OHMYGOSSIP – Olen työskennellyt niin paljon, että sisälläni ihan värisee – toisinaan yö ja päivä ovat täysin sekaisin. Viimeinen loma oli marraskuussa 2016, neljä päivää, jolloin vein joitakin OHMYGOSSIP:n työntekijöitä, yhteistyökumppaneita ja pari barter-sopimuksen perusteella toimivaa kirjoittajaa matkalle Marokkoon. Lomaksi voi kutsua myös kolmea päivää kesäkuussa, kun hyvä ystäväni suomalainen Tuija Järvinen kävi luonani, mutta nekin päivät kallistuivat puolittain työksi ja puolittain lomaksi.

Olen niin raatanut liikaa ja niin väsynyt, että pohdiskelen ajatusta jättää mies ja aloittaa jossain tyhjästä yksin lasten kanssa. Väsyneenä minusta tuntuu, että Margus on juuri se, jonka jälkiä tulee eniten siivota ja jonka ruoka- ja muut toivomukset ovat vaativimmat. Jotain ihmistähän, kuten ymmärrätte, tulee syyttää… hehee. Esimerkiksi minua häiritsee mielettömästi se, että hänen pitää syödä joka päivä lihaa, samalla kun minusta on tulossa kasvissyöjä tai jopa vegaani. Kasvissyöjän ja vegaanin ero minun tietääkseni on se, että kasvissyöjä syö munaa, maitotuotteita ja kalaa, vegaani sen sijaan on luopunut kaikesta eläinperäisestä. En voi sietää eläinrääkkäystä. En voi sietää myöskään ruoan tuhlausta. Meidän perheessämme on usein niin, että jääkaappi on tupaten täynnä ruokaa, kaikki pakkaukset avataan kerralla ja sitten niitä ei pystytä syömään loppuun ja suuri osa ruoasta yksinkertaisesti pilaantuu ja pitää heittää pois. Se raivostuttaa minua! Ihan todella! Olen viime aikoina todennäköisesti täysin seonnut, mutta tunnen voimakasta painetta elää samassa rytmissä luonnon kanssa, ja lihan käyttäminen kilotolkulla, tuhlaaminen ja muu sellainen (ainakin siinä mittakaavassa kuin tänään) eivät kuulu luonnon kanssa samassa rytmissä elämiseen. Minä en ehdottomasti ole se ihminen, joka antaisi lupauksia ”en enää koskaan”, mutta minut voi lukea niiden joukkoon, jotka yrittävät askel askeleelta liikkua luontoa ja eläimiä rakastavampaan suuntaan. Esimerkiksi kun kissani on sairas (esimerkiksi kissa on menettänyt äänensä), olen jo hyvin huolissani. Huoli kissasta lamauttaa jopa minun työkykyni. Pidän päivittäin ja ympäri vuoden toiminnassa isoja portaaleja, jotka ruokkivat satojentuhansien lukijoiden uteliaisuutta ja päivittäistä tiedonjanoa, mutta kun joku perheenjäsenistä tai kissa (joka on myös meidän perheenjäsenemme) on sairas, olen ennemmin valmis lopettamaan kaikki työsuhteet ja sopimukset lopullisesti, kuin jättämään perheeni (mukaan lukien eläimet) vaille huolenpitoa. Silloin ei tule uutisia ja piste. Minun yhteistyökumppanini tietävät sen ja hyväksyvät sen, ja sellaisia päiviä on ollut, mutta harvoin. Minun tulee sanoa, että jos nuoremman tyttäreni autismia (joka ei ole vilustumissairaus) ei oteta huomioon, niin kukaan perheestämme ei käytännössä ole ollut sairas ja minun työmyllyni on jauhanut lähes kymmenen vuotta non-stop… Valitettavasti en ole vuosiin kyennyt asettamaan terveyttäni, toiveitani ja tunteitani samaan riviin toisen kanssa, vaikka minun pitäisikin, sillä viime aikoina voin suhteellisen kehnosti – tunne on sellainen, että täytyisi jonkin aikaa vain olla. Yksinkertaisesti. Olla. Vain olla. Niin vain. Ilman tietokonetta. Levätä. Edes pari päivää täysin niin, etten käynnistä tietokonetta.

Minua kiehtoo ajatus säästämisestä ja säästeliäisyydestä ja häiritsee tuhlaava suhtautuminen. Kolme neljännestä elämästäni olen tehnyt kaikkeni palvellakseni viimeksi mainittua ajatustapaa ja löytääkseni ystäviä niiden joukosta, joita rahakärpänen on purrut. Ja minun täytyy tunnustaa, että olen menestynyt. Olen koko ajan halunnut olla se, joka voi lähettää kaiken suuressa kaaressa matkoihinsa, koska yksinkertaisesti voi tehdä niin (anteeksi raaka ilmaisu). Tiedän, että tämä kuulostaa hölmöltä, mutta olen rehellinen, vuosia tavoitteenani on ollut – olla niin kova, niin riippumaton, että mikään ei keikauta, kaikki on yhdentekevää, teet mitä haluat. Tunnettu totuus on, että raha tulee sinne, missä sitä on ennestään, ja rikkaat ystävät ja tuttavuudet vievät sinua ylöspäin myös rahaportailla… mutta on vain ohut raja siellä, missä sinusta tulee robotti, ja siellä, missä ainoa tavoitteesi on olla parempi, paras, rikkaampi, häntä rikkaampi, heitä rikkaampi, kaikkein rikkain, rikkain… jne. Tänään voin sanoa teille, että se on ollut ajanhukkaa. Olen viettänyt aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joita suurelta osin en arvosta enkä siedä, olen yrittänyt olla heille mieliksi. Raha ja rikkaus eivät ole sen arvoista. Onnellisuus on ehdottomasti jotain muuta kuin rahaa. Riippumattomuus on tärkeää ja tarpeellista, mutta kaikki siitä eteenpäin on jo turhaa energian tuhlausta. Olen niin onnellinen siitä, että tänään osaan tuntea sen. Samaan aikaan ilmaan jää epäily – voisinkin olla tänään niin itsevarma ja turvallisessa tilanteessa, jos en olisi tehnyt aiemmin sitä kaikkea??! En tiedä. Ihmiset, mahdollisuudet ja tilanteet ovat erilaisia. Tavoitteet samoin. Tiedän, että vuosien mittaisen asialle omistautumisen ansiosta olen yksi Skandinavian, Amerikan ja Brasilian luetuimmista bloginpitäjistä… pohdin teidän kanssanne tätä ajatusta vielä seuraavissa postituksissani… mutta nyt, rakkaat ystäväni….

…..kerron teille jotain yllättävää… Lähden kahdeksi, kolmeksi päiväksi matkalle!!!! Matkalle Viljandiin siskoni kanssa, ja olen enemmän matkakuumeessa kuin häämatkalle lähtiessä! Kaikki alkaa päästä! Nautinnot, ilo, loma jne.! Haluan käydä isoäidin haudalla, kuljeksia metsissä, käydä pienissä virolaiskylissä, olla niin vain. Tapaamme kun tapaamme, mutta emme pariin kolmeen seuraavaan päivään! Pidän lomaa!

PS! Ne huippusuloiset ja myönteiset tunteet, jotka seuraavat kaikkia Virossa asuvia ihmisiä sunnuntaina (2. heinäkuuta) pidettyjen laulujuhlien ”Minä jään!” jälkeen, julkaisen teille valokuvin lomani jälkeen!!

OHMYGOSSIP – Kirjoitin eilisessä blogissa pitkästi siitä, että arvostan yhä enemmän yksinkertaisuutta ja luontoa. Minulla on tunne, että yhdellä hetkellä nykymuotoisesti toimiva kulutusyhteiskunta luhistuu kasaan – ihmiset sairastuvat. Viime aikoina on mediassa saanut paljon huomiota Tallinnan Õismäen kaupunginosan valkopaju, mutta se on vain kelluvan jäävuoren näkyvä osa – kolkkojen kivikaupunkien rakentaminen ja luonnon hävittäminen käy kaikkialla Virossa sellaisella vauhdilla ja määrätietoisuudella, että ennemmin tai myöhemmin ne ponnistukset johtavat tavoitteeseen ja tilanne on pitkäksi ajaksi menetetty.

Minä pidän paljon Avatar-elokuvan sanomasta – luonnossa kaikki on sidoksissa toisiinsa. Minun mielestäni asia on juuri niin. Ruiskutat ja myrkytät kasveja hävittääksesi tuholaisia, mutta myrkytät todellisuudessa omaa ruokaasi. Tuhoat ja hävität luontoa, hävität suoraan omaa elämääsi. Autoja on niin paljon ja tulee aina vain lisää, suuri osa niistä on niin vanhoja, että ne tulisi poistaa käytöstä, mutta silti ne ajelevat ympäriinsä paiskaten ilmakehään pikimustaa pakokaasua jatkuvalla syötöllä. Kaikki on niin keinotekoista ja automatisoitua – jokainen askel ja liike tapahtuu kauko-ohjaimella, jokaisessa esineessä on johtoja tai paristoja. Kaupasta ostetussa vadelmahillossa ei välttämättä ole oikeita vadelmia lainkaan – koska esanssit täyttävät tehtävän edullisemmin. Elintarvikkeiden säilytysajat ovat vuosien pituisia. Vaatteiden saumat purkautuvat ennen ensimmäistä pesua ja lasten lelut rikkoutuvat samana päivänä jona ne saadaan. Kaikki on rakennettu niin, että ne menisivät seuraavana päivänä kierrätykseen. Lapsilla ei ole lempileikkikalua, koska mistään niistä ei ehdi ennen rikkoutumista suosikkia tulla, ja suurin osa tämän päivän ihmisistä ei tiedä, miltä auringonlämmin suoraan kasvihuoneesta otettu tomaatti maistuu tai minkä värinen kananmuna todellisuudessa on. Nykyajan eko-kaupat eivät eroa kovin paljon tavallisista kaupoista – luonnollisella tuotannolla ne eivät usein loista. Torilla virolainen tuotanto ja sekoitettu puolalaiseen – niin on halvempaa, niin voitto on isompi. Ihmisten kunniasanalla ja lupauksilla on yhä vähemmän arvoa – joten lakimiehet ansaitsevat aina vaan enemmän, sillä sopimus tulee tehdä kaikkien mahdollisuuksien varalta, ettei nopeasti menettäisi kaikkea. Ihmisille on tyypillistä pikemmin ahneus ja vahingonilo kuin avuliaisuus ja lähimmäisenrakkaus. Ehkä kuvasin nyt tilannetta liian synkässä sävyssä.

Mutta mitä sitten tehdä? No, tietysti täytyy aloittaa omasta itsestä. On mukavaa pohdiskella, mutta todellisuudessa on niin, että suuret muutokset alkavat pienin askelin. Esimerkiksi minä ostan mahdollisuuksien mukaan vain virolaisia tuotteita tukeakseni paikallista maanviljelijää ja tilallista. Ruotsissa ja Suomessa ollessa teen samoin – tuen mahdollisuuksien mukaan paikallista tuottajaa, enkä osta Kiinasta, Puolasta tai mistä lie maahantuotuja tuotteita. Helpompia tuotteita kasvatan itse – esimerkiksi teetä. Juon vain itse kasvatettua ja kuivattua lehmuksenkukka-, kamomilla- ja piparminttuteetä. Joka vuosi säilön marjoja ja teen tuorehilloa ja omenamehua. Tilli, persilja ja muut maustekasvit on aina itsellä olemassa. Kaupassakin yritän valita elintarvikkeita siten, että ne olisivat ns. perusaineita (peruna, jauhot, kaurahiutaleet jne.), eikä valmisruokaa (purkkikeitto, leivos, vakuumipakkauksessa oleva ruoka jne.). Viime aikoina teen jopa leipää. Koska minulle liian pitkä keittiössä puuhastelu ei sovi, minulla on helppoja reseptejä siitä, miten vaikeita asioita voi tehdä helposti ja maistuvasti. Esimerkiksi teen leipää niin, että juurta ei tarvita ja lopputulos maistuu kuitenkin ihan leivältä.

Resepti: Kaurajauhoa 60 %, riisijauhoa 35 %, mantelijauhoa 5 %, munia 2 kpl, 2 rkl öljyä, 2 rkl mustaherukkahilloa, hyppysellinen auringonkukan siemeniä, seesamin siemeniä ja rusinoita ja vettä sekä päälle koristeeksi hyppysellinen kaurahiutaleita. Minä pidän muffinivuokiin tekemisestä, sillä tavallisessa leipävuoassa minulla tahtoo taikina jäädä raa’aksi, sen sijaan pieniässä vuoissa kypsyy hyvin läpeensä ja leivistä tulee suloisen pieniä.

Nyt minun pitää lopettaa. Ivanka Shoshana lähtee tänä iltana isoäitien ja isoisän kanssa katsomaan tanssijuhlia ja minun tulee viedä Estella Elisheva Laululavalle laulujuhlien harjoituksiin. Tiet ovat kuulemma ristiin-rastiin tukossa, joten lähden liikkeelle ajoissa. Aurinkoa!

OHMYGOSSIP – Siitä huolimatta, että elän nykyisin kaupungista 15 km päässä Murimäen pikkukylässä, jossa talot voi laskea kahden käden sormilla ja näkymänä talon eteen ja talon taakse ovat viheriöivät niityt ja metsät, tulee kaupunki meluineen ja savuineen jatkuvasti lähemmäs ja liikenne ja elinympäristö muuttuvat vuosi vuodelta yhä vilkkaammiksi ja kaupunkisuunnittelijoiden mielestä täydellisemmiksi, mutta samalla myös saastuneemmiksi. Kuitenkin muutan sekä todellisuudessa että sydämessäni yhä kauemmas.

Ostin ensimmäisen asuntoni 20-vuotiaana – luonnollisesti suoraan vanhaankaupunkiin, luonnollisesti suoraan keskelle kaikkea – Raatihuoneen torille. Siinä iässä en ymmärtänyt lainkaan niitä ihmisiä, jotka halusivat asua kaupungin laidalla tai mikä vielä kauheampaa – maalla. Kahviloiden, ostelumahdollisuuksien ja diskojen piti olla kivenheiton päässä, kauemmas muutti minun mielestäni vain köyhä tai täyshullu, jolla ei ollut mahdollisuutta hankkia itselleen asuntoa vanhastakaupungista tai äärimmäisessä tapauksessa muualta keskustasta. Vauhdikas elämä kuohui 24/7 ja minä kaiken sen keskellä. Sellaisesta elämästä nautin vuosia ja melu ja kivinen ympäristö eivät masentaneet minua – päinvastoin, tunsin, että enää parempaa ei voi olla! Ja yhtenä hetkenä ei enää muuttunutkaan paremmaksi. Keskellä rikkautta, tuhlausta ja vauhdikasta elämääkin saapui arki. Osteluissa ja elämästä nauttimisessakin tulee yhtenä hetkenä raja vastaan – Jos sallit itsellesi kaikkea ja kulutat ja hankit kaikkea, niin yhtenä hetkenä ne asiat eivät enää ilahduta sinua. Kaikki on olemassa, moninkertaisesti… mutta mitä sitten eteenpäin? Juot 10 euron viinin sijasta 100 euron viiniä, käytät 100 euron laukun sijasta 2.500 euron laukkua, käytät 15 euron farkkujen sijasta 700 euron farkkuja – uskokaa minua – viini maistuu samalta, laukkuun mahtuu yhtä paljon ja farkut, olkoot kuinka kalliit tahansa, eivät tee isoa persettä kauniimmaksi (hahhaa) ja niin edelleen…  yhtenä hetkenä huomasin, että kaikki tavarat on olemassa. Yhdessäkään kaupassa ei ole enää esinettä, jonka haluaisin ja jota minulla ei vielä ole? Mutta oletko onnellinen? Ok, rehellisesti sanoen… Varmasti onnellisempi kuin ne, joilla ei ole niitä koskaan ollut, mutta kehä täyttyy ja kun se tapahtuu, tulee takaisku. Olet ponnistellut elämässä saavuttaaksesi jotain ja huomaat, että se ei olekaan elämän tarkoitus. Elämän tarkoitus ei ole olla rikas. Ja vaikka se olisikin elämän tarkoitus, se ei tee sinua vielä automaattisesti onnelliseksi. Elämän tarkoitus ei ole olla hukkua tavaroiden paljouteen. Ymmärrät, että elämän tarkoitus on elää ja eläminen on jotain muuta kuin tavaroiden omistamista. Eläminen on luonnon kanssa samassa rytmissä hengittämistä, sillä vain sellainen elämä jää pysymään. Sellainen elämä on kestävää.

Miksi ylirikkaat kiinalaiset bisnesgigantit eivät elä Kiinassa, missä ilma on saastunutta? Miksi paljot kuukausittain satoja miljoonia euroja kuluttavat Dubain rikkaat ovat narkomaaneja ja kadottaneet elämän tarkoituksen? Koska rahalla ei saa tyytyväisyyttä ja terveyttä! Rahalla ei saa onnea (vaikkakin myös täysin ilman rahaa on onnettomuus nopeasti paikalla)! Terveys on terve elinympäristö, terveys on puhdas ruoka! Terveys on kunnossa olevat hermot ja hyvä elämänrytmi, terveet lapset ja säilynyt elämänilo. Onnellisuus ja tyytyväisyys syntyvät meidän päissämme ja siihen ei tarvita suuria rikkauksia. Puhdas luonto ja rauhallinen ympäristö ovat sen sijaan kestäviä arvoja ja ne, jotka osaavat niitä arvostaa, elävät, kasvavat ja kehittyvät yhdessä luonnon kanssa – elävät ja puhkeavat joka kevät taas kukkaan! 🙂

Tänään katselen elämää aivan toisella tavalla. Mikä ennen oli ”must”, on nyt käytännössä ”out”. Kaupungissa käynnit ovat nykyisin hyvin suunniteltuja (tyyliin lapset kouluun ja koulusta kyytiin ja kerran pari vuodessa kauppakeskukseen. Siinä missä ennen sain tyydytystä siitä, että ostin kaikkea ja paljon, tänään saan tyydytystä siitä, että pystyn elämään myös täysin ilman kulutusvillitystä, ja vieläkin enemmän, elän käytännössä valmistuotteita käyttämättä – suorastaan nautin siitä. Mitä vähemmän tavaroita, sitä parempi! Mitä yksinkertaisempia, sitä parempi! Mitä enemmän itse tehtyä, itse kasvatettua, uusiokäyttöisiä tavaroita – sitä parempi! Katson toisinaan kaapissani vetelehtiviä Louis Vuittonin laukkuja ja alan nauraa itselleni kovaan ääneen… mihin ihminen tarvitsee useita tuhansia euroja maksavia laukkuja, joita ei voi edes kantaa olalla? No, olkoon. Oli mitä oli ja mikä on hankittu, se on hankittu ja eikös välillä, harvemmin, tulee esiin hienostelemisen ja esittelemisen hulluus myös suuremmassa kuvassa – sielu kaipaa aina enemmän yksinkertaisuutta, täydellistä yksinkertaisuutta. 15 km kaupungista on jo kaupunkia – tätä ei voi enää kutsua maaseutupaikkakunnaksi, myös 30 km suurkaupungeista (Tallinna, Tartto) on Viron oloissa edelleen kaupunkia. Miksi minua kiehtoo enemmän pieni vanhoista hirsistä tehty maatilarakennus paikassa ”X” syvällä kuusimetsässä maalla, syvällä yksinäisyydessä mutta puhtaassa luonnossa, kuin monikerroksinen pylväin koristava tiilinen villa kaupungissa?

Glamourista ja tekniikasta olen niin kyllästynyt, että välillä tulee kyynelet silmiin, aivan todellisuudessa. En ymmärrä, kumpi häiritsee minua enemmän, tekniikka, kaukosäätimet ja johdot vai kaupungin ihmiset? Miksi minusta tuntuu aivan haaveelta maitotonkka portin vieressä maitolaiturilla, luomutilan pitäminen, soratiet, maaseutukoulu, jossa on kuusi oppilasta luokkaa kohti, ja kotoa poistuessa kirje ”Avvain ompi maton alla” ja luuta poikittain oven edessä? Tästä on tulossa minulle vuosi vuodelta aina vain suurempi pakkomielle. En haluaisikaan mitään, mitä joku ”tahtoisi himoita itselleen”, en haluaisikaan yhtään aineellista tavaraa, jota yliarvostetaan – samalla haluan, aivan janoan puhdasta ilmaa, koskematonta luontoa, raikasvetistä lähdettä, puroa, jokea, villiä erämetsää ja rauhaa. Minusta tuntuu, että se olisi todellista rikkautta ja kestävä ympäristö, jossa keväällä oman metsän koivun- ja vaahteranmahlaa juoden ja omia perunoita, porkkanoita, herneitä jne. kasvattaen ja syöden ja ilman stressiä ja yksinkertaisessa ympäristössä eläen kasvavilla ihmisillä ei ole masennusta eikä itsemurha-ajatuksia eikä pelkoja, paniikkikohtauksia tai mikä tärkeintä – sitä tunnetta, että ei todellisuudessa edes tiedä mitä haluaa, kaikkea on ja liian paljon, mutta syvää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä ei kuitenkaan ole.

Halauksia ja suukkoja! Rakastan teitä! Enemmän positiivisuutta! Enemmän luontoa, enemmän yksinkertaisuutta! Jatketaan seuraavassa blogissa! 🙂

OHMYGOSSIP – OHMYGOSSIP on jo mahtava brändi ja yritys, joka tunnetaan Viron lisäksi hyvin myös Suomessa, Amerikassa ja Brasiliassa. Olen oikeastaan aika ylpeä siitä, että olen pystynyt rakentamaan sellaisen hankkeen lastenhoidon ohella.

Minut on useita kertoja valittu Skandinavian sosiaalisen median vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi ja OHMYGOSSIPin sivustoilla käy lähes kolme miljoonaa lukijaa kuukaudessa! Jos sanotte, että sellaista on helppo saavuttaa, niin vastaan teille, että te erehdytte. Se on lähes 10 vuoden suuren työn tulos ja kaikki lasten tulevaisuuden varmistamisen nimissä. Seuraavan viiden vuoden perspektiivissä haluan kasvattaa OHMYGOSSIP-sivustojen liikevaihdon 5-10 miljoonaan euroon (47-95 miljoonaa SEK) ja käyttää brändin nimeä myös lukuisissa eri tuotteissa. Lisäksi haluan Estella Elishevan kanssa pohtia, mitä tarkalleen tehdä nuorille suunnatulla brändillä OHMYGOSSIP Teen ja miten kehittää edelleen lähes kahdeksan vuotta sitten luotua brändiä E&S (Elisheva & Shoshana).

OHMYGOSSIP – Talvi on ohi, säät muuttuvat aina vain kauniimmiksi ja on aika aloittaa puutarhatyöt. Tilasin kahdeksan kuutiota halkoja ja nyt alan pinota niitä. Tilaan joka vuosi irtohalkoja ja pinoamisen jälkeen ajattelen, että ensi vuonna ostan kontissa, ettei tarvitse pinota. Mutta sitten kun oston aika tulee, alan aika katua kustannuksia jo etukäteen ja ostankin taas irtohalkoja. Hintaero on varsin iso – irtopuukuutio maksaa 35 euroa, kontissa jopa 145 euroa kuutiolta.

Ennen kuin luonto muuttuu vihreäksi, haluaisin saada puutarhan suunnilleen kuntoon – lehdet, jotka ovat syksystä jääneet, tulee haravoida, kasvipenkeistä pitää vanhat kuivuneet oksat leikata ja saada ensi vuoden puut pinoon kuivumaan. Todennäköisesti pitää tilata vielä kahdeksan kuutiota lisää, vaikka niitä ei käyttäisi, on hyvä, että on varalla ja että puut ovat ennen lämmitystä kunnolla kuivuneet. Keväällä ostetut tuoreet puut ovat syksyyn mennessä lämmityskelpoisia, mutta erityisen hyvä on, jos puut odottavat seuraavan vuoden syksyyn asti.

Minun silmissäni kaikenlainen luonnollisuus on luksusta. Pidän yksinkertaisesta maaseutukodista raikkaine ilmoineen, suurine puutarhoineen, yksityisyyksineen ja ekologisine elämäntapoineen huomattavasti enemmän kuin kaupunkielämästä. Mikään mahti ei voisi pakottaa minua muuttamaan savuiseen kaupunkiin. Mitä yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa, sitä parempi! Mitä vähemmän pultteja, johtoja, betonia ja kaupungin melua, sitä parempi! Pidän uunilämmityksestä, pidän raikkaasta ilmasta ja hiljaisuudesta, pidän oman puutarhan tuotteiden syömisestä. Minusta on kivaa olla ns. maalainen kaupungin lähellä. Ja joka asuu maalla, tietää, että aika kulkee maalla aivan omaan tapaansa. Se kulku, joka maalla on, on täysin toisenlainen – rauhallisempi ja mukavampi. Minulle sopii se, ettei minnekään ole kiirettä, että minun ympärilläni ei hääritä hermostuneina, että näen ikkunasta ulos katsoessani saksanhirven, jäniksen tai kissoja, enkä raitiovaunuja, busseja ja seitsemänkaistaisia autoteitä. En tietenkään ole aivan ajasta riippumaton, miten voisikaan olla, kun sinulla on kaksi lasta. Molemmat käyvät kaupungissa koulussa ja päivittäistä kaupungissa käymistä en voi välttää, mutta muu aika kulkee meidän aikamme rytmissä ja se on niin mukavaa! Muuten, koivun mahla valuu jo! Te, joilla on mahdollisuus, juokaa sitä! Koivun mahla puhdistaa elimistöä, sisältää maan voimaa ja energiaa ja antaa teille uutta henkeä! Koivun mahlasta voitte lukea lisää TÄSTÄ.

OHMYGOSSIP – Kaksi päivää Viron säät olivat kauniit, jonka vuoksi eilen nukkumaan mennessä tein tämän päivän sääennustetta katsomatta mielessäni suunnitelman, että aloitan tänään kevään puutarhatyöt. Suunnitelmissa oli haravoida lehtiä ja siivota nuotioon puiden murtuneita ja maahan pudonneita oksia. Mutta jo yöllä heräsin valtavaan myrskyyn ja sateeseen, joka hakkasi vasten ikkunaa, ja ymmärsin, että tämän päivän suunnitelmia tulee muuttaa.

Lapset jäivät tänään toista kertaa tällä viikolla kotiin – sallin lasten jäädä pois koulusta, kun näen, että heillä on suuri univelka. Rasitus on ympäri vuoden niin suuri, että kevätväsymys ei ole mikään yllätys. Estella Elisheva menee ensi viikolla leirille ja pakkaa jo tavaroitaan, Ivanka Shoshana taas surffaa internetissä, 8-vuotiaaksi hän on siinä hyvin taitava. Ja minä ajattelen, että siivousta ei voi enää kovin pitkään lykätä eteenpäin, muuten taloon tarvitaan lisäsiipi. Kevääseen mennessä kerääntyy aina niin mielettömästi turhaa ja liiallista tavaraa, jonka tavallisesti yksinkertaisesti heitän pois (pl. pieneksi jääneet vaatteet, leikkikalut jne., jotka annan pois). Oikeastaan minä pidän siivouksesta ja lajittelusta hyvin paljon, pidän siitä, että olen perillä kaikesta ja tavarat ovat järjestyksessä. Esimerkiksi lapsena en voinut alkaa opiskella ennen kuin huone ja laatikostot olivat järjestyksessä, sillä muuten epäjärjestys häiritsi. Lasten saamisen jälkeen tämä perfektionismin osa-alue on kadonnut, tai jopa muuttunut päinvastaiseksi. Jokaisen vapaan sekunnin yritän käyttää työhön tai johonkin projektiin, mutta ympärillä vallitseva järjestys on kuitenkin miellyttävä ilmiö.

Sateinen näkymä talon eteen ja talon taakse. Odotan jo kesää niin kovin! Puutarhassa on paljon tehtävää ja kun ilmat muuttuvat kauniiksi ja luonto vihreäksi, täällä maalla on mielettömän kaunista!