Helena-Reet: Loma (vol4) – Võrtsjärven rannalla, Paistun hautausmaalla ja Intsun kylässä Männikun Metsatilalla
OHMYGOSSIP – Päivät lentävät, olen jo kauan sitten palannut kaksipäiväiseltä lomaltani, puuhastelen puutarhassa ja teen muita arkisia toimia. Edellisen tiistain ja keskiviikon Viljandissa käynti sai minut kuitenkin täysin järkkymään – toisaalta se oli maailman paras miniloma, mitta toisaalta löysin itsestäni hyvin paljon puolia, jotka alustavasti tarkastellen pelottavat paljon minua itseäni. Esimerkiksi se, että olen varma, että minulla on enemmän ”kykyjä” kuin haluaisin itselleni myöntääkään.
Mutta nyt jatkan sieltä, jonne viimeksi jäin. Kun Mustlassa oli käyty, ajattelimme, että Võrtsjärvi on vain kivenheiton päässä – käymme sielläkin. Sikäläiset tunnetummat ja vierailtavimmat nähtävyydet ovat Kivilõppen Kalevipojan ja Vanapaganan kivet. Ilma suosi meitä kaikin puolin, reitillämme ukosti vain kerran, mutta suuremmat sateet ohitimme. Suurempana osa päivästä oli jopa hyvin kaunis ilma. Oli erittäin hienoa olla siskon kanssa tuolla tavalla automatkalla pitkin Viljandin seutua, välillä puhuimmekin, että se oli aivan oikean loman tapaista ja sitä ei vaihtaisi mihinkään hienoon ja kalliiseen ulkomaanmatkaan.
Kello oli noin viisi, kun päätimme ajaa Võrtsjärven rannalta Paistuun Pahuveren kautta. Olin ollut kello yhdeksästä aamulla ratissa, viimeiset kaksi tuntia jalka kauhean kipeänä. Otimme Mustlan Konsumista kaksi pulloa Värskan vettä ja sisko otti ajajan paikan. Välimatkat Viljandissa ovat lyhyet ja riippumatta siitä, missä olet, ehdit seuraavaan pisteeseen suhteellisen nopeasti. En ole varma, ajoimmeko Pahuveren läpi, mutta perillä olimme hyvin pian. Joku sukulaisista oli jo käynyt hautausmaalla ja haudat olivat kunnossa, ämpärillä ja kastelukannulla ei ollut siellä mitään tehtävää. Yllätykseksemme oli erään haudan luota kaatunut suuri puu niin, että kanto oli puoliksi jätetty maahan ja juuret osittain maassa, osittain haudan päällä. Hyvin outoa ja rumaa. Joku oli myös vaihtanut vanhan ja luonnollisen (kahdesta hirrenpuolikkaasta tehdyn) tuolin lakattuun penkkiin, joka meistä muistutti arkkua, jolla on jalat. Nyrpistelimme nenäämme ja ajattelimme, että se ei lainkaan sovi sinne. Myöhemmin kysyin äidiltäni, mistä se kauhea istuin sinne tuli, ja hän sanoi, että Peeter-setä (isäni veli) teki sen omin käsin, ja niin suhtauduimme siihen heti toisella tavalla. Kun poika on itse omin käsin tehnyt jotain oman äitinsä haudalle, et enää voi suhtautua siihen sillä tavalla – jälkikäteen ajattelimme asiaa jopa liikuttuneina.
Nälkä alkoi yllättää ja päätimme, että tarkastamme Instun kylässä olevan Männikun Metsätilan. Että jos pidämme siitä, jäämme sinne, ja jos emme pidä, niin Viljandin keskustasta löytyy varmasti joku kunnollinen hotelli. Paistusta Intsuun on hyvin lyhyt matka. Pian olimmekin perillä ja iloksemme paikka oli erittäin kaunis. Rauhallisella paikalla tuuheassa vanhassa kuusimetsässä. Siellä oli samaan aikaan perheleiri – oletteko ennen kuullut jotain sellaisesta? Minä en, en tiennyt, että on leirejä, joissa perheet (äiti-isä-lapset) käyvät yhdessä. Joka tapauksessa hyvin kiinnostavaa! Leiriläiset nukkuivat teltoissa ja pelkäsimme, että he alkaisivat illalla pitää liian kovaäänistä juhlaa – meillä oli aikomus kävellä rauhallisesti metsässä, keskustella, juoda kamomillateetä ja mennä nukkumaan. No, sellainen oli meidän kaupunkilaisten pilattu ajattelutapa. Leiristä ei kuulunut minkäänlaista melua, suurin osa telttailijoista meni aikaisin nukkumaan. Kaikki ympärillä oli niin ystävällistä, rehtiä, kivaa ja sympaattista. Emme halunneet enää mennä minnekään kahvilaan tai ravintolaan syömään, joten ajoimme Viljandiin ja toimme kaupasta illallisen ja aamiaisen (viinirypäleitä, vesimelonin, salaattia ja voileipäainekset). Talo oli aivan tyhjä ja vain meidän käytössämme. Valitsimme itsellemme huoneen, söimme illallista, keskustelimme ja menimme huoneeseemme. Ja silloin se alkoi… Olen vakuuttunut siitä, että emme olleet Mustlasta lähtien yksin – joko henki, kummitus tai olento – en tiedä miten sitä pitäisi kutsua, oli seurannut meitä, tai sitten meitä seurasi synkkä energia, jota itse aiheutimme alitajunnassamme ja pelossamme – olipa se sitten näistä yksi tai toinen, mutta se oli aivan kauheaa! Sellainen tunne, että meidän lisäksemme paikalla on vielä joku, jota emme todellisuudessa näe, mutta jonka aistimme ja tunnemme. Joka pakottaa meitä tekemään päätelmiä. Ihan käskee ajattelemaan itseään. Tunsin voimakasta painetta poistaa suurimman osan kuvista, joita olin päivän aikana ottanut (sisäinen tunteeni sanoi, että en saa ikuistaa niitä), samoin minun omatuntoni pakotti minut monta kertaa pyytämään anteeksi sitä, että kävimme sopimatta vieraalla tontilla, ja synkkä ja painostava tunne, joka illalla ikään kuin paisui ja paisui, pelotti meitä niin, että aloimme rukoilla aktiivisesti. Sanoin Hashemille kovaan ääneen, että haluan olla vain ja varauksetta VALON puolella ja jos minulle on annettu ominaisuus, että jotkut kanavat tai mitkä lie avautuvat ja minä tunnen ja vaistoan niitä, niin minä pelkään sellaisia asioita ja haluan olla näkemättä niitä ja välttää kontaktia niihin. Olen toistuvasti aikaisemminkin tuntenut, että tunnen ja aistin liian paljon, näen asioita, joita paljot muut eivät näe, ja kun vaan itseni, voin lukea paikkoja ja ihmisiä kuin avoimia kirjoja – mutta minä en halua mitään sellaista, en mitään sellaista! Minä pelkään sellaisia asioita erittäin paljon! Rukoillessa tuli lopulta uni. Aamulla meillä oli suunnitelmissa palkata kiinteistönvälittäjä mennäksemme uudelleen ”sorkkimaan” niitä kiinteistöjä, mutta se ajatus oli lähtöön mennessä pilalla – autostani oli nimittäin rengas puhki ja aivan tyhjä. Tarvitsimme autoapua. Jälleen (jalan venäyttämisen jälkeen) joku lähetti merkin, että me emme saa käsitellä sitä aihetta enää tänään tai muutenkaan. Kerron teille seuraavassa postituksessa, mitä sitten tapahtui ja miksi pelkään selvännäkemistä. Kerron teille myös televisiossa itselleen kuuluisuutta hankkineesta noidasta, Marilyn Kerrosta, joka on meidän sukulaisemme ja niin sanotulla noitaportaikolla jopa yksi suvun vaatimattomimmista. Voitte arvata, millaisia voimia sitten muilla on, kun sellainen suuri tekijä on vasta ns. ”lastenkengissään”.
jatkuu..
