OHMYGOSSIP – Uskon, että Skandinaviassa ei ole sellaista lasta, joka ei tietäisi ruotsalaisen lastenkirjailija Astrid Lindgrenin* kirjan Peppi Pitkätossu päähenkilöä – rikasta, villiä, voimakasta ja hyväntahtoista Peppiä. Monilla pohjoismaisilla lapsilla juuri tämä tyttö kaksine punaisine letteineen on tuonut lapsuuteen paljon kivoja tunteita. Muistan, miten pienenä pidin Pepistä ja samoin miten minun lapsillani oli pari vuotta sitten suuri Peppi-innostus.
Ruotsissa, Tukholmasta autolla Linköpingin kautta 350 kilometriä E4-valtatietä pitkin etelään (n. 4 h ajomatka) tai Göteborgista maantietä nro 40 Jönköpingin kautta itään päin (n. 3 h matka), sijaitsee Vimmerby, jossa vuonna 1981 avattiin alkuun Sagobyn nimellä ”Astrid Lingrenin Maailma” (osoite: Fabriksgatan 59840, Vimmerby / kotisivu: astridlindgrensvarld.se) – todellinen satumaa, joka kiehtoo niin lapsia kuin vanhempiakin. Ihanteellinen paikka, jossa käydä koko perheen voimin! Jännittävä teemapuisto on avattuna toukokuusta elokuuhun ja siellä voi tavata monia tunnettuja Astrid Lindgrenin lastenkirjojen sankareita.
[mappress mapid=”6″]
Ruotsalaiselta nimeltään ”Astrid Lingrens Värld” (kansan suussa tunnettu myös nimellä ”Pippi Longstocking Värld”) sijaitsee 180.000 neliömetrin alueella ja sieltä voi löytää kaikkea – elokuvateatterin, teatteriesityksiä, suuren satulinnan täynnä ihania nukketaloja, kahviloita, kauppoja, leikkikenttiä, museon, minieläintarhan jne. Puistossa työskentelee yli 50 näyttelijää, jotka esittävät erilaisia kirjojen henkilöitä. Omin käsin voi silittää Pepin hevosta ja käydä hänen suuressa keltaisessa huvikummussaan, jonka nimenä on Villekulla Cottage. Ruotsinkielisiä näytäntöjäkin on monta kertaa päivässä.
Pidän lasten kanssa matkustamisesta – olkoon se sitten lasten matka tai jokin oma työmatkani. Mahdollisuuksien mukaan otan aina lapset mukaan. Ivanka Shoshana (10), jolla on diagnosoitu autismi, on ponnistuksieni ansiosta kasvanut hyvin reippaaksi. Siitä huolimatta, että autistisen lapsen kanssa on hyvin vaikeaa matkustaa (koskaan ei tiedä, milloin hänelle tulee paha tuuli ja hän heittäytyy huutaen pitkälleen ja sinulle ei jää muuta mahdollisuutta kuin ympärillä olevien ihmisen jäätävien ja tuomitsevien katseiden edessä ottaa lapsi syliin ja poistua nopeasti paikalta), on matkustaminen juuri yksi tärkeä tekijä, joka on laajentanut hänen maailmankuvaansa ja auttanut sosiaalistumaan. Tänään voin rauhallisin mielin ottaa hänet kaikkialle mukaan – kiusallisia tilanteita syntyy aina vain harvemmin, yleensä ei lainkaan. Uuuh, mutta mitä tapahtui Pepinmaalla. Estella Elisheva (matkan aikaan 9-vuotias), joka on tavallisesti erittäin kuuliainen ja jonka kanssa on alusta lähtien ollut hyvin helppoa, ryntäsi suuresta innostuksesta ja löytämisen ilosta yhteen suuntaan ja Ivanka Shoshana (matkan aikaan 7-vuotias) toiseen suuntaan – mutta ymmärrän toki lapsia. Koko teemapuisto on niin ihmeellinen, että aikuinenkin unohtaa itsensä! No, ja tietenkään emme voineet poistua ilman että olisimme päälaesta jalkapohjiin saakka pukeutuneen Peppi-brändin vaatteisiin.
Liitä oheen kuvia matkastamme (kesältä 2015).
__________________________
*Astrid Anna Emilia Lindgren (o.s. Ericsson, 14. marraskuuta 1907 Vimmerby, Ruotsi – 28. tammikuuta 2002 Tukholma) oli maailmankuulu ruotsalainen lastenkirjailija. Tunnetuimpia hänen luomiaan hahmoja ovat Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli, Ronja Ryövärintytär ja Katto-Kassinen sekä muista kirjoista tunnetuimpia Mio, poikani Mio ja Veljeni, Leijonamieli.
Lindgrenin lapsuudenkoti on kunnostettu lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin tutkimuskeskukseksi.
Lindgren syntyi Näsin tilalla lähellä Smoolannin Vimmerbytä. Hänen isänsä oli maanviljelijä Samuel August Ericsson ja äiti Hanna Ericsson. Lindgrenillä oli kolme sisarusta: vanhempi veli Gunnar (1906–1974), josta tuli poliitikko, ja kaksi nuorempaa siskoa Stina (1911–2002) ja Ingegerd (1916–1997). Hän aloitti koulunkäynnin Vimmerbyssä syksyllä 1914.
Lindgren aloitti 16-vuotiaana koulun päätyttyä työt toimitusharjoittelijana paikallislehti Vimmerby tidningissä. Tultuaan raskaaksi hän muutti 18-vuotiaana vuonna 1926 pois kotikylästä Tukholmaan ja opiskeli konekirjoitusta ja pikakirjoitusta. Hän ei halunnut mennä naimisiin pojan isän, Vimmerby tidningin päätoimittajan Reinhold Blombergin, kanssa ja muutti siksi kotikylästä pois. Lapsi, Lars (”Lasse”, k. 1986 syöpään) syntyi samana vuonna, mutta asui varhaislapsuutensa sijaisperheessä Kööpenhaminassa. Lindgren oli Lassen syntyessä 19-vuotias..
Lindgren työskenteli sihteerinä Kungliga Automobilklubbenissa, jossa hän tutustui konttoripäällikkö Sture Lindgreniin. Hän oli 23-vuotias, kun he vuonna 1931 menivät naimisiin. Silloin hän haki luokseen poikansa, joka kasvattiäidin sairastuttua oli asunut Vimmerbyssä. Kolme vuotta myöhemmin syntyi toinen lapsi Karin. Perhe muutti vuonna 1941 Dalagatanilla sijaitsevaan asuntoon, josta näkyi Vasaparkeniin. Siellä Lindgren asui kuolemaansa asti. Hän asui yksinään 50-vuotiaasta asti (1957), kun hänen miehensä oli kuollut ja lapset muuttaneet pois kotoa ja menneet naimisiin. Perheellä oli kesäpaikka saaristossa Furusundissa. Uransa loppuvaiheessa hän pystyi kirjoittamaan rauhassa vain siellä.
Toisen maailmansodan aikana Lindgren työskenteli kirjeiden sensuroijana tiedustelupalvelussa. Hänen ensimmäinen kirjansa Britt-Marie lättar sitt hjärta (Riitta-Maija keventää sydäntään) ilmestyi 1944 ja sai toisen palkinnon vasta perustetun kustantamon Rabén & Sjögrenin tyttöjenkirjakilpailussa. Vuoden kuluttua hän voitti saman kustantamon lastenkirjakilpailun kirjallaan Pippi Långstrump (Peppi Pitkätossu). Lindgren työskenteli vuodesta 1945 kirjailijantyön ohella 25 vuotta Raben & Sjögrenin lastenkirjatoimittajana. Aika ajoin, kirjoittaessaan omia kirjojaan, hän työskenteli puolipäiväisesti. Koska kustantamolla ei ollut erillistä ulkomaanosastoa, hän valvoi itse myös omien kirjojensa asioita ulkomailla.
Lindgren kuoli 94-vuotiaana influenssaan.
Tunnetuimpia hahmoja ja kirjoja: Useimmat Lindgrenin kirjat voi jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: jotkut, kuten Eemeli ja Melukylän lapset, kuvaavat tapahtumia lähimenneisyydestä (Lindgrenin ja hänen vanhempiensa lapsuudesta), jotkut sijoittuvat kirjoittamisajan nykymaailmaan (esimerkiksi Kalle Blomkvist ja Lotta) ja jotkut selvästi fantasiamaailmaan (Veljeni Leijonamieli ja Mio). Peppi jää jaottelun ulkopuolelle, sillä siinä on realistisia ja fantasian elementtejä.
Peppi Pitkätossu on maailman vahvin tyttö, joka asuu yksin Huvikumpu-nimisessä talossa, ja hämmästyttää naapuritalon kilttejä Tommia ja Annikaa. Vaahteramäen Eemeli on vintiömäinen poika, joka elää perinteisessä maalaistalossa, tekee metkuja ja joutuu hankaluuksiin. Marikki on vilkas alakouluikäinen pikkukaupungin tyttö, josta kertovissa kirjoissa on myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. Mio, poikani Mio on fantasiakirja kuninkaan rakkaimmasta lapsesta. Kalle Blomkvist on rikoksia ratkova teinipoika pikkukaupungista. Ronja, Ryövärintytär on fantasiakirja tytöstä, joka elää linnassa keskellä satumetsää isänsä ja muiden ryövärien kanssa. Saariston lapset kertoo Melkerssonin sisarusten lomasta saaristossa. Veljeni Leijonamieli on fantasiakirja, joka käsittelee myös kuolemaa Katto-Kassinen on itsekeskeinen satuhahmo, yksinäisen Pikkuveljen mielikuvitusystävä Lotta on tavallisen perheen nuorin lapsi, jonka arjessa on monia kommelluksia. Rasmus on orpopoika, joka saa perheen. Melukylän lapset kertoo pienen Bullerby kylän lapsista Etelä-Ruotsissa vuosisadan alkupuolella.
OHMYGOSSIP – Tunnetteko toisinaan, että tarvitsette lisäinspiraatiota, uusia tuntemuksia, jotain uutta. Mikä löydän inspiraatiota lähinnä blogeista ja vlogeista. Surffaan usein blogista blogiin (vlogista vlogiin), mutta inspiraation löytäminen ei silti ole helppoa. Tänään katselin erilaisia ruotsalaisia bloggaajia ja satuin Janni Olsson Delérin blogiin ja sieltä edelleen hänen puolisonsa Jonin vlogiin – aivan fantastinen bloggaajapari! Se, miten he vloggaavat, on suorastaan – superupeaa! Love it so much!
Ihmettelin, etten ole nähnyt heidän blogiaan aiemmin, sillä lue usein erilaisia ruotsalaisia blogeja. Muuten, joka pitää blogeista, Ruotsissa on erittäin paljon superhyviä bloggaajia! Minä pidän blogeista ja vlogeista, jotka perustuvat laatuun – joista näkee sekä omistautumista, entusiasmia että vaivannäköä – laadukkaita kuvia, harkittu juoni jne. Tänään esittelen siis nämä kaksi blogia.
Jonin ja Jannin blogeista (katso: jonolssondeler.com ja janniolssondeler.com) heijastuu niin paljon MYÖNTEISYYTTÄ! Havahduin heti näkemään – pidän ”Yes”-ihmisistä – myönteisistä ihmisistä, jotta näkevät elämässä hyvää, eivät huonoa. Jotka elävät täysillä, mutta osaavat samalla arvostaa elämässä pieniä asioita, tukevat ja rakastavat toisiaan, ovat kunnianhimoisia, sopivassa määrin turhamaisia ja osaavat nauttia elämästään. Samoin herättää huomiota se, että ihmisillä on harrastuksia. Voi tuntea, tehdäänkö jotain intohimolla vai muuten vain – heidän postituksistaan voi nähdä, että teemaan suhtaudutaan sydämellä – kokeillaan uusia kameroita, faneihin ollaan yhteydessä suoraan, etsitään itseään, ollaan täynnä energiaa – puhumattakaan aktiivisesta ja urheilullisesta elämäntavasta, jota molemmat harrastavat. Olen viettänyt tänään koko päivän Jon ja Janni Olsson Delérin kanssa – en yksinkertaisesti voinut lopettaa. Tällä hetkellä on sellainen tunne, kuin olisimme jo vanhat ystävykset. Otin jopa tietokoneen juoksumatolle mukaan katsoakseni Jonin vlogeja… Hehee… Huomaamattani kuntoilin pitkään, sillä aika yksinkertaisesti lensi niin nopeasti. Kiitos teille niin upeista vlogeista ja postituksista! Olette erittäin myönteisiä ja inspiroivia!
Tämän päivän blogin päättääkin yksi Jonin lause. Lainaan: ”When you think it´s enough, double it!” (”Jos ajattelet, että riittää, tuplaa se!”). Ajatus, joka sopii lähes kaikkiin tilanteisiin. Aurinkoa – halaan!
NordenBladet – Jatkan postitusta kaksipäiväisestä matkasta Setomaalle ja Etelä-Viroon (lue ensimmäinen osa TÄSTÄ). Jäin matkablogini kuvauksessa kesken Saatsen kohdalla – se on pikkuinen virolainen kylä Venäjän rajan kupeessa. Kello oli jo reippaasti yli viisi ja pienen Saatsen kylän ainoa pikkupuoti oli jo kiinni. Se aiheutti meissä suurta huolta, sillä tiesimme, että ruokailupaikkoja ei välttämättä enää jää matkan varrelle, ja halusimme ostaa illaksi syötävää ja juotavaa. Ajoimme Saatsen kyläaukealle ja museoon, mutta nekin olivat jo kiinni. Kummallista oli se, ettemme nähneet pihoillakaan ja koko kylässä ainuttakaan ihmisolentoa, emme yhtäkään!
Kylä oli hyvin pieni – kylän aukea, museo, pikkuruinen puoti, muutamia pihoja, kirkko ja hautausmaa. Viimemainitulle ei ehkä olisi pitänyt iltaa vasten nuoremman tyttären Ivanka Shoshanan (10) kanssa mennä (varsinkin siksi, että sinne ei ole haudattu ketään läheistä), se sai hänet rauhattomaksi. Kävimme vasta hiljattain hautajaisissa, samoin kävimme lasten kanssa Viljandin hautausmailla – kuolema-aihetta on mahdollisesti ollut liian paljon – Ivanka on vielä pieni ja ei ymmärrä sitä kovin hyvin. Käynti sai hänet hieman tolaltaan ja jälkeenpäin kadun sitä. Samalla tiedän, ettei häntä voi kasvattaa ”vaaleanpunaisessa kuplassa” – siitä huolimatta, että hän on autisti, toivon, että hän näkisi ja kokisi kaikkea niin paljon kuin mahdollista samalla tavalla kuin tavallisetkin lapset. Elämä on elämä ja siihen liittyy myös kuolema.
Saatsessa käynnin jälkeen tunsimme, että halusimme jo majoittua johonkin ja viettää iltaa rauhallisesti – oli tunne, että oli pyöritty jo ympäriinsä riittävästi. Mutta koska olimme ”korvessa” ja pienillä paikkakunnilla, kilometrien matkalla ei tullut vastaan mitään – ei puotia, taloja, majoitusmahdollisuudesta puhumattakaan. Lievä ahdistus tuli päälle, sillä autolla ympäriinsä ajellessa ilta alkoi hiljalleen saapua. Äkkiä olimme saapuneet Koidulan raja-asemalla Viron ja Latvian rajalla. Kiidimme eteenpäin – ainoana tavoitteena löytää puoti ja yömaja. Väsymyksestä huolimatta olivat tunteet pinnalla ja Setomaalla käynnistä pidimme kovin. Minulla heräsi Setomaata kohtaan suurempi kiinnostus, kun kävin tyttäreni Estella Elishevan kanssa Tallinnassa turismimessuilla Tourest 2018 tekemässä NordenBladetille juttua Viron matkailukohteista (katso lisää TÄSTÄ). Tapasimme siellä hyvin paljon upeita ihmisiä ja kyläseurojen edustajia. Yksi nimi, joka tulee heti mieleen, on Elin Priks (kuvassa oikeanpuoleisin) – erittäin vilkas ja mahtava nainen, joka kehittää Setomaan matkailua. Hän kertoi Setomaasta niin paljon kiinnostavaa ja myöhemmin vielä Facebookissa kutsui minut Setomaalle käymään. Niin lämmin tuttavuus ei jää huomiotta! 🙂
Pitkää aikaa ei kulunutkaan, kun keskellä tyhjyyttä ilmestyi esiin Orava A&O-ruokakauppa ja muutaman kilometrin päässä metsikköön kätketty Väike-Oravan lomakeskus (Oravan kylä, Põlvamaa). Soitimme tien poskessa olevassa kyltissä mainittuun matkapuhelimeen ja varasimme huoneen. Kymmenen minuutin päästä saapuivat lomakeskuksen emäntä ja isäntä ja antoivat meille avaimet – olimme suuren, maalauksellisen alueen ainoat vieraat. Sytytimme takkaan tulen ja asetuimme alakertaan televisiota katsomaan ja illallista nauttimaan – juuri siihen aikaan, kun siellä olimme, Englanti pelasi jalkapallon MM-kilpailuissa Kolumbiaa vastaan 3. heinäkuuta).
Usein, kun kerron NordenBladetin ruotsalaisille, norjalaisille tai suomalaisille työntekijöille Virosta tai Viron majoitusmahdollisuuksista, he kuuntelevat tarinaani kuin ”satua ihmemaasta”. Viro onkin ihmemaa! Paikoin se on surullista, sillä monilla maalla asuvilla ihmisillä on erittäin vähän rahaa, mutta yleensä ilahduttavaa – sillä missään ei ole niin kaunista luontoa ja niin rehtejä ihmisiä kuin Viron maaseudulla. En väsy kehumasta heitä! Olen matkustellut erittäin paljon Pohjoismaissa, käynyt maaseutupaikoissa, keskustellut ihmisten kanssa, kuunnellut heidän ongelmiaan ja iloinnut heidän saavutuksistaan – ympäriinsä liikkuen ja matkaillen edessäsi avautuu aivan uusi maailma, herää aivan uusia ajatuksia ja myös huolia ja iloja.
Majoituksemme maksoi 25 euroa kolmelta yhteensä – meillä oli kaksikerroksinen omakotitalo ja n. 10.000-15.000+ neliötä hoidettua puutarhaa ympärillämme. Mitään erityistä luksusta ei ollut, mutta kaikki oli puhdasta ja kunnossa ja RAUHALLISTA! Ajattelimme keskenämme, että jo pelkästään ruohonleikkuu sillä tontilla vaatii niin paljon työtä ja hoitoa, puhumattakaan saunojen ja talojen siivoamisesta jne. Hyvin edullinen, hyvin rauhallinen, niin hyvää vaihtelua! Erityisen sopiva niille, jotka haluavat olla poissa kaupungin melusta. Koska meillä ei ollut käteistä rahaa, saimme lisäksi sovittua, että jätimme rahan aamulla Oravan kauppaan – niin paljon hyvät ihmiset luottavat Etelä-Virossa vieraisiinsa. Ei mitään passin kopioita ja muita ikäviä toimenpiteitä. Sydänjuuria myöten liikuttavaa!
Katsoimme jalkapalloa. Jalkapallon MM-kilpailuissa oli kaksi peliä ja viimeiset neljännesfinalistit. Ruotsi alisti Sveitsin 1:0 ja Englanti alisti tilanteessa 1:1 päättyneen normaaliajan jälkeen rangaistuspotkukilpailussa Kolumbian numeroin 4:3! Viimeksi mainitun ennustimmekin. Oikeastaan noiduimme – hahaaa… mutta siitä en kerro tänään. Niin minulla kuin minun sisarellanikin on vahvoja meedion ja noidan kykyjä ja erityisen voimakkaasti ne tulevat esiin silloin, kun olemme yhdessä tai teemme jotain yhdessä. Toisinaan se on kivaa, toisinaan suorastaan pelottavaa, sillä niin kummallista kuin se onkin (silloinkin, kun emme itse halua sitä), me näemme ja voimme muuttaa tulevaisuutta, lukea monissa tapauksissa ihmisten ajatuksia, hallita energiaa, nähdä auroja. Joskus pelkään sitä, joskus yritän jättää sen huomiotta, joskus suhtaudun siihen yksinkertaisesti elämäni yhtenä osana.
Panin Ivanka Shoshanan noin kymmeneltä nukkumaan ja kun hän oli nukahtanut, rupattelimme siskon kanssa tunteja…
Jätettyämme aamulla majoituksesta maksun Oravan kauppaan, suuntauduimme Võruun. Vatsat olivat tyhjät, mutta pian löysimme pienen ja mukavan kahvilan. Sen nimi oli kai ”Muffini-kahvila”, jos en erehdy. Kahvila on kunnollinen, mutta Võru on minusta aika ruma paikka – tarkoitan nimenomaan keskustaa. Ei omaa ilmettä, ei mitään kiinnostavaa. Tavallisesti pienet paikkakunnat ovat kauniita ja omapiirteisiä – mutta minusta Võru on aivan mitäänsanomaton. Sitä vastoin kaupungin ympäristö – Haanja, Rõuge jne… ovat Viron kauneimpia paikkoja!
Võrusta otimme suunnan Otepäälle ja Pühajärvelle.
Otepää on taas yksi ihmeen kaunis paikka. Otepäällä elämä pulppuaa kaikkina vuodenaikoina – lumiseen aikaan kaupunki saa talvipääkaupungin tittelin, kesällä kaupunki taas houkuttelee kumpuilevine metsäpolkuineen ja järvensilmineen.
Aktiivisen lomailun mahdollisuudet ovat tässä yhdessä Baltian ja Pohjolan tunnetuimmassa talviurheilukeskuksessa rajattomat. Täällä on harrastuspaikkoja murtomaahiihtäjille, laskettelijoille, lumilautailijoille, moottorikelkoilla hurjastelijoille, kelkkailijoille ja myös (lumisessa) maastossa retkeilijöille. Me verryttelimme jalkojamme, Ivanka leikki vähäsen, sisko otti urheiluleiriltä mukaan poikansa ja sitten ajelimme Tarton kautta jokainen omaan kotiinsa. Mahtavaa! Automatkat ovat viime aikoina kiistattomia suosikkejani – ne eivät vaadi paljon aikaa ja ovat sopivan mukavaa vaihtelua työpäiville.
Syys-lokakuussa minulla on taas edessä pitempi NordenBladetin toimistojen vierailu ja kiertely Suomessa – haluan ottaa työkiertueelleni mukaan sekä Estella Elishevan (12) että Ivanka Shoshanan (10). Mutta kaikesta tästä jo seuraavissa blogipostituksissa! Halaan teitä ja toivotan teille kaunista elokuun jatkoa!
NordenBladet – Tänä kesänä olemme tehneet runsaasti lyhyitä Viron sisäisiä automatkoja (lue esimerkiksi Keski-Viron ja Etelä-Viron blogi reitiltä Tallinna – Rapla – Türi – Imavere – Tartto – Tõravere – Elva – Nõo – Rõngu – Koruste – Pikasilla – Suislepa – Tarvastu – Mustla – Holstre – Paistu – Viljandi – Suure-Jaani – Lahmuse – Vändra – Järvakandi – Kehtna – Saku TÄSTÄ ja Luoteis-Viron blogi, joka kertoo reitistä Tallinna – Ääsmäe – Laitse – Riisipere – Turba – Risti – Palivere – Taebla – Linnamäe – Sutlepa – Pürksi – Österby – Hosby – Riguldi – Nõva – Vihterpalu – Hatu – Pae – Harju-Risti – Padise – Rummu – Vasalemma – Keila – Saue – Tallinna TÄSTÄ).
Tämänkertaisessa blogissa vien teidät Setomaalle! Estella Elishevalla (12) oli Värskassa viululeiri ja siksi ajattelin, että lapsen leirille viemisestä voisi tehdä pienen Setomaan kierroksen. Kuten aina, starttasimme Tallinnan kupeesta Sakusta, jossa meillä on ihana koti – olen niin onnellinen, että voi kasvattaa lapsia sellaisessa rauhallisessa, turvallisessa ja luonnonkauniissa ympäristössä. Pidän ajelusta pienillä ja rauhallisilla teillä – siksi lähdin Kajamaan kautta Viljandin maantielle ja sieltä Raplan ja Türin läpi Etelä-Järvamaalla sijaitsevaan Kabalan kylään. Kabalassa teimme ensimmäisen pysähdyksen ja kuvasimme Kabalan kartanoa ja paikallista A&O-kauppaa. Tosi pieni ja suloinen virolaiskylä, aina kun ajan sen kautta, minulle tulee erittäin hyvä tunne. Vaikka pidänkin merimaisemasta, olen kaiketi sielultani pikemmin sisämaan ihminen. Kaikki pitkät pellot, sankat erämetsät, mäet ja laaksot ovat minulle hyvin läheisiä.
Kabalan kartano (Pilistveren pappilan henkikirjoissa nimellä Cabbal) oli Pilistveren kihlakunnassa Viljandimaalla sijainnut kartano. Nykyisin kartanon maat kuuluvat Järvan maakunnan Türin kunnan alueeseen. Vuoden 1905 syksyllä Kabalassa toimi kartanonherrojen itsepuolustuksen esikunta. Vuodesta 1923 alkaen kartanon päärakennuksessa on toiminut Kabalan koulu, myöhemmin sinne tuli myös lastentarha. Historiallisesti kartanonkeskuksen läpi kulki Türin-Viljandin maantie (nykyisin Türin-Arkman maantie), joka oikaisujen jälkeen kulkee parisataa metriä kartanosta länteen.
Kabalasta ajoimme edelleen Imavereen, jossa satuimme erittäin kivaan paikkaan – matkan varrelle jäi nimittäin Sassin maatila strutsitarhoiheen! Lapset olivat strutseja nähdessään niin innoissaan. Ympäröivät tilan maat olivat kunnossa ja huollettuja – kuten reippailla virolaisilla on tapana. Sassin tilalta parin kilometrin päässä on Imaveren ritarikartano – siitä kirjoitin pidemmälti TÄSSÄ, mutta koska en silloin valokuvannut, postitan sieltä kuvia nyt! Tarttoon tai Etelä-Viroon mennessä pidän juuri tätä tietä ajamisesta – kyläteitä ajaen matka kulkee tosin hitaammin, mutta samalla on kiinnostavaa tarkkailla ympäristöä. Vaikka Imaveren kartano onkin rapistunut, siitä ei ole huolehdittu ja lisärakennus on suorastaan kamala, kartanoa ympäröivä alue on rauhallinen ja kaunis. Monista muista Viron kartanoista poiketen sen ympärillä on riittävästi maita – peltoa ja metsää – ennen kuin naapuri katsoo ikkunasta. Mahtava paikka rakentaa SPA- ja/tai hotellikeskus.
Imaverestä ajoimme Adaveren kautta Tarttoon, josta otin kyytiin myös vanhemman sisareni. Suunnitelma oli sellainen, että viemme Estella Elisheva Värskan leirille ja minä, Ivanka Shoshana ja Maris jatkamme matkaa Setomaalle ja Etelä-Viroon seikkailemaan. Tie Tartosta Värskaan oli suhteellisen tylsä – ehkä siksikin, että meillä oli kiire ja en kovin paljon seurannut tien varren viittoja, jotka olisivat opastaneet nähtävyyksille. Mielialamme oli niin hyvä, että lauloimme autossa ja laskimme niin hurjasti leikkiä, että silmät olivat naurusta kipeinä. Põlvassa valokuvasimme Karl Kikasinhahmon (muistomerkin).
Joka ei tunne Viron musiikkihistoriaa, hänelle tiedoksi, että Kikas (synt. 4. marraskuuta 1914, kotipaikka Põlvan rajoni, Valgjärven kolhoosi) oli legendaarinen haitarinsoittaja. Kikasia pidetään instrumentikeksijä August Teppon jälkeen eniten haitarikulttuuriin vaikuttaneena henkilönä Virossa. Uudenlaisella ja mukaansatempaavalla soitollaan hän teki alun perin Etelä-Virossa yleisen soittimen tunnetuksi koko maassa.
Ei kulunut kauan, kun olimmekin Lobotkan kylässä – bussipysäkki näytti niin mahtavalta, että otin siitä kuvan. Muuten, ”Muinaistulien öitä”, jonka kantavana ajatuksena on Itämeren kansojen yhteyden ja yhteistyön kehittäminen, vietetään tänä vuonna 25. elokuuta – kuten aina, soittoniekkojen musiikin säestämänä ja paikallista ruokaa nauttien. Kautta Viron sytytetään tuhansia kokkoja, luonnollisesti myös Lobotkan satamassa, Värskan lahden rannalla. Kokot sytytetään kerran vuodessa muistuttamaan historiallisista meren rantamien merkkitulista. Viikinkiaikana niin tehtiin käytännön tarpeesta, nykyisin välittämään ennen kaikkea myönteisiä ajatuksia ja viestejä.
Miksi tuon ”Muinaistulien yön” esiin juuri Lobotkan kylään liittyen? Siihen täytyy nimittäin tuntea vähän Lobotkan kylän taustaa. Kylässä asuu noin 75 henkeä ja kylän pinta-ala on lähes 500 hehtaaria. Lobotkan kylän asukkaat järjestivät ensimmäiset kyläpäivät vuonna 1998, ja niihin saatiin taloudellista tukea Värskan kunnalta. Kyläpäiville tuli kylän entisiä ja nykyisiä asukkaita, yhteensä runsaasti yli sata henkeä. Kyläseura perustettiin vuonna 1999 jakamaan velvollisuuksia ja vastuuta kylässä järjestettävistä tilaisuuksista. Yhteistyössä Värskan kunnan kanssa löydettiin uusi kyläaukea. Talkoilla rakennettiin kyläkeinu ja kunnostettiin aukeaa. Ensimmäinen tilaisuus, joka tällä pienen kylän ponnisteluilla saavuttamalla aukealla järjestettiin, oli – Muinaistulien yö. On niin upeaa, miten Viron syrjäisimmissäkin paikoissa vaalitaan ja välitetään vanhoja perinteitä ja kulttuuria – näytetään, että elämää ei ole vain pääkaupungissa! Siitä minä todella pidän!
Kun Estella Elisheva oli saatettu leirille, ajattelimme, että tutustumme Värskaan. Vanhasta ajasta oli kuultu niin paljon ”Värskan sanatoriosta” – joskus se oli ollut niin pop paikka. Päätimme nähdä sen omin silmin. Ei tarvinnut edes mennä sisään, jo kauempaa katsoen ymmärsin, että mitään poppia siellä ei ollut – on vain vanhan maineen rippeet. Sanatorio vaatisi perusteellista uudistamista – vielä parempi olisi, jos se purettaisiin ja rakennettaisiin uusi. Minä sairastuisin siinä sanatoriossa todennäköisesti ”vielä pahemmin” – kauniita mäntymetsiä, ja sitten äkkiä vanha pysähtyneisyyden ajan jäte. Niin ruma, etten halunnut ottaa valokuvaakaan. Mutta sitäkin paremman vaikutelman antoi Värskan vesikeskus. Mielessä kävi sekin ajatus, että jospa jäisi sinne yöksi, mutta ei — minulla oli suunnitelmissa ”extreme-vaihtoehto” – suunnitelma mennä jonnekin täysin tuntemattomaan. Se oli oikea päätös!
Päätimme jatkaa Saatseen – halusin omin silmin nähdä, mitä tapahtuu ja millainen tuo Viron kaikkein Venäjän puoleisin Kaakkois-Viron asutuskeskus on, jonne pääsee vain kulkemalla kahdesti Venäjän alueen läpi. Matkan varrelle jäi ”Üüklubi”, joka nauratti meitä kovin (Viron yleiskielessä tuota murteellista sanaa vastaa Ööklubi, yökerho) ja Setukaisten maatalomuseo – Seto Talumuuseum -, jonka pihalla ruokailimme. Ruokalistasta emme ymmärtäneet mitään, olimme kuin ulkomaille sattuneita – setukaisten kieli on niin erilaista kuin viron kieli. Esimerkiksi Suulliim on kylmä keitto… Tutkin myös kahvilan pöydällä ollutta sanomalehteä, mutta sekin oli kuin kiinaa. Jotain saattoi luonnollisesti ymmärtää, mutta hyvin kummallista sitä oli lukea. Kuin toinen Viro. Siinä missä Võrussa on pieni murre – viron sanan ”soe” sijasta sanotaan ”lämmi” (eli suomeksi lämmin), ja on muitakin esimerkkejä – Setomaalla on aivan toinen kieli. Siihen varmasti tottuisi ja sen oppisi nopeasti, mutta Tallinnasta tulleelle henkilölle se on silti vierasta.
Ruoka vei kielen mukanaan ja palvelu oli miellyttävää. Hinnat olivat kohtuulliset, vaikkakin hieman kalliimmat kuin esimerkiksi Võrtsjärven lähellä Mustlassa tai Võrusta kivenheiton päässä olevassa Rõugessa, mutta samalla huomattavasti edullisemmat kuin Tallinnassa. Totutusta poikkeava ruokalista (mukaan lukien setukaiskieliset nimet) tarjosi elämyksen ja jätti unohtumattoman vaikutelman.
Setukaisten museo avattiin 17. heinäkuuta vuonna 1998. Setukaisten maatalomuseossa – voi tutustua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun talonpoikaisarkkitehtuuriin, vanhoihin työkaluihin ja käsitöiden runsauteen. Näyttelyyn kuuluu puolisuljettu piha, asuinrakennus, vaate-, vilja- ja ruoka-aitta, navetta heinälatoineen, työpaja, suojakatoksia, savusauna, savipaja, sepän paja, riihi ja ”tsäimaja” (teemaja eli lounas talon pihalla). Pääosa rakennuksista on alkuperäisiä, kotoisin Pohjois-Setomaalta. Maatalomuseon haaraosasto sijaitseekin muuten Saatsessa. Sen on perustanut paikallinen koulunjohtaja Viktor Veeber poolt ja se avattiin vuonna 1974. Toukokuussa 2004 rakennettiin myös mainittu ainutlaatuinen tsäimaja.
Vatsat täysinä suuntauduimme kohti Saatsea. Outo tunne oli ajaa kahdesti Venäjän läpi. Sitä ei voinut välttääkään, mutta ajattelin itsekseni – olisiko kovin vaikeaa tehdä uusi maantie (soratie) pienellä kaarella, miksi minun pitää pieneen virolaiseen kylään ajaessani lukea, että kuljette Venäjän alueen läpi ja pysähtyminen ja jalan liikkuminen on kiellettyä. Ennen Saatsea oli jopa rajapartio, joka kysyi meiltä, minne matka. No, sanoin, että ”olemme löytämässä Viroa” 🙂
Saatse (setukaisten kielessä Satserina; käytetään myös nimiä Satserinna, Satseri, Korki ja Gorki) on Võrun maakunnan Setomaan kunnassa sijaitseva kylä.
Kylässä on peruskoulu, kansantalo, ortodoksinen Saatsen Suurmarttyyri Paraskevan kirkko, hautausmaa ja raja-asema. Saatsen postitoimisto suljettiin vuonna 2007. Saatsen ortodoksikirkko on merkitty rakennusmuistomerkkiluetteloon. Se on pyhitetty suurkärsijä Paraskevalle. Kivikirkko valmistui vuonna 1801 aiemman puukirkon lähelle. Vuonna 1839 sille lisättiin puinen kellotorni, joka korvattiin uudella vuonna 1884. Koulun historia ulottuu vuoteen 1895, jolloin se avattiin kihlakunnankouluna Linnasten kylässä. Sieltä se pian siirrettiin saatseen ja muutettiin valtion alakouluksi. Saatsen hautausmaalla on monta hyvin vanhaa kiviristiä. Kylän kupeessa Samarinassa on kotiseutumuseo – Saatsen setukaismuseo. Vassilin (Solovskin) kylää halkoo Saatsen-Petserin tie, johon liittyvät sen alueella Saatsen-Pattina tie ja Saatsen-Perdakun tie. Kylän lähellä Värskan–Ulitinan tiellä Sesnikin ja Lutepään välillä sijaitsee ns. Saatsen saapas, jossa tie kulkee 1 km matkan Venäjän alueella. –
OHMYGOSSIP – Ne, jotka ovat seuranneet blogiani jo pitempään, tietävät, että mielialani liikkuvat äärimmäisyydestä toiseen – voin ylistää mukavaa elämää maalla ja haaveilen täydellisestä erakon elämästä, minimaalisista kustannuksista ja menoista ja yksinkertaisesta elämästä (lue esimerkiksi TÄSTÄ), mutta sitten taas ylistänkin maailman kalleimpia ja ylellisimpiä kylpyläalueita, luksuskiinteistöjä ja -hotelleja (ks. esimerkiksi jotain kiinteistöihin sijoitussuunnitelmaani TÄSTÄ). Niin se on – elämässä tarvitaan molempia – sekä glamouria että yksinkertaisuutta ja harkinta-aikaa. Rakastan todella luontoa ja myös yksinäisyyttä, mutta en köyhyyttä. Elämässä kaikki ei ole niin mustavalkoista.
Yleisesti ottaen kuitenkin pidän rahasta ja varakkuudesta, sillä raha on suora tie. Varmasti monet nyt tässä yhteydessä kommentoivat ajatuksissaan – mihin tarvitaan suoraa tietä, suora tie on ikävä jne… mutta tarkoitan tässä blogipostituksessani sitä, että se on ”yksi huoli vähemmän” ja siitä olette varmasti samaa mieltä, että huolia on meidän jokaisen elämässä liian paljon – ja paljon suurempia huolia, kuin mitä raha on.
Paljon ylellisyyttä voi toisinaan kyllästyttää ja kyllästyttääkin, mutta paljon köyhyyttä on sietämätöntä. Ja köyhät ihmiset ovat yleensä katkeroituneita, kateellisia ja surumielisiä – kuten kirjoitin TÄSSÄ. Onni ei kätkeydy rahaan, mutta ilman rahaa tulee onneton olotila nopeasti. Olen nyt kokeillut useita vaihtoehtoja ja nyt tiedän, mistä pidän. Pidän vaihtelusta. Pidän siitä, että on mahdollisuuksia. MAHDOLLISUUDET JA VAPAUS – juuri se on rahassa kaikkein kauneinta! Voin elää yksinkertaisesti – kun se on minun valintani, mutta en silloin, jos minulla ei yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta. Tällä en halua sanoa sitä, että kylven rahassa, vaan sitä mitä ajattelen rahasta ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Ahsoooo, ja se lause että ”Raha pilaa ihmiset” – sitä käyttävät oikeastaan vain ne, jotka itse todella haluaisivat rahaa. Olkaamme rehellisiä – KÖYHYYS pilaa ihmiset – ja vielä miten! Kivat ihmiset, joilla ei ole rahaa, sattuvat yksinkertaisesti hankaluuksiin, heidän haaveensa himmenevät, heidän motivaationsa häviää. Eikö olekin niin? Köyhyys tylsistää ihmisiä – monet ovat sen ansainneet, mutta on myös niitä, joiden ei pitäisi olla köyhiä, mutta jotka valitettavasti ovat. Mutta siitä kysymyksestä, miksi joku on köyhä ja joku rikas – siitä puhumme jossakin toisessa postituksessa.
Sanokaa edes joku, jonka raha on pilannut? Mainitkaa esimerkiksi kolme ihmistä, jotka olivat ennen köyhiä ja mukavia, mutta nyt ovat rikkaita törppöjä. Oletteko varmat, että se oli raha, mikä ne ihmiset pilasi? Oletteko varmat, että he eivät jo ennen olleet törppöjä, tai että he yleensäkään ovat törppöjä? Ehkäpä se olikin monta luokkaa alempana olevien ja taloudellisilta mahdollisuuksiltaan heikkojen ihmisten panettelua, negatiivinen energia ja täyttymätön henkilökohtainen ahneus, joka sellaisen ajatuksen synnytti? Tai ehkäpä ne ihmiset eivät olekaan rahan pilaamia? Tai ehkä he voivat lopultakin lähettää hyvillä mielin matkoihinsa ihmiset, joista eivät ole koskaan pitäneet? Mikä on totuus? Kuka on oikeassa? Mitäpä siitä… minun totuuteni on se, että rahaa tarvitaan – tarkemmin sanottuna riippumattomuutta muista. Ja tämä raja on jokaisella erilainen – se raja, mitä riippumattomana tehdään, riippumattomuudelta odotetaan. Ostetaanko purjeveneitä, villoja, yksityisiä saaria ja sijoitetaan unicorn-yrityksiin tai tyydytään siihen, että kukaan ei opeta miten oma pari tuhatta sijoitetaan ja mitä perjantai-iltana tehdä. Minä esimerkiksi rakastan haaveilla suuresti elämisestä. Kuten yhdessä aiemmassa postituksessani (Helena-Reet: MINUN TIENI MILJARDÖÖRIKSI eli miten päästä maailman kaikkein elitistisimmän ihmisryhmän jäseneksi?) kirjoitin, minun haaveeni ovat jo huomattavasti korkeammalla. Olemme saavuttaneet niin paljon skandinavialaisella mediakonsernilla NordenBladet ja viihdesivustoilla OHMYGOSSIP, samoin Ohmygossip Couture on hyvin menestynyt – että minun tulee toisinaan ihan nipistää itseäni ymmärtääkseni, että se kaikki tapahtuu todellisuudessa. Olen hyvin motivoitunut ja rakastan niin kovin sitä mitä teen! Jokainen päivä on seikkailua ja olen varma siitä, että vielä eräänä päivänä johdan itsekin unicorn-yritystä.
Mitä mieltä te olette – pilaako raha ihmiset vai tekeekö sen päinvastoin köyhyys?
NordenBladet – Luoteis-Viroon ja Läänemaan maakuntaan satun hyvin harvoin, mutta sitä kiinnostavampaa on löytää uusia paikkoja. Tein lasten kanssa yhden päivän automatkan reittiä Tallinna – Ääsmäe – Laitse – Riisipere – Turba – Risti – Palivere – Taebla – Linnamäe – Sutlepa – Pürksi – Österby – Hosby – Riguldi – Nõva – Vihterpalu – Hatu – Pae – Harju-Risti – Padise – Rummu – Vasalemma – Keila – Saue – Tallinna. Matkan varrelle jäi runsaasti nähtävyyksiä (kartanoita, museoita) ja muuten vain luonnonkauniita ja kiinnostavia paikkoja.
NordenBladetin johtajana yksi tehtävistäni on Skandinavian kulttuuriperinteen ja jokapäiväisten olosuhteiden esittely ja tallentaminen. Kuljen paljon pitkin Viroa ja muita Pohjoismaita, kuvaan historiallisia paikkoja ja välitän lukijoilleni rehellisen kuvan tämän päivän elämästä. Ainoastaan parin viime viikon aikana olen käynyt yli kahdessakymmenessä Viron kartanossa ja ajanut lähes sadan pikkukaupungin ja kylän läpi. Olen haastatellut ihmisiä ja kuullut kiinnostavia paikallisia tarinoita. Olen saanut oikein hyvän katsauksen maan eri alueiden elämästä ja olosuhteista.
Kotimaanmatkailu ja automatkat saavuttavat suosiota molemmin puolin Itämerta. Pohjolan asukkaat ovat alkaneet arvostaa enemmän kotiseutuaan ja monet perheet rakastavat juuri viikonlopun yhden tai kahden päivän automatkoja. Pakolaisten suuri maahanmuutto on saanut meidät arvostamaan sitä, minkä nyt tunnemme menettävämme – viikinkiaikojen mystistä perinnettä, pohjoismaista vaaleahiuksista ja -ihoista kaunista naista, kiehtovia kuusimetsiä, maaseudun koskematonta luontoa ja kulttuuria. Sisimmässämme emme halua jakaa tätä kaikkea kenenkään kanssa ja emme halua sekaantua mihinkään. Suurella ”hurraalla” Euroopan unioniin liittyminen ei tunnu enää pitkään aikaan monille miellyttävältä saavutukselta vaan pikemminkin surulliselta oman rahan (Viron kruunu, Suomen markka) menetykseltä ja elämänlaadun laskulta. Kenellekään ei ole mitään kohtuullista ulkomaalaisten määrää vastaan, mutta kun Pohjoismaat ovat menettävässä ilmeensä, sillä kaikki on yhteistä suurta Euroopan unionia – niin kantaväestö tuntee olevansa menettämässä juurensa ja omaleimaisuutensa. Se on jotain, jota hyvin monet ajattelevat, mutta hyvin harvat uskaltavat sanoa ääneen. Jotta nämä juuret eivät katkeaisi, on tärkeää esitellä kulttuuriperintöä, tukea sitä ja kehittää ja välittää sitä uusille sukupolville. Sitä tulee opettaa ja esitellä myös uusille pohjoismaalaisille.
Mutta nyt minun pieneen automatkaani. Ensimmäinen pysähdys Alexelan huoltoasema Ääsmäellä. Bensiini on kallistunut – litra maksaa jo 1,39 eurot. Siinä missä aiemmin pienen auton tankin täytti 40 eurolla, nyt tulee uhrata 50 euroa. Ensimmäisenä vierailukohteena, n. 26 km päässä Tallinnasta, oli tien varteen jäävä Laitsen kartano.
Laitsen kartano (saksaksi Laitz) irtosi vuonna 1637 Ruilan kartanosta ja on kuulunut aikojen kuluessa monille omistajille. Vuodesta 1883 alkaen kartano kuului Woldemar Reinhold Karl Alexander von Üxküllille (1860–1945), joka rakensi uuden päärakennuksen (valmistui vuonna 1892). Vuonna 1919 rakennus otettiin maareformin yhteydessä valtion haltuun. Sittemmin siellä oli aluksi nuorisokoti, myöhemmin radioaseman toimisto ja asuntoja. Radioasema (Viron radion ja television lähetyskeskuksen yksi osasto) toimi kartanon vieressä olevalla alueella vuosina 1949–1998. Sillä oli kaksi tehokasta keskiaaltolähetintä (mm. Viron radion kanava I) ja joukoittain lyhytaaltolähettimiä. Laitsen kartanossa toimi neuvostoajan loppuun saakka postitoimisto, kirjasto, lääkäriasema, elokuvasali, paikallinen automaattinen puhelinasema, sovhoosin ruokala ja pieni leipomo. Vuosina 1994–1995 kartano oli käytännössä tyhjä, se oli pari vuotta lämmittämättäkin ja alkoi jo hieman rapistua. Vuodesta 1997 alkaen Laitsen kartano on yksityisessä omistuksessa.
Laitsen kartanosta (linnasta) kivenheiton päässä on Laitsen Graniitvilla, jonka monet tuntevat Kanal 2:n lähetyksestä ”Laula mu laulu”. Historiallisen maakivirakennuksen alakerrassa on kaksi isoa salia kokousten pitämiseen. Yläkerrassa on sviittejä eri taiteilijoiden teoksineen niille, jotka haluavat jäädä yöpymään. Graniittivillan ympärillä on paljon suuria teoksia sisältävä veistospuutarha – talon isännän, tunnetun virolaisen kuvanveistäjän Tauno Kangron (52) tuotantoa. Kangro on sanonut, että löytää inspiraatiota juuri skandinavialaisesta mytologiasta, eläimistä, ihmisistä ja uskonnosta. Materiaalina Kangro käyttää kiveä ja pronssia. Hänen veistoksistaan on tullut monien virolaisten paikkojen symboleita. Kangron töitä on myös Saksan, Tanskan, Ranskan, Ruotsin ja Suomen kaupunkien aukioilla ja kodeissa.
Matkamme johti edelleen Tallinnan-Haapsalun maantietä Ants Laikmaan talomuseoon (Kadarpikun kylä, Lääne-Nigulan kunta). Ants Laikmaa (5.5.1866 − 19.11.1942) oli yksi Viron taidehistorian värikkäimmistä persoonista, tunnettu muotokuva- ja maisemamaalaaja, jonka suosikkitekniikaksi muodostui pastelli. Kadarpikun kylässä Tammikun tilan mailla taiteilija aloitti kotinsa perustamisen vuonna 1917 ja hanke päätyi vuonna 1932 Tallinnassa sijainneen ateljeekoulun sulkemiseen ja Taeblaan muuttamiseen. Vuodesta 1960 alkaen taiteilijan koti on avoinna talomuseona. Vierailijat näkevät sekä taiteilijan ateljeen, työ- ja asuintilat että kodin yhteyteen kuuluvan puiston, johon taiteilija itse on myös haudattuna. Puisto on sikäli kiehtova, että Laikmaa istutti elämänsä aikana vierainaan käyneille kuuluisille kulttuurihenkilöille omistettuja tammia. Siellä on esimerkiksi puu Marie Underille, Friedebert Tuglakselle, Gustav Suitsulle ym.
Talomuseon ensimmäisessä kerroksessa on mestarin elämää esittelevä näyttely ja tytär Aino Maria Kilpiön elämästä kertova muistohuone. Yläkerrassa on ateljee, työ- ja makuuhuone henkilökohtaisine esineineen ja etnograafisine antiikkiesineineen. Mestarin talon omalaatuinen arkkitehtuuri, kesämaja ja puisto muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Ants Laikmaan kiinnostus kauniita naisia kohtaan oli legendaarinen, mutta hänen isänä olemisen kykynsä eivät olleet kehuttavat. Kulttuuripiirit tiesivät, että hänellä on tytär, mutta siitä ei puhuttu.
60-vuotiaan Laikmaan ja hänen kolme kertaa nuoremman mallinsa Rosalie Miikmaan eli Mikun tytär Aino Maria syntyi 20. huhtikuuta 1927 Viipurissa Suomessa, Laikmaan sukulaisten luona. Lapsi jäi Suomeen ja annettiin lastenkotiin. Neljävuotiaan tytön otti kasvattaakseen lastenkodin työntekijä Ida Maria Kilpiö, joka sai siihen suostumuksen Ants Laikmaalta. Vasta 30 vuoden kuluttua Aino Maria Kilpiön kuoltua häneltä jääneet valokuvansa ja arkistonsa päätyivät hänen isänsä talomuseoon kasvattisisaren lasten ansiosta, jotka olivat ottaneet sen sydämenasiakseen.
Taeblasta kiidimme eteenpäin Linnamäen läpi Noarootsin suuntaan. Matkan varrelle jäi paikallinen AjaO-kauppa, samanniminen ketju on Viron maaseudulla laajalti levinnyt.
Noarootsi liittyy virolaisten ajatuksissa lähinnä rantaruotsalaisiin (estlandssvenskar), jotka elivät täällä 1200-luvun puolivälistä vuoteen 1944 saakka. Rantaruotsalaisista on Noarootsin kuntaan jäänyt myös ruotsalaisia paikannimiä. Noarootsi-nimen taustaa peittää edelleen salaisuuden verho, mutta siitä on olemassa monenlaisia legendoja. Kirjallisissa lähteissä Noarootsi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1319 (Nucke).
Noarootsissa teimme ensimmäisen pysähdyksen käsityöputiikin ja matkailutietopisteen HEIN luona. Hosbyn kylässä sijaitsee lisäksi Noarootsin Pyhän Katariinan kirkko, Noarootsin hautausmaa, Hosbyn vanha hautausmaa ja Noarootsin vapaussodan muistomerkki.
Seuraavaksi kohteeksi valitsimme Saaren kartanon. Saaren kartano (saksaksi ja ruotsiksi Lückholm) oli Noarootsin kihlakunnassa sijainnut ritarikartano. Nykyisin se sijaitsee Lääne-Nigulan kunnassa Läänemaan maakunnassa. Vuonna 1919 maareformissa kartanosta irrotettiin 9 uutta uudistilaa. Tunnettujen historioitsijoiden Carl Russwurmi ja Paul Johansenin mukaan Lyckholmin kartanon (Saaren kartano) osti Suuren Pohjan sodan jälkeen Friedrich Adolf von Rosen yhdessä puolisonsa Hedwigin (synt Normann) kanssa. Siitä lähtien kartano siirtyi aina isältä pojalle kuuden sukupolven ajan. Nykyisen Lyckholmin museon, kartanon päärakennuksen ja Skanskoplin omistaja on viimeisen kartanonomistajan poika. Se on poikkeuksellista, sillä viime vuosisatoina paljot Viron kartanot myytiin pois. On asiakirjoin todistettavissa, että Rosenien perhe on asunut Baltiassa vuodesta 1282 lähtien. Nykyinen Saaren kartanokokonaisuus on kunnostettu vuosina 1995–2001. Kunnostettuna on myös 1700-luvun hevostallin rauniot alkuperäiseen tyyliin, ja rakennuksessa on nyt Lyckholmin museo.
Saaren kartano on yksi vähäisistä Noarootsin paikoista, jossa voi ruokailla ja myös halutessaan majoittua. Älkää kuitenkaan unohtako, että maksaminen tapahtuu vain käteisellä rahalla!
Noarootsin Österbyssa katselimme myös 1930-luvulla rakennettua ja 1998 kunnostettua Einbin tien varressa sijaitsevaa Viron itsenäisyyden ajan seuratoimintaan liittyvää paloasemaa ja sataman aallonmurtajaa. Aallonmurtaja on 265 m pituinen ja sieltä oli säännöllinen veneyhteys Haapsaluun aina vuoteen 1994 asti. Noarootsi on harvaan asuttu maalauksellinen paikka, monet talot ovat niin suloisia, kuin postikorttia varten luotuja. Lapset olivat niin hyvällä tuulella, että Estella Elisheva (12) päätti paloaseman luona tehdä kärrynpyöriäkin. Psss! Lisään piakkoin kuvia Läänemaan matkasta myös Instagram-tileillemme (@Estella.Elisheva & @helenareetennet).
Kävimme myös katsomassa 1800-luvulla rakennettua Pürksin kartanoa, joka sijaitsee kunnan keskustassa Pürksin kylässä. Kartano kuului vuoteen 1919 saakka Ungern-Sternbergien suvulle. Vuosina 1920-1943 kartanossa toimi Pürksin maatalous- ja kansalaisopisto. 1989-1995 rakennus kunnostettiin ja nykyisin siinä toimii Noarootsin lukio.
Nyt suuntauduimme Riguldin kautta Nõvan suuntaan. Matkalle jäi Riguldin kartano, joka sijaitsee nykyisin hallinnollisen jaon mukaan Lääne-Nigulan kunnassa Läänemaan maakunnassa. Ensisilmäyksellä luulin, että kartano on kuvassa oleva kivirakennus, mutta lähempi tarkkailu selvitti, että kartano itse onkin punainen puurakennus hieman vesakoituneessa puutarhassa. Minusta tuntui siltä, että siellä kummittelee, enkä uskaltanut mennä kuvaamaan puutarhaa. Matkalla monta kertaa tuntui siltä, että joku kävelee selkäni takana. Creepy! Kotona luin, että kartanon perusti vuonna 1620 Jacob de la Gardie. 1700-luvulta aina vuoteen 1939 kartano oli von Tauben aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen omistaja ennen von Taubejen Virosta poistumista vuonna 1939 oli Gustav Woldemar von Taube. Kartanon päärakennus on 1800-luvulla rakennettu yksikerroksinen hirsitalo, jossa on korkea aumakatto. Kartanon päärakennus, puisto, aitta, vaunuvajan rauniot, kellari, sepänpaja, aitamuurit ja kuivain on merkitty kulttuurimuistomerkkeinä valtiolliseen rekisteriin. Kartanon kiinteistö on Tallinnan Tondin peruskoulun (!) omistuksessa. Vuodesta 2012 lähtien Riguldin kartanon hallinnoijana on Riguldi Kodu -niminen säätiö, joka on tehnyt kartanosta vammaisten nuorten keskuksen. Outoa, etten ollut tästä kartanosta ennen kuullutkaan – nuorempi tyttärenikin Ivanka Shoshana (10), jolla on diagnosoitu autismispektrin häiriö, käy Tallinnassa Tondin koulua. Eikö olekin kiinnostavaa, että yli tuhannesta Viron kartanosta tieni johti juuri sinne?!
Äkkiä tunsimme, että vatsamme ovat tyhjät ja nähtävyyksiä enemmän meitä kiinnosti se, että löytäisimme nopeasti jonkin paikan, jossa voisi syödä. Onneksi sellainen mahdollisuus löytyi Nõvasta. Siellä oli kauppa ja kahvila samassa talossa ja ”Kalasaba”-kahvilan (suom. kalanpyrstö) ruokavalikoima oli varsin runsas. Ruokailun jälkeen kävimme nopeasti vilkaisemassa aivan kahvilan takana sijaitsevaa Nõvan kartanoa.
Nõvan seutu kuului keskiaikana Padisen luostarille ja luostarin talouskartano on mainittu kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1559.
1600-luvulla Nõvan kartanon omistaja vaihtui usein: vuonna 1609 Ruotsin kuningas Karl IX lahjoitti kartanon Otto von Budenbrockille, joka myi sen vuonna 1639 Fromhold von Lepsille. F. von Lepsin kuoltua kartano kiinnitettiin velkojen katteena bürgermeister Berend Hetlingille, mutta vuonna 1657 F. von Lepsin poika vänrikki Friedrich von Leps sai kartanon takaisin. F. von Lepsin kuoleman jälkeen kartanon peri hänen veljensä, tuomari Reinhold von Leps. 1600-luvun lopulla kartano kiinnitettiin velkojille, mutta vuonna 1686 kartanoa supistettiin ja se annettiin vuokralle Fromhold von Lepsille, joka jäi kruunulle velkaa. Hänen velkansa maksoi Christoph Droummer, joka sai panttioikeuden, jonka luovutti vuonna 1720 Otto Krügerin perillisille.
Suuren Pohjan sodan jälkeen omaisuuskomitea määräsi vuonna 1723 Nõvan kartanon yhdelle O. Krügerin perillisistä, Christoph Krechterille. C. Krechter panttasi omissa ja muiden perillisten nimissä Nõvan leskeksi jääneelle kapteenin rouva Hedwig Katharina von Mohrenschildtille (synt. von Ulrich), joka hankki vuonna 1744 omistusoikeuden ja siten kartano yhdessä Hatun kartanon kanssa kuului nyt von Mohrenschildteille. Vuonna 1775 H. K. von Mohrenschildtin perilliset möivät Nõvan kartanon vänrikki Hermann Otto von Mohrenschildtille (H. K. von Mohrenschildtin pojanpoika), joka kuoli naimattomana. Vuodesta 1778 kartanon omistajana oli H. O. von Lepsin tyttärentyttärentytär Christina Charlotte (synt. Ruden) von Franza, jonka kuoleman jälkeen kartanon peri Karl Ernst von Franza. K. E von Franzan kuoltua (1833) tämän neljä tytärtä möivät Nõvan kartanon paronitar Charlotte Helene Elisabeth von Ungern-Sternbergille (synt. Below), Peter Ludwig Konstantinin puolisolle.
Nõvan kartanon kunnostettu päärakennus
Vuonna 1838 C. H. E von Ungern-Sternberg panttasi Nõvan kartanon yhdessä Sealepan ja Vallipen karjakartanoiden kanssa miehensä veljelle Eduard von Ungern-Sternbergille kolmeksi vuodeksi. Vuonna 1844 Heinrich Georg Eduard von Ungern-Sternberg osti kartanon panttioikeuden omistukseensa. Vuonna 1863 Heinrich Georg Eduardin kuoltua kartanon peri hänen pojantyttärensä Josephine (Josy) Magdalene von Ungern-Sternberg.
Vuonna 1919 Josephine Magdalene von Baggehufwudtin (synt. von Ungern-Sternberg) peri hänen poikansa Eduard Baggo (Baggehuffwudt). Kartano otettiin vuoden 1919 maareformissa valtion haltuun. Kartanon valtiollistamisen jälkeen rakennukseen muutti vuonna 1920 koulu ja seuraavina vuosikymmeninä rakennuksessa tehtiin useita perusteellisia muutoksia koulun tarpeiden mukaisesti. 2000-luvun alussa rakennus oli niin kärsinyt, että se tuli purkaa, ja vuonna 2002 vanhan rakennuksen paikalle rakennettiin suunnilleen samankokoinen ja mittasuhteiltaan samanlainen uusi koulutalo, joka osittain jäljittelee kartanon päärakennusta.
Nyt siis vatsat täynnä ja paluumatkalla ajoimme Hatun kartanon ohi. Hatun kartano (saksaksi Hattoküll) oli ritarikartano Harju-Ristin kihlakunnassa Harjumaan maakunnassa. Historiallisen hallintojaon mukaan kartano kuului Harjumaan Ristin kihlakuntaan, nykyisin se sijaitsee Harjumaan Lääne-Harjun kunnan alueella. Hatun kartano irrotettiin Padisen kirkkokartanosta vuonna 1609 ja sen ensimmäinen omistaja oli ruotsalainen Lars Svensson. Suuren Pohjan sodan jälkeen kartano kuului pitkään Mohrenschildtien suvulle. Vuonna 1792 kartano siirtyi Padisen Rammien hallintaan, jotka jäivät Hatun kartanon omistajiksi vuonna 1919 tapahtuneeseen valtiollistamiseen saakka. Christian von Rammille jäi vuoden 1919 maalain mukaan Hatun kylässä 24,41 ha kokoinen Kahejõen tila. Hatun kylä (vanha nimimuoto Hatto külla) sijaitsi 1700-luvulla kreivi Ludwig August Mellinin laatiman kartan mukaan Kaldamäen puron (Kaldama) länsirannalla ja Hatun kartano (Hattokül) Kaldamäen puron itärannalla. Kartanon päärakennuksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1853 Clas Gustav Reinhold von Rammin aikana ja se valmistui vuonna 1864. Rakennuksen muotoilussa hallitsee uusgoottilainen tyyli. Nykyisin kartanon päärakennus on säilynyt lähes alkuperäisessä muodossaan, jäljelle on jäänyt myös muutama sivurakennus: ajohevosten talli-vaunuvaja pylväineen, sepänpaja ja aitta, jotka sijaitsevat rivissä sisäänajotien varressa. Viron neuvostotasavallan aikana rakennusta käytettiin koulutalona ja kansantalona, se kuului Ristin kyläneuvoston alueeseen ja Kunglan sovhoosille.
Oma elämyksensä oli nähdä Padisen luostarin rauniot. Padisen luostari oli Padisella sijainnut sistersiläisluostari, jonka 1300-luvulla perustivat Dünamündesta kotoisin olevat munkit Tanskan kuninkaan Erik Menvedin luvalla. Rakentaminen alkoi vuonna 1305 ja kesti taukoineen 200 vuotta. Luostarin keskiaikaisesta sisustuksesta on säilynyt nykyisin Ristin kirkossa oleva 1300-luvun kirkonkello (Viron vanhin) ja samalta vuosisadalta oleva harvinainen Kolgatan ryhmä (nykyisin Viron taidemuseon osastossa Nigulisten kirkossa). Luostari oli ensimmäinen Harjumaan maakunnan arkkitehtuurimuistomerkki, joka sai uudelleen itsenäistyneessä Virossa tätä koskevan merkinnän. Padisen luostarin merkitys arkkitehtuuri- ja historiakohteena on sekä Virossa että koko Pohjois-Euroopan alueella erittäin suuri. Luostarin vieressä sijaitsee von Rammien suvulle kuuluva Padisen kartanon kunnostettu päärakennus.
Keskiaikana lähiseudun maat kuuluivat Padisen luostarille. Luostarin yhteyteen kuuluva kartano on mainittu ensi kertaa vuonna 1319. Luostari lopetti toimintansa vuonna 1559 ja sen maat siirtyivät vuonna 1561 Ruotsin valtiolle. Vuonna 1622 Kustaa II Aadolf lahjoitti kartanon Riian bürgermeisterille Thomas von Rammille, jonka perillisille kartano kuului vuoden 1919 valtiollistamiseen saakka. Kartanon päärakennuksen Rammit ostivat takaisin vuonna 1998.
Minulle alkaa eri kartanoissa käynnistä, kuvaamisesta ja niistä kertomisesta kertyä jo oma kartano-atlas – on kiehtovaa nähdä, millaisessa kunnossa eri kartanot ovat nykyisin ja on kiinnostavaa tutkia niiden historiaa ja kertoa siitä teille. NordenBladet on nykyisin yksi laajimmista (jos ei jopa ainoa) mediajulkaisuista, joka esittelee kartanoiden tämän päivän tilannetta – toisin sanoen antaa lukijoille paitsi historialliset tiedot myös kuvan nykypäivästä.
Vasalemman kartano (saksaksi Wassalem) on Harjumaan maakunnan Harju-Madisen kihlakunnassa sijainnut ritarikartano. Nykyään muinainen kartano sijaitsee Harjumaan maakunnan Lääne-Harjun kunnassa. Vasalemman kartanon päärakennus on virolaisen uusgotiikan huomattavimpia ja myöhäisimpiä esimerkkejä. Keskiaikana Vasalemman kylä ympäristöineen kuului Padisen luostarin maihin. Suuren Pohjan sodan aikaan 1700-luvun alussa Padisen omistajat von Rammit perustivat näille alueille pienen apukartanon.
Vasalemman kartano alkunsa itsenäisenä yksikkönä 17. maaliskuuta 1825, kun von Rammien perinnönjaossa nämä maat irrotettiin Padisen kartanon maista. Kartanon omistajaksi tuli Thomas von Ramm. Ensimmäinen päärakennus oli pieni puurakennus, jossa oli kaksipylväinen portiikki. Se sijaitsi nykyisen rakennuksen lähellä ja purettiin vuonna 1940.
Vuonna 1874 von Rammit möivät kartanon Theodor Boustedtille.
Vuonna 1886 kartano siirtyi norjalaissyntyisen Baggehufwudtien aatelissuvun omistukseen. Kyseessä oli yksi Harjumaan varakkaimmista kartanosuvuista, jonka omistuksessa olivat myös Nõvan ja Sakun kartanot. Viimemainitussa oli tuon ajan Viron aateliston yksi johtohahmoista, Valerian von Baggehufwudt, käynnistänyt oluttehtaan, josta muodostui yksi Baltian suurimmista oluttehtaista. Suuri osa uuden herraskartanon rakennuksessa tarvittavasta pääomasta tuli hänen Nõvalta kotoisin olevalta, kuuluisaan Ungern-Sternbergien sukuun kuuluvalta puolisoltaan Juliane von Ungern-Sternbergilta.
Vuonna 1892 Valerian von Baggehufwudt lahoitti Vasalemman kartanon poikansa Eduardin nimiin. Eduard von Baggehufwudt (vanhempi) toimi isänsä jalanjäljissä samoin tehtailijana ja avioitui arkkitehti Nikolai von Glehnin tyttären Elsbethin kanssa. Vuonna 1911 heidät erotettiin Viron ritarikunnasta. Hänen poikansa Ned de Baggo on tunnettu alastonkuvaaja.
Kartanon viimeinen omistaja oli päärakennuksen rakennuttaja Eduard von Baggehufwudt. Vuonna 1915 hänen kyyditettiin Venäjälle. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän siirtyi asumaan Saksaan.
Vuoden 1919 maareformissa kartano valtiollistettiin ja siitä tuli puutarhakoulu ja Tallinnan opettajaseuran lomakoti.
Vuodesta 1922 lähtien aina tähän päivään saakka rakennuksessa on toiminut koulu (nykyisin Vasalemman peruskoulu). Päärakennuksen lähellä on muistokivi Julius Oengolle, joka oli sikäläisen koulun johtaja.
Estella Elisheva ilmoitti minulla Vasalemman kartanon nähdessään, että sen arkkitehtuurista hän pitää ja että meillä pitäisi olla sellainen talo. Se on suunnilleen sama kuin isosiskoni poika, joka Kroatian satamassa isolla laivalla ollessaan kysyi, miksi ”meidän laivassamme” on vieraita ihmisiä”. 😀
Matkamme alkaakin olla lopuillaan… ajamme Keilan kulttuurikeskuksen ohi ja käännyn vielä kerran takaisin ottaakseni kuvan Keilassa Haapsalun maantien varressa olevasta talosta, jonka seinällä on hieno maalaus.
Seuraavassa postituksessa kerron teille seikkailuista Kaakkois-Virossa Setumaalla!
OHMYGOSSIP – Viime viikonloppu oli minulle erittäin tunnepitoinen. Juhannuksena sain surullisen uutisen, jonka mukaan yksi ystävättäreni, rakas Maily Luberg, on kuollut. Maily (35) kamppaili akuuttia leukemiaa (verisyöpää) vastaan yli kolme vuotta, välillä olimme jopa varmat siitä, että hän on parantunut syövästä, mutta valitettavasti ankara sairaus tuli takaisin. Vielä huhtikuussa oli toivoa, että löytyy hoito. Yhdessä syöpähoitosäätiön ”Kingitud elu” (suomeksi lahjoitettu elämä) kanssa hän sai kokoon riittävän summankin tukeakseen kallista hoitoa, mutta valitettavasti lääkkeet eivät enää auttaneet.
Minä tunsin Mailyn yli kymmenen vuoden ajan. Kun lapseni olivat pieniä, hän oli meillä kotiapulaisena – auttoi lapsenhoidossa ja puutarhapuuhissa. Maily oli maalta (Taeblasta) peräisin ja ahkera, taitava, hyväntahtoinen ja rehellinen. Aina ystävällinen ja avulias. Ystävystyimme nopeasti ja meistä tuli myös perheystävät. Sittemmin hän teki nopeasti uraa ravitsemusyrityksessä – aloitti kassasta, mutta kohosi jo vuodessa myymälänjohtajaksi. Juuri ennen kuolemaa hänen yksi haaveensa toteutui – aivan oma koti (oma talo).
Myönteisemmistä asioista puhuen, Mailylla oli ihana avioliitto – hänen miehensä Marek ilmoitti hänelle jo 4-vuotiaana, että ottaa hänet puolisokseen, ja niin tapahtuikin. Heillä oli koko elämän kestänyt ystävyys ja rakkaus. Kymmenen vuoden aikana tuli istutuksi useat kerrat kahvikupin ääressä ja puhuttua ihmisistä avomielisesti, mutta koskaan hänellä ei ollut mitään pahaa sanottavaa omasta miehestään. Uskon, että Maily ja Marek kokivat yhdessäolonsa aikana enemmän rakkautta kuin pääosa ihmisistä 70 vuoden yhteiselon aikana.
On uskomattoman masentavaa mennä niin nuoren henkilön hautajaisiin. Se on täysin luonnonvastaista. Sanon rehellisesti, etten vieläkään pysty käsittämään, ettei häntä enää ole. Olit rakas! Lepää rauhassa, rakas Maily.
Alempana Mailysta joitakin kuvia, jotka on otettu yhteisellä Kreikan matkalla.
OHMYGOSSIP – Kesä on täydessä vauhdissa ja lapset keksivät joka päivä uusia leikkejä ja uutta toimintaa – kylpevät kotipuutarhaan sijoitetussa altaassa, leikkivät leikkimajassaan, käyvät juoksemassa, leikkivät naapurin lasten kanssa ja kokkaavat. Estella soittaa myös joka päivä viulua ja lukee pakollista kirjallisuuttaan, jota koulusta annettiin kesällä luettavaksi. Leikkimaja on ollut olemassa jo vuosia, mutta nyt lapset innostuivat sen kunnostamisesta ja sinne muuttamisesta. Koko päivä siivottiin, talosta kuljetettiin tavaroita leikkimajaan ja luonnollisesti suunniteltiin myös siellä yöpymistä.
No, yöpykööt, ajattelin. Ei ole järkevää kieltää kaikkea. Mutta kuten oletin, niin myös tapahtui – kello kahdentoista aikaan yöllä molemmat lapset olivat taas talossa – sillä leikkimajassa oli muka ”vihainen sääski”, joka ei antanut nukkua. Itse olen taipuvainen luulemaan, että majassa oli epämukavaa tai jopa pelottavaa. Nyt on kuitenkin kokemus olemassa ja mieliala jälkeenpäin hyvä. Alempana joitakin kuvia altaastamme, lasten leikkimajasta ja Estella Elishevan tekemistä herkuista.
Yksi kesäisistä suosikeistamme on maustamattomasta jogurtista tehty jälkiruoka. Siihen tarvitaan maustamatonta jogurttia (tai kreikkalaista jogurttia), hunajaa, tuoreita marjoja ja mysliä. Sekoita komponentit ja maukas ja terveellinen jälkiruoka on valmis! Mmmm**** Löysimme Rimistä myös kivan mukin (taisi maksaa euron), johon juuri tällaisen jogurtin voi tehdä kouluun/harjoituksiin/matkalle mukaan otettavaksi. Erittäin kiva ja käytännöllinen. Kansi sulkeutuu kunnolla ja mysliosan voi panna erikseen kannen sisään. Oh, niin, vielä sitten itse tehty marjajäätelö – lapsilla on suuri tekemisen ilo, valitettavasti vain muotista irrottaminen ei vielä onnistu meiltä. Ehkä joku osaa antaa vinkin, miten itse valmistetun jäätelön saa siististi muotista irti?
NordenBladet – Perjantai-iltana noin 20.30 aikaan mieleeni tuli ajatus, että haluaisin mennä Etelä-Viroon. No, kun tuo halu on syntynyt, niin sitä vastaan on vaikea kamppailla – yksinkertaisempaa on antaa sille periksi. Niinpä 20.45 oli matkalaukkuni jo pakattuna, pieni auto lastattu täyteen tavaraa (mukaan lukien peitteet, lakanat, tyynyt… no, ikään kuin kaiken varalta) ja kiidimme Sakusta Raplan ja Türin kautta Imaveren suuntaan. Koska kiireesti pakatessa ei koskaan tiedä, minne matka vie, otan kaikki vähänkin tarpeelliset asiat mukaan – ja autossa olikin kaikkea kumisaappaista alkaen aina lasten leluihin saakka.
Takaisin kotona olimme niinkin pian kuin 23 tuntia myöhemmin (lauantaina klo 19.30), mutta mitä kaikkea on mahdollista tällaisessa lyhyessä ajassa tehdä, kun tahtoa on! Ohjelma oli niin tiivis, että tänään on sellainen tunne, kuin olisi käynyt viikon mittaisella lomamatkalla.
Ensimmäinen pysähdys oli Imavere. Halusin nähdä Imaveren ritarikartanon (saksaksi Immafer) Pilistveren kihlakunnassa ja sen ympäristöä. Imaveren kartano perustettiin vuonna 1748, jolloin se erotettiin naapurissa olevasta Loopren kartanosta. Kartano on kuulunut sekä von Salzan että von Pistohlkorsin suvuille. Viimeinen vuoden 1919 kansallistamista edeltänyt kartanon omistaja oli Eugen von Pistohlkors. Viron kartanoiden enemmistön tapaan se on rappeutunut, vesakoitunut ja jätetty hoitamatta. Imaverestä ajoimme Põltsamaan läpi Tarttoon. Yövyimme nuoremman sisareni luona, josta jatkoimme aamulla matkaa n. kello 12 aikaan.
Seuraava pysähdys oli Tõraveressä ja sitten pian Elvassa. Elvan sisäänajo oli lupaava, tie kiemurteli kuusimetsien välissä, mutta keskus ei ollut erityisen vaikuttava. Pidän enemmän sellaisista nukke-kaupungin tyyppisistä pikkukaupungeista, kuten esimerkiksi Tarvastu ja Mustla. Ostimme vettä ja otimme automaatista käteistä, sillä ajattelimme, että yöpyisimme seuraavan yön Intsulla Männikun Metsätilalla (Viljannissa) – olen yöpynyt siellä kerran sisareni kanssa ja pidin siitä (katso blogi TÄSTÄ & TÄSTÄ). Elvassa teimme pienen kierroksen – bussiaseman ja musiikkikoulun luo, ja ajoimme eteenpäin. Ajattelin itsekseni, että kuka ties missä täällä asuu laulaja Kerli Kõiv.
Elvan läpi ajettuamme päätimme, että poikkeamme kaikkialle, missä vain jokin kiinnostavampi nähtävyys jää matkan varrelle. Seuraava pysähdyspaikka oli Meerin ritarikartano (saksaksi Meyershof) Nõon kihlakunnassa Tarton maakunnassa. Kartano on mainittu 1500-luvulla ja silloin se kuului Tarton tuomiokapitulille. Kartanon viimeinen omistaja ennen vuonna 1919 tapahtunutta kartanoiden kansallistamista oli Ernst Karl Maria von Seidlitz. Valitettavasti en ottanut Imaveren ja Meerin kartanoista kuvia, mutta ne olivat hyvin samantapaiset (kaksikerroksiset, väriltään punaiset, suhteellisen samanlaista tyyliä ja nykyisin rapistuneita ja yksityisomistuksessa olevia rakennuksia). Molemmat kartanot olivat alun perin yksikerroksisia, mutta niitä käytettiin myöhemmin kouluina ja toinen kerros rakennettiin päälle. Tästä hetkestä alkaen päätin, että kuvaan kaikki kiinnostavat paikat jakaakseni kuvat teille tässä blogissa, ja kaduin, etten ollut ottanut jo kartanoista kuvia.
Seuraavana matkan varrelle jäi Rõngun kunnan alueella sijaitseva Vana-Kirepin kartano. Kirepin kartano (saksaksi Kirrumpäh) on perustettu 1600-luvulla. Vuosisatojen kuluessa kartanon omistajat ovat vaihtuneen usein. Ennen vuoden 1919 kansallistamista kartano kuului Bruno von Samson-Himmelstjernale. Puinen päärakennus on säilynyt, samoin valkoinen kiviaitta, jossa on kolme kaariaukkoa.
Rõngun bussiaseman kautta kulkien matkamme varrelle jäi tieviittojen mukaan Rõngun vasallilinnoitus (saksaksi Ringen), joka oli Tarton piispan vasallin linna, jonka rauniot sijaitsevat Rõngun lähellä Lossimäen kylässä (Rõngun kauppalasta 2 km luoteessa Valgutan tien vierellä). Linnoitus rakennettiin 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla (luultavasti vuonna 1340) ja se suojasi Tarton hiippakunnan lounaisosaa. Linnoitus kuului keskiajalla Tödwenien suvulle. Vuodesta 1583 lähtien se oli jesuiittaveljestön käytössä ja vuonna 1625 jesuiitat räjäyttivät sen ruotsalaisvallan saapuessa. Ajoimme kai vähän väärin ja emme nähneet tuota linnoitusta, mutta Lossimäellä kiinnitimme sen sijaan huomiota hienoon postilaatikkojen ja infotaulun ratkaisuun ja Valgutan puroon.
Rõngusta suuntauduimme Korusten ja Pikasillan kautta Suislepan kylään, jossa teimme seuraavan pysähdyksemme nähdäksemme Õhne-joen rannalla sijaitsevan Uue-Suislepan kartanon. Uue-Suislepan eli Suislepan kartano (saksaksi Suislep) perustettiin vuonna 1796, kun Venäjän tsaari Paul I erotti sen valtiolle kuuluvasta Vana-Suislepan kartanosta ja lahjoitti Ernst Mengdenille. Vuonna 1799 kartano siirtyi von Kruedenerien aatelisperheen omistukseen, ja jäi suvulle vuoden 1919 kansallistamiseen saakka. Kansallistamisen jälkeen herraskartanoon muutti koulu, joka taitaa toimia siellä edelleenkin. Myös monet sivurakennukset ovat säilyneet, niistä huomattavin on kartanokeskuksesta muutaman sadan metrin päässä luoteessa sijaitseva tuulimylly.
Tarvastu otti meidät vastaan kauniilla picnic-pöydällä, joka muistutti minua heti siitä, että vatsa on tyhjä. Minulla on suunnitelma mennä Mustlan keskustassa sijaitsevaan kahvilaan (Posti-katu 21), mutta se oli kiinni. Olin siitä hyvin surullinen, koska siellä on maailman parhaat kotitekoiset keitot, pääruoat ja leivokset ja vielä millaiseen hintaan! Käytännössä ilmaiseksi. Sen sijaan ostimme Mustlan Konsumista (Posti-katu 52a) salaatit ja kertakäyttöhaarukat ja kiidimme takaisin Tarvastun joen varrella, Tarvastun puiston reunalla olevan upean picnic-pöydän luo. Vatsat täynnä lähdimme katsomaan Tarvastun ritarikuntalinnan raunioita. Oi, siellä oli kivaa, sillä siellä raunioissa on nimittäin lampaita! Lapset olivat niin haltioissaan, ja millaiset verrattomat näkymät ylhäältä avautuvat! Aivan mahtavat!
Mustlan keskus on hyvin sympaattinen, taloihin ja bussipysäkkeihin on piirretty kuvia ja katutolpissa roikkuu kukka-amppeleita. Valitettavasti Tarvastun käsityöpaja ja museo olivat lauantaina suljetut.
Edelleen menimme Tarvastun hautausmaalle (Tinnikuru, 69716 Viljandi). Olin siellä ensimmäistä kertaa, sillä Viljannissa käymme yleensä Paistun hautausmaalla, jossa suurin osa isän puolen sukulaisista on haudattuna. Mutta koska viime aikoina olen hyvin kiinnostunut esivanhemmista ja sukupuusta, löysin netistä Genin tiedoista, että sinne on haudattuna ainakin kaksi lähisukulaistani. Holstressa Tokerpillin tilalla vuonna 1844 syntynyt Peeter Pill (talollinen) ja Tarvastussa Oinaan tilalla syntynyt Peeter Pillin poika Jaan Pill (kartanon pehtoori). Jaan on minun isäni Jüri Ennetin isoisä ja Peeter isoisoisä. Soitin isälle ja kysyin, miten haudan löytää ja pian sen löysimmekin. Pääportista ensimmäinen tie vasempaan ja sitten oikealla. Siellä ison puun alla Jaan Pill olikin. Valitettavasti isä ei tiennyt Peeter Pillin (11.1.1844-9.5.1909) hautapaikkaa, mutta itse luulen, että ehkäpä se on siellä aivan vieressä, mutta hautakiveä ei valitettavasti ole ja sukulaiset eivät tiedä. Ehkä saan hautausmaan hoitajalta ensi kerralla kuulla – menen sitten ilman lapsia ja voin tutkia lähemmin tietoja erilaisista esivanhempien tiloista ja hautapaikoista.
Tarvastun hautausmaalta suuntauduimme kohti Holstrea. Etsimme sieltä Tokerpillin tilan maat (historian arkistoissa usein myös nimillä Tocka, Tocho ja Tokre) – 83,3 hehtaaria metsää ja peltoa sekä maatilarakennusten paikka. Holstresta Mõnnasten tietä Luigan suuntaan. Tokerpillin tilalla syntyi vuonna 1702 Peeter, sitten vuonna 1732 hänen poikansa Jakob, sitten vuonna 1767 tämän poika Jaan, sitten vuonna 1805 tämän poika Peeter, sitten vuonna 1844 hänen poikansa Peeter. Vuonna 1844 Tokerpillil tilalla syntynyt Peeter onkin minun isäni isoisoisä, jonka pitäisi olla haudattuna Tarvastuun, kuten hänen kartanon pehtoorina toiminut poikansakin Jaan Pill. Ennen tätä haudattiin kaiketi tilan pihalle, tarkemmin ei ole tiedossa. Isän puolen esivanhemmat elivät Tokerpillissä yli 300 vuotta, en ole vielä ehtinyt tutkia, kuka, milloin ja kenelle sen myi – tiedän vain, että nykyisin se ei valitettavasti ole meidän sukulaistemme omistuksessa. Koska sisäänajotielle oli asetettu kyltti isoin tekstein ”Sisäänajo vain omistajan kirjallisella luvalla”, en uskaltanut ajaa eteenpäin – kukapa kaikenlaisia hulluja tietää, ottavat vielä haulikon ja ampuvat. Niin ankaraa kylttiä, että vaaditaan peräti kirjallinen lupa, ei taida aivan normaali ihminen kotitielleen asettaa. Varsinkin, kun Viljannissa on erittäin ystävällistä kansaa, jonka mentaliteetti on lähinnä sellaista tyyliä kuin ”avvain ompi ovimaton alla” ja luuta asetettuna vasten ovea, kun ei olla kotona. Lasten kanssa sellaista riskiä ei uskalla ottaa. Niinpä Tokerpilliin tutustuminen jäi seuraavaan kertaan. Soitan etukäteen ja sovin tapaamisesta.
Tokerpillin jälkeen lähdimme Paistun hautausmaalle. Silloin kello oli viisi ja ajattelimme, että ehkäpä lähdemme takaisin kotiin. Sanoista tekoihin. Paluumatka kulki Suure-Jaanin, Lahmusen, Vändran, Järvakandin ja Raplan kautta. Niin paljon elämyksiä 23 tunnissa! Kustannukset: bensiini 36 EUR + n. 20 EUR (salaatit, kivennäisvedet, limsat, jäätelöt).
OHMYGOSSIP – Vaikka en ole Virossa kovinkaan suuri ravintoloissa ja kahviloissa kävijä, on toisinaan jostakin tarjouksesta täysin mahdotonta kieltäytyä. Jos jossain tapahtuu jotain ainutlaatuista/uudenlaista, niin sen haluan nähdä omin silmin! Amarillo-ravintola on nimittäin keksinyt mahtavan konseption, jossa kahdeksan henkilöä istuu ravintolassa saman pöydän ympärillä ja nauttii yllätysruokalistaa.
Minulle tästä tilaisuudesta kertoi Solo by Sokos Hotels Estorian ja Original by Sokos Hotels Virun markkinointipäällikkö Evelin Org. Olin alussa suhteellisen epäileväinen, mennäkö vai jättääkö menemättä, mutta nyt jälkikäteen ajattelen, että tuossa tilaisuudessa voisi käydä uudelleenkin! Oli erittäin kivaa! Terveiset täältä myös uusille tuttaville!!
Pöydän kahdeksalle hengelle voivat varata ystävyksetkin, mutta jos haluat osallistua tilaisuuteen yksin tai seuralaisen kanssa (kuten minä), niin yllätysruokalistan lisäksi koet myös niin sanotusti yllätyspöytäseuraa. Hahaaaa… Crazy but brilliant! Ihanteellista niille, jotka pitävät kommunikoinnista ja uusien tuttavuuksien luomisesta. Pidin tilaisuudessa siitäkin, että ruokalista oli joustava – voit valita vegan-menun tai nauttia runsaan lihavalikoiman. Kaikki juomasekoituksetkin olivat toiveen mukaan joko alkoholia sisältäviä tai alkoholittomia – jonka vuoksi samaan tapaan yllättyivät sekä ne, jotka tulivat työn jälkeen autolla, kuin ne, joilla on mielessään saada iltaan vähän rentoutusta. Koska tilaisuus alkaa kello kuusi, siellä voi käydä myös vanhempien lasten kanssa.
Estella Elisheva (12) on jo kuin ”kala vedessä” – otan hänet kaikkialle mukaan, että hän näkisi mitä elämä on ja miten asioita hoidetaan. Hän nyt on todennäköisesti asiallisempi kuin mitä itse olin 21-vuotiaana. Kun lapsi matkustaa, hän näkee erilaisia tilanteita ja kommunikoi – ja kehittyy huomattavasti nopeammin. Hän on käynyt minun kanssani lukemattomissa ulkomaisissa konferensseissa, lehdistömatkoilla ja messuilla – sen ansiosta hän ymmärtää miten tärkeitä ovat täsmällisyys, tuttavuudet ja etiketti. Hän ymmärtää liikelounaat ja oppii ohesta pieniä vinkkejä. Olen matkustellut hänen kanssaan lähes kaksi vuotta ja usein hän on ollut tilaisuuksissa ja kokouksissa vapaampi, tehokkaampi ja asiallisempi kuin useat aikuiset. Maailmankuvan kehittymisen lisäksi se luo myös lujan äiti-lapsi -suhteen. Rakastan häntä niin paljon ja rakkaus on se, mitä haluan lastenikin tuntevan. Vaikka minulla ei olisikaan taloudellisesti mahdollista tarjota heille niin paljon kuin ehkä haluaisin, niin rakkaudesta ja turvallisuuden tunteesta heidän ei tarvitse koskaan tuntea puutetta. Minähän olen leijonaemo! 😀
Mutta mitäs minä tässä höpötän… Antaa kuvien puhua puolestaan! Alempana valokuvia keskiviikkona Amarillossa pidetyltä ”The Table” -yllätysillalliselta!
