NordenBladet – Tiistaina, 30. elokuuta poliitikot ja koulunjohtajat kokoontuvat miettimään äärettömän ajankohtaista aihetta ”läksytön koulu”. Esitetään kysymys, joka kiinnostaa monia vanhempia: kumpi on parempi oppimisen kannalta – koulu, jossa annetaan läksyjä, vai koulu, jossa läksyjä ei anneta?
Kouluvuosi on juuri alkanut ja läksyaihetta mietitään sekä kouluissa että ruokapöydän ympärillä. Norjalainen julkaisu Varden.no toi aiheen esiin ja on kutsunut poliitikot ja koulunjohtajat tätä aihetta pohtimaan.
”Järjestimme ennen kesää aiheesta keskustelutilaisuuden Skienin keskuksessa ja Riksvei 36:ssa ja nyt molemmat väittelytapaamiset vetivät paikalla paljon kansaa ja hyviä väittelyitä syntyi. Nyt toivomme, että aihe ”läksytön koulu” synnyttää yhtä paljon kiinnostusta”, sanoi uutistoimittaja Hege Gulseth, joka on pohdintakokouksen puheenjohtaja.
Ensi tiistaina 30. elokuuta kello 19.30 Skienin keskustassa sijaitsevassa kahvilassa Sitt Ned (Telemarksgata 10, 3724 Skien, Norja) odotetaan kaikkia osallistumaan tapaamiseen.
Jo tänä vuonna aloitetaan myös pilottiprojekti, jossa sadan Åfossin koulun 5.-7. luokan oppilaan ei tarvitse tehdä läksyjä.
Kysymykset, joihin 30. elokuuta lisäksi vastauksia odotetaan, ovat seuraavat: Kumpi on oppimiseen paras – läksyt vai läksyjen puuttuminen? Aiheuttavatko läksyt oppilaiden välillä suurempia eroja? Aiheutammeko muutenkin kiireelliseen arkielämään turhia paineita?
”Uskon, että on paljon lapsenvanhempia, jotka ajattelevat, mikä on heidän lapsilleen parasta, eivätkä tiedä, onko ratkaisu läksyt vai koulu ilman läksyjä. Nyt toivomme, että tämä pohdinta antaa heille vastaukset”, Gulseth sanoo.
Hän rohkaisee lukijoita esittämään paneelille kysymyksiä ennen kokousta. ”Yleisön joukossa istuvilla on samoin mahdollisuus esittää paikan päällä kysymyksiään”, hän sanoo.
Pohdinnassa kysymyksiin vastaavat:
• Erik Johnsen, Åfossin koulun johtaja
• Terje Flaatha, Kollmyrin koulun johtaja
• Trude Tvedt, AP:n poliitikko ja Brattsbergkleivan koulun johtaja
• Helene Røsholt, ryhmänjohtajan sijainen Skienin Høyressä
NordenBladet – Miksi jotkut ihmiset ovat rikkaampia kuin toiset? Siihen on useita syitä, mutta eräs syy liittyy tuttavapiiriisi. Kasvaminen piireissä, joissa sekä matalamman että korkeamman sosiaalitaloudellisen tason ihmiset ovat keskenään tekemisissä, voi parantaa lasten mahdollisuuksia parantaa tulevaa taloudellista hyvinvointiaan.
Yhdysvaltalaiset tiedemiehet tutkivat 70 miljoonan henkilön ystävyyssuhteita sosiaalisen median kanavalla Facebook. Tutkittujen henkilöiden ikä oli välillä 25-44 vuotta. Tutkijat totesivat käyttäjien asuinpaikkatietojen, koulun, mediaanitulojen ja käytetyn puhelinmallin perusteella millainen henkilön sosiaalitaloudellinen elämäntilanne on.
Tutkimus todisti, että kun köyhemmät henkilöt ovat tekemisissä varakkaampien kanssa, hekin liikkuvat omaisuusluokassa ylöspäin. Eli siten, jos matalan sosiaalitaloudellisen aseman lapset kasvaisivat alueilla, joilla ihmiset ovat taloudellisesta asemastaan riippumatta tekemisissä keskenään, heidän tulonsa olisivat aikuisiässä viidenneksen suuremmat.
NordenBladet – Tutkijat havaitsivat, että heinäsirkat pystyvät erottamaan syöpäsoluja terveistä soluista. Siihen ne käyttävät hajuaistiaan. Havainto voi johtaa syövän aiempaan diagnosointiin, joka puolestaan merkitsee sitä, että ihmisillä on paremmat mahdollisuudet vapautua sairaudesta, kertoo bioRxiv.
Heinäsirkat tunnistivat syöpäsolut haihtuvien orgaanisten yhdisteiden avulla, joita ihmiset hengittävät ulos. Tutkijat käyttävät heinäsirkkoja usein tutkimuksissa, jotka liittyvät tuoksuihin, koska niillä on erittäin kehittynyt hajuaisti. Esimerkiksi vuonna 2000 tutkijat pystyivät opettamaan heinäsirkan tuntemaan räjähdysaineen.
Tutkijat ymmärtävät heinäsirkan aivotoiminnan muutoksen mukaan sen, että hyönteiset havaitsevat syöpäsolun. Sen voi mitata elektronien avulla, jotka tutkijoiden mukaan antavat nopean ja luotettavan tuloksen. Hyönteisten reaktio mitattiin eri soluista otetuista näytteistä. Heinäsirkkojen reaktio terveiden solujen ja syöpäsolujen osalta oli erilainen, joka tarkoittaa sitä, että solut tuoksuivat heinäsirkkojen mielestä eri tavalla.
Vaikkakin kyseinen tutkimus keskittyi vain suuontelon syöpään, tutkijat ovat vakuuttuneet siitä, että myös muita syöpälajeja voi tällä tavalla havaita. Siten heinäsirkka voisi teoreettisesti kyetä toteamaan monta syöpätyyppiä ja senkin, millaisessa vaiheessa sairaus on.
Sairauden diagnosoinnissa siitä olisi suuri apu. Jos syöpä havaitaan neljännessä vaiheessa, eloonjäämisen todennäköisyys on 10–20 prosenttia. Jos sen sijaan jo ensimmäisessä vaiheessa, todennäköisyys on 80–90 prosenttia.
NordenBladet – Vegvísir on muinainen symboli, joka tunnetaan useimmiten riimukompassina eli viikinkien kompassina. Suoraan käännettynä symbolin islanninkielinen nimi tarkoittaa ”tienviittaa” tai ”tienmerkkiä”. Vegvisir itse koostuu kahdeksasta viikinkien maagisesta yhdistelmäriimusta (sigil). Yhdistelmäriimuja (yhdistelmästä riippuen) käytettiin ja käytetään nykyisinkin riimumagiassa tiettyihin tavoitteisiin – tiettyjen tapahtumien luomiseen, joidenkin ominaisuuksien vahvistamiseen tai suojaamiseen.
Vegvisir mainitaan alun perin kahdessa lähteessä – Geir Vigfussonin vuonna 1880 kokoamassa Huldin käsikirjassa (the Huld Manuscript) ja toisessa käsikirjassa – Galdabrokissa (The Galdabrok), jotka olivat alkuun magian käsikirjoja.
Huldin Käsikirjassa puhutaan Vegvisiristä maagisesti suojaavana ja tietä opastavana symbolina. Käännettynä se kuuluu suunnilleen näin: ”tämän symbolin käyttäjä ei koskaan eksy tieltään myrskyssä tai huonolla säällä silloinkaan, kun ei tiedä omaa kohdettaan” (“the wearer of this symbol will not lose his way during storms and bad weather, even if he does not know of his destination”).
Huldin Käsikirja on asiakirja, joka on koottu noin kymmenen vuosisataa viikinkiajan jälkeen ja vaikkakin jotkut sen osat perustuvat historiaan ja todellisiin Norjan kansan tietoihin ja uskomuksiin, aivan kaikkeen siinä esitettyyn ei saisi uskoa sokeasti. Osa asiantuntijoista on sitä mieltä, että Vegvisiriä koskeva osa saattaa pohjautua ennen kaikkea kansan perimätietoon.
Galdabrok, toinen lähde, jossa Vegvisir mainitaan, on muistelma – loitsukirja – joka sisältää erilaisia loitsuja ja tietoja magiasta, Pohjalan jumalista, ajasta ja kosmologiasta.
Vaikkakaan kukaan ei tiedä tarkalleen, mistä Vegvisir on peräisin ja milloin ja missä sitä käytettiin ensi kertaa, nykyisin yleisin uskomus on, että kyseessä on viikinkien kompassi.
Koska arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viikinkien löytöretkillään todellisuudessa käytössä olleita ”aurinkokiviä” eli aurinkokompasseja (ja vaikka niissä ei olekaan samanlaisia yhdistelmäriimuja kuin Vegvisirillä ja ulkoinen yhtäläisyys on vähäinen), uskotaan, että Vegvisirin symboli oli alun perin voinut saada inspiraatiota juuri näistä kompasseista.
Useiden legendojen mukaan Vegvisir piirrettiin jo muinaisina aikoina viikinkien laivoihin, jotta vaeltajat löytäisivät turvallisen tien takaisin kotiin.
Nykyisinkin Vegvisir on Pohjolan perinteissä ja ennen kaikkea Islannissa erittäin arvostettu laajalti käytössä oleva symboli. Symbolilla on syvempi merkitys myös kaikille niille, jotka ovat enemmänkin kiinnostuneet riimuista ja riimumagiasta.
Nykyisin Vegvisiriä käytetään kuitenkin useimmiten spirituaalisena oppaana.
NordenBladet – Virossa oikeusistuin pohti tapausta, jossa yrittäjämies oli perustanut Maltalle säätiön ja siirtänyt sinne puolisoiden yhteiseen omaisuuteen kuuluvia osakkeita. Tähän asti osakkeiden hallinnan itse hoitanut mies ei voinut terveyden heikkenemisen vuoksi enää hoitaa omaisuutta ja antoi osakkeet omaisuuden ammattitaitoisen hallinnan varmistamiseksi säätiölle.
Vaimo ei hyväksynyt osakkeiden luovutusta säätiölle ja esitti kanteen, jossa vaati tuolloin 63 miljoonan arvoisiksi arvioitujen osakkeiden palauttamista perheen yhteiselle arvopaperitilille. Mies haki puolestaan oikeusistuimelta osakkeiden säätiölle luovuttamiselle hyväksyntää. Oikeusistuimet katsoivat, että vaimolla on oikeus vaatia osakkeiden palauttamista yhteisen omaisuuden joukkoon, eikä antanut miehelle suostumusta osakkeiden säätiölle luovuttamiseen.
Yhteiseen omaisuuteen perustuva omaisuussuhde ei välttämättä sovi kaikille puolisoille
Korkeimman oikeuden siviilikollegio totesi, että yhteiseen omaisuuteen perustuvan omaisuussuhteen tarkoitus on arvostaa kodista ja lapsista huolehtivan puolison roolia suurempaa tuloa ansaitsevan puolison panoksen kanssa samanarvoisesti. Toisaalta puolisoiden tulee yhteisen omaisuuden hallinnassa tehdä tiivistä yhteistyötä, joka saattaa joskus omaisuuden asiallista hallintaa jopa hankaloittaa.
Siksi yhteiseen omaisuuteen perustuva omaisuussuhde ei välttämättä ole tarkoituksenmukainen esimerkiksi yritystoiminnan parissa toimivien puolisoiden osalta tai jos perheen taloudellinen tilanne on keskimääräistä huomattavasti parempi ja molemmat puolisot haluavat hallita omaisuutta toisistaan riippumatta.
Kollegio korosti, että oikeusistuin ei voi hallita puolisoiden yhteistä omaisuutta heidän puolestaan. Jos puolisoilla on yhteisen omaisuuden käytöstä eri näkemykset tai omaisuuden asiallista hoitoa estää toisen puolison toimettomuus, he voivat joko sopien tai oikeusistuimen kautta järjestää omaisuussuhteensa uudelleen. Sekä avioliiton solmimisen yhteydessä että sen aikana voi yhteistä omaisuutta täsmentää avioehtosopimuksella, samoin puolisoiden omaisuussuhdetta voi muuttaa.
Korkein oikeus selvitti vielä, että vaikka säätiön perustaminen omaisuuden jättämiseksi tuleville sukupolville on sallittua, kumpikin puoliso voi tehdä järjestelyjä vain oman omaisuutensa osalta. Yhteiseen omaisuuteen perustuvan omaisuussuhteen yhteydessä puolisoiden tulee ottaa huomioon se, että puolet yhteisestä omaisuudesta kuuluu toiselle puolisolle. Edes paremmat finanssitiedot eivät anna yhdelle puolisolle oikeutta päättää toisen puolesta, miten tämä omaa omaisuuttaan käyttää.
NordenBladet – Tutkimuksessa selvisi, että onnellisin ihminen on 50+ ikäinen nainen, jonka talous on turvattu, joka elää pysyvässä suhteessa ja jolla on oma koti. Hän asuu maalla ja hänellä on oma piha-alue. ”Onnellisen naapuruston tutkimus” on hanke, jonka Bonava aloitti vuonna 2017. Siinä kotimarkkinoilla asuvilta ihmisiltä kysytään, millaisia tekijöitä he kotonaan ja naapurustossaan arvostavat.
Onnellisuusindeksin avulla voi mitata ja verrata asukkaiden tyytyväisyyttä ja onnellisuutta omassa elinympäristössään. Sadan pisteen skaalalla kotiinsa tyytyväisimpiä ovat ruotsalaiset (81 pistettä), pohjoisnaapureilla suomalaisilla tämä osoittaja on 78. Koteihinsa yhtä tyytyväisiä ovat virolaiset ja saksalaiset (76 pistettä).
Onnellisin naapuri Virossa on 35-49-ikäinen naishenkilö, jonka talous on turvattu ja jolla on oma koti. Hän on asunut kodissaan yli viisi vuotta, hänellä on ulkoalue (terassi, parveke tai puutarha) ja hän asuu suuren kaupungin läheisyydessä.
Vastauksista ilmeni, ihmiset suosivat kotia valitessaan tuttuun naapurustoon jäämistä. Vastaajista 69 % on asunut kodissaan enemmän kuin viisi vuotta ja 75 % vastaajista on pysynyt naapurustolleen uskollisena ja asunut siellä yli viisi vuotta.
NordenBladet – Poliisin liikennevalvontakamerat ovat päällä keskimäärin puolet ajasta, kertoo Helsingin liikennevalvontatoiminnon johtaja Dennis Pasterstein. Arvio koskee koko Suomea, Helsinginuutiset.fi kirjoittaa.
”Kameran pitäminen kokoajan päällä ei lisää juurikaan niiden vaikutusta. Uskottava valvonta riittää, jotta autoilija muuttaa käyttäytymistään. Autoilijat eivät tiedä onko kamera päällä vai ei. Jos kamera ei olisi ikinä päällä, niin uskottavuus varisisi pois. Kun näkee, että se silloin tällöin välähtää, niin herää ajatus, ettei täälläkään voi ajaa ylinopeutta ilman seuraamuksia.”
Suomessa liikennevalvontakameroita on yli 200. Poliisin resurssit eivät Pastersteinin riittäisi siihen, että kameroita pidettäisiin päällä jatkuvasti.
”Emme pystyisi siihen: kuvia tulisi liikaa käsiteltäväksi nykyisillä resursseilla. Kuvat myös happanisivat: ne täytyy saada 30 päivässä eteenpäin. Emme halua sellaista tilannetta, että tapaukset menevät vanhaksi. Otamme sen, minkä ehdimme käsitellä.”
NordenBladet – Terve, luonnollinen ja harmoninen itserakkaus on lämpimän, miellyttävän ja luotettavan ihmisen tunnus. Sellainen ihminen osaa huolehtia yhtä lailla itsestään kuin suhteistaan toisiin ihmisiin ja maailmaan, kirjoittaa Hedvig Evert kirjassa ”Onnentaiteilija”. Esitämme sinulle muutamia tunnuspiirteitä ihmisistä, jotka ovat oppineet rakastamaan ja arvostamaan itseään, ja sellaisten ihmisten ominaisuuksia, jotka eivät ole vielä sitä oppineet.
Riittävää itserakkautta tuntevalle henkilölle ominaista on:
• asianmukainen itsetunto
• itseään arvostava
• on ottanut 100-prosenttisen vastuun elämästään
• uskoo omiin kykyihinsä ja tarpeellisuuteensa
• tekee päätöksiä rakkauden, luottamuksen ja rauhan kannalta
• rauhallinen, hymyilevä, vakaa
• itseensä ja muihin luottava
• maailman suhteen avoimin aistein
• tuntee itse oman toimintansa arvon
• minä-kuva on selväpiirteisesti tajuttavissa
• henkisesti ja fyysisesti terve, myönteisyyttä huokuva, energiaa antava
• toimii sisäisen tunteen ja sisäisten tarpeiden varassa
• keskittyy tyytyväisyyteen, ei menestykseen
• tuntee rakkauden itsessään ja huokuu sitä
• laatii itse sääntönsä
• on suuntautunut yhteistyöhön
• tajuaa voimavarojen määrän ja vetää elämäänsä kaiken tarvittavan
Ihmiselle, jolla ei ole riittävästi itserakkautta, ominaista on:
• heikko itsetunto
• arvottomuuden tunne
• välttää vastuuta, etsii syitä ulkopuolelta
• heikko usko omiin kykyihin ja painostava syyllisyyden tunne
• tekee päätöksiä pelon, vihan, pettymyksen varassa
• ärsyyntynyt, levoton, jännittynyt, huolestunut
• itseään ja muita jatkuvasti valvova
• maailman suhteen epäilevä ja skeptinen
• elää kehumisen, tunnustamisen ja kiitoksen odotuksessa
• minä-kuva on katkonainen, kehittymätön
• heikonpuoleinen terveys, kaoottisia terveysongelmia, kielteisyyttä huokuva
• toimii ulkoisten motivoijien varassa
• todistaa itseään joka teolla
• yrittää ansaita rakkautta
• on joko liian tunkeileva tai liian nöyrä
• kilpailullinen tai taisteleva asenne
• tajuaa voimavarojen vähyyden ja ponnistelee jatkuvasti
NordenBladet – Viikingit olivat muinaisskandinavialaista syntyperää olleita merenkävijöitä, joille luonteenomaisen kulttuurin kukoistusaika oli noin 700-1000 -luvuilla (ns. viikinkiaika). Nimitys viikinki pohjautuu todennäköisesti vanhaan skandinaaviseen samaan vík, joka tarkoittaa lahtea; viikinki on siis ”lahtelainen” eli merenkävijä. Vaikkakin viikingit antoivat nimen kokonaiselle aikakaudelle, nämä sotaisat merenkulkijat muodostivat suhteellisen pienen osan tuon ajan Pohjoismaiden väestöstä, joka suurimmalta osin toimi rauhallisen maanviljelyn parissa. Toisen teorian mukaan viikinkien nimi tulee vanhasta englanninkielestä, sanasta wíc, joka tarkoitti asutuskeskusta, jossa käytiin kauppaa. Valloitusten ohella viikingit toimivat myös käsityön ja kaupankäynnin parissa.
Viikingit olivat taitavia laivanrakentajia. Heidän pitkien laivojensa laudoitus ja suuret neliskulmaiset purjeet takasivat tuon ajan oloissa varsin hyvän merikelpoisuuden. Merimatkat veivät viikingit Islantiin, Grönlantiin ja Pohjois-Amerikan rannikolle. Suuria löytöretkiä edeltävänä kautena viikingeillä on huomattava rooli uusien alueiden löytämisessä, mutta tietoja heidän retkistään eivät erityisesti levinnyt, sillä mittauksia ei suoritettu ja karttoja ei laadittu.
Itäsuuntaan purjehtineita viikinkejä kutsuttiin myös varjageiksi. Heidän toimintansa ulottui Bysanttiin saakka ja heillä oli merkittävä rooli Kiovan-Venäjän valtion muodostumisessa. Ranskan rannikolla viikinkejä kutsuttiin normanneiksi.
Viikinkiretkiä suorittivat (varsinkin 1000-1100 -luvuilla) virolaisetkin, varsinkin saarenmaalaiset.
Heikon poliittisen järjestäytymisen, kristinuskon leviämisen ja sotimistapojen kehittymisen vuoksi viikingit jäivät 1100-luvulta lähtien Euroopassa taka-alalle. He perustivat monin paikoin omia asutuskeskuksiaan ja sulautuivat paikalliseen väestöön.
Kiinnostus viikinkien toimintaan heräsi uudelleen romantiikan aikakaudella, jolloin heitä alettiin kuvata epähistoriallisesti idealisoituina uhkarohkeina ja mahtavina sotureina. Myöhemmän popkulttuurin (elokuvat, sarjakuvat yms.) vaikutuksesta levisi melkoisen epätarkkoja käsityksiä viikinkien toiminnasta, ulkonäöstä ja elinoloista. Nykyisin muinaishistoriasta kiinnostuneet jäljittelevät ja seuraavat viikinkiajan aineellista ja henkistä kulttuuria arkielämässä, viikinkileireillä ja -festivaaleilla, ulkoilmamuseoissa ja teemapuistoissa.
Kansallissosialistinen ideologia sai vaikutuksia Pohjolan rodun myyttisestä ja historiallisesti epätotuudellisesta kuvailemisesta. Osa viikingeistä kiinnostuneista on kokoontunut odinismia, aasainuskoa, wotanismia ym. uuspakanallisia uskomuksia seuraaviin uskonnollisiin yhteisöihin. Äärimmäiset vakaumukset ja vastakkainasettelun etsintä aiheutti Norjassa sen, että viikingeistä innostunut Varg Vikernes alkoi polttaa kirkkoja.
300 vuoden aikana, noin vuosina 800–1050 jKr., kaukaa Pohjolasta tulleet villit miehet –viikinkisoturit – pitivät hirmuhallinnon alaisena keskiaikaista Länsi-Eurooppaa. Halu saada enemmän kultaa ja hopeaa, orjia ja uusia maa-alueita oli se, joka pakotti viikingit nostamaan purjeensa ja lähtemään kodeistaan tämän päivän Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Heidän yllättävät ja julmat ryöstöretkensä olivat legendaarisia. Kristityt munkit kuvailivat kauhulla rikkaiden luostarien ja kaupunkien ryöstämistä ja hävitystä.
Viikingit olivat kuitenkin muutakin kuin hävittäjiä. He olivat myös ovelia kauppiaita, kokeneita merenkävijöitä, taitavia käsityöläisiä ja laivanrakentajia. He elivät skaldien ja saagojen maailmassa, arkielämässä heidän yhteiskuntansa oli omana aikanaan huomattavan avoin ja demokraattinen.
Kukapa meistä ei olisi törmännyt romanttisiin kuvauksiin viikingeistä muinaisen Pohjolan sankareina. Valitettavasti enemmistö sellaisista kuvitelmista on täynnä virheitä. Paras esimerkki on tässä yhteydessä laajalti levinnyt kuva sarvikypäräisistä isokokoisista miehistä laivassa, jota uljas lohikäärmeen pää koristaa. Todellisuudessa viikingit eivät koskaan käyttäneet sarvikypäröitä, miesten keskimääräinen pituutensa oli 165 cm ja naisten 154 cm. Valtava enemmistö viikingeistä oli rauhallisia talonpoikia, kun taas merikaupan ja -rosvouden parissa heistä toimi vain kourallinen. Skandinavian viikinkiaika ja sitä vastaava aikakausi Baltiassa – nuorempi rautakausi – ovat olleet Virossa laajalle yleisölle melko vähän tunnettuja varsinkin neuvostoajan esihistorian käsittelyssä voimassa olleiden rajoitusten vuoksi.
Virosta, varsinkin Saarenmaalta löydetyt vierasperäiset esineet, sikäläiset satamapaikat ja linnat todistavat yhteiskunnasta, jossa järjestyneiden naapurimaiden kanssa samalla tasolla olleilla merenkululla ja kaupankäynnillä – valitettavasti myös merirosvoudella – oli tärkeä osansa. Skandinaavien idänretkiä ei ole mahdollista käsitellä kiinnittämättä huomiota muinaisiin saarenmaalaisiin, kuurinmaalaisiin ja myös muihin Itämeren itärannikon asukkaisiin. Käytettäessä termiä ”viikingit” sen laajemmassa merkityksessä voi täydellä varmuudella puhua myös virolaisista viikingeistä.
Viikinkien retket
Viikingit vaelsivat, kävivät kauppaa ja hävittivät koko Euroopassa päätyen idässä Bagdadiin ja lännessä peräti Amerikkaan. Islanti löydettiin vuonna 870 ja Grönlanti vuonna 985. Viikinki Leif Eriksson oli ilmeisesti ensimmäinen eurooppalainen, joka astui Amerikan maaperälle Newfoundlandissa nykyisessä Kanadassa jo vuonna 1001.
Viikinkiajan nimellisenä alkuna pidetään vuotta 793, kun yllättäen pohjoisesta ilmestyneet soturit hävittivät Lidisfarnen luostarin Englannin koillisrannikon saarella. Sellainen häikäilemättömyys oli koko kristitylle maailmalle shokki. ”Pohjoismaisten pakanoiden” ryöstöretki ei silti jäänyt viimeiseksi, vaan samanlaisesta tuli Länsi-Euroopalle kauheaa todellisuutta vielä moneksi vuosisadaksi.
Viikingit tunkeutuivat pitkin Euroopan suuria jokia – Rhein, Seine, Loire – aina Pariisiin saakka. Pariisia hävitettiin vuonna 845 pääsiäisen aikaan; kutsumattomista vieraista vapautumiseksi Ranskan kuningas Kaarlen piti maksaa viikingeille 3150 kg hopeaa. Lisäksi viikinkipäällikkö Ragnar otti mukaansa matkamuistoksi palasen kaupungin porttia. Ehkäpä kaupunkilaisia lohdutti tieto siitä, että sekä Ragnar että pääosa hänen miehistään kuoli paluumatkalla odottamattomiin sairauksiin.
Viikingit alkoivat talvehtia valloitetuissa paikoissa ja ryöstöretket venyivät toisinaan vuosien pituisiksi. Kului vielä lukuisia vuosia ja osa viikingeistä, kuten esimerkiksi ne, jotka olivat pysähtyneet Normandiaan ja Pohjois-Englantiin, sulautuivat paikalliseen väestöön ja omaksuivat paikallisen kielen.
Viikingit idäntiellä
Itäviikingit, joita toisinaan kutsutaan myös varjageiksi, purjehtivat Itämeren yli ja pitkin Venäjän suuria jokia alas etelän suuntaan. Monien tällaisten matkojen kohteena oli tuolloisen maailman rikkaimmat kaupungit, Bysantin keisarikunnan pääkaupunki Konstantinopoli (nykyinen Istanbul) ja Arabian kalifaatin pääkaupunki Bagdad, mutta viikingit ovat käyneet myös Jerusalemissa ja varmaankin kauempanakin. Bysantin keisarin henkivartiosto koostui viikingeistä; mutta täytyy sittenkin mainita, että meidän päiviimme säilyneiden henkivartijoiden nimien joukossa on myös useita suomalais-ugrilaisia ja balttilaisia henkilöiden nimiä.
Perimätiedon ja Venäjän kronikkojen tietojen mukaan lähinnä nykyisestä Ruotsista kotoisin olleet itäviikingit perustivat vuonna 862 Vanhan Venäjän valtion. Luoteis-Venäjällä heidän tärkeimmät keskuksensa olivat Novgorod, Vanha-Laatokka ja Irboska. Viikinkien muodostaman yläluokan olemassaolosta sekä näissä kaupungeissa että myös Kiovan ympäristössä todistavat runsaat skandinavialaisperäisiä hautaustapoja noudattaneet haudat.
Todennäköisesti kaikkia Orienttiin vieviä kauppateitä valvoivat itämerensuomalaiset ja balttilaiset kansat. Se oli niin sanottu Idäntie – Austervegr – jonka kautta Eurooppaan virtasi itämaisia mausteita ja hopeaa, Itämaihin taas Pohjois-Euroopan turkiksia, vahaa ja orjia.
Baltiasta lähti kolme reittiä, jotka länsimaat Venäjän suurten jokien kautta itään. Ensimmäinen niistä ulottui Keski-Ruotsista Ahvenanmaalle, sieltä rannikkoa pitkin nykyiseen Helsinkiin ja jatkui Suomenlahden rantaa pitkin Laatokalle. Toinen tie alkoi Saarenmaalta, kulki Pärnu- ja Emajokea pitkin ylös, pienempien vesistöjen kautta Peipsi-järvelle ja sieltä edelleen Venäjälle. Runsaat aarteet ja vanhimmat Viron kaupungit tämän tien varrella todistavat siitä, että kyseessä oli ilmeisesti kolmesta vaihtoehdosta suosituin. Kolmas tie vei suoraan Venäjälle Väinäjokea pitkin.
Viikinkiajan Viro
Vaikka viikingit perustivatkin siirtokuntiaan nykyiselle Venäjälle ja myös Suomen länsi- ja itärannikolle, he eivät pystyneet vakiinnuttamaan asemaansa Baltiassa. Silti pääosan tärkeistä kauppateistä piti kulkua täkäläistä rannikkoa ja jokia pitkin. Luultavasti tähän oli syynä Skandinavian kronikoissa kuvattu ”idäntien miesten” aktiivisuus, joka ei sallinut ruotsalaisten viikinkien perustaa omia kauppakeskuksiaan tänne. Varsinkin Saarenmaan ja Kuurinmaan merenkävijät muuttuivat Skandinaviaan syntyneille pikkuvaltioille vaarallisiksi 1000- ja 1100-luvuilla, joita toisinaan romanttisesti kutsutaankin Viron (vast. Latvian) viikinkiajaksi.
Selkeimmän todistuksen Viron läpi virranneista rikkauksista antavat maaperään kätketyt hopea-aarteet, joiden runsaudessa voi Viron kanssa Itämeren ympäristössä kilpailla ainoastaan Gotlannin saari. Myös täkäläinen arkeologinen löydösaineisto viittaa erittäin tiiviisiin yhteyksiin sekä ruotsalaisten viikinkien että myös Venäjän varjagien kanssa.
Muinaisista virolaisista viikinkimaailman täysivaltaisina jäseninä kertovat runsaat hautalöydöt. Ymmärrettävästi korujen ja aseiden kanssa haudattiin vain yhteiskunnan rikkaimpia jäseniä, alueiden ja kylien vanhimpia ja näiden perheenjäseniä. Aseet ja korut, jotka poltettiin yhdessä vainajan kanssa, olivat joskus skandinavialaisperäisiä tai sikäläisten esikuvien mukaan paikalla valmistettuja. Kansainvälisiä ovat olleet varsinkin aseet, joka on myös ymmärrettävää, koska sodassa tuli pysyä naapurien kanssa samalla tasolla. Myös miesten korut ja luultavasti vaatteetkin muistuttivat Virossa muiden Pohjoismaiden vaatteita. Sekin todistaa yhteisestä maailmankuvasta – kuvitelma päällikölle tai muuten varakkaalle soturille sopivista aseista ja koruista oli Itämeren itä- ja länsirannikolla samanlainen.
Viikingit – merten valtiaat
Viikingit olivat taitavia ja rohkeita merenkävijöitä. Pitkillä puisilla laivoillaan he purjehtivat myös myrskyisten merten yli. Merellä viikinkilaiva liikkui pääasiassa neliskulmaisen purjeensa avulla, rannikon läheisyydessä tai jokireiteillä kulkua varten masto laskettiin ja alettiin soutaa. Jos vain mahdollista oli, viikingit purjehtivat rannikolta näköetäisyydellä ja päiväsaikaan. Avomerta ylitettäessä navigointiin käytettiin aurinkoa ja tähtiä. Oikean tien löytämiseksi tarkkailtiin huolellisesti myös tuulen suuntaa, merilintuja ja aaltojen luonnetta.
Parhaiten säilyneet viikinkilaivat on löydetty rikkaiden viikinkipäälliköiden haudoista, tunnetuimpina voisi mainita Osebergin ja Gokstadin laivat Norjassa. Vaikka näissäkin tapauksissa on puumateriaali pääosin lahonnut, voi laivan muodon restauroida säilyneiden rautaosien mukaan. On tiedossa myös runsaasti viikinkilaivoja esittäviä kuvia.
Nykyaikana ovat yritteliäät henkilöt rakentaneet Skandinavian maissa uudelleen useita viikinkilaivoja ja jopa matkustaneet niillä oikeiden viikinkien laivareiteillä.
Milloin Virosta löydetään oma viikinkilaiva?
Se on kysymys, joka on innostanut kaikkia täkäläisiä muinaisajan tutkijoita. Arkeologit tietävät, että viikinkiaikana Virossa poltettiin kuolleet toisinaan laivassa tai veneessä kuten Skandinaviassakin, mutta polttamattomia viikinkilaivoja ei ole Viron hautauksista löydetty. Kukapa tietää, ehkäpä jokin tuhoutunut viikinkilaiva odottaa edelleen löytäjäänsä joko rannikkomeressä tai nyt jo maalle jääneenä. Maanpinta on viimeisten tuhannen vuoden aikana noussut Virossa niin nopeasti, että useissakin viikinkiajan satamapaikoissa viljellään nykyisin jo peltoa.
Kronikoitsija Henrik Lättiläinen on kirjoittanut virolaisilla olleen kahdentyyppisiä laivoja – piratica ja liburna. Näistä ensimmäinen oli sotalaiva, toinen pääasiassa kauppalaiva. Sotalaivaan mahtui noin 30 miestä ja siinä oli korkea, luultavasti lohikäärmeen- tai käärmeenpäinen keula ja neliskulmainen purje. Virolaisten viikinkien laivat olivat siten samantapaisia kuin skandinavialaisten viikinkien laivat, mutta rakenteellisissa yksityiskohdissa oli ilmeisesti myös eroja.
Vanhimmat Viron vesistä löydetyt laivanhylyt ovat peräisin 1200-1300 -luvuilta ja ne on löydetty Pärnusta ja Saarenmaalla Maasilinnasta. Riiasta on löydetty 1100-1200 -luvun viikinkilaivan hylky, joka latvialaisten asiantuntijoiden mukaan saattaa olla valmistettu Kuurinmaalla tai Saarenmaalla.
Muinaisten laivojen ja merenkäynnin parissa on Virossa toiminut vedenalaisen arkeologian tutkija Vello Mäss, jolta on tästä aiheesta ilmestynyt äskettäin kirja. Siinä esitettyjä tietoja ja kuvia on käytetty myös tässä.
Viikingit sotureina
Henkilökohtainen urheus oli luonteenpiirre, jota viikingit arvostivat yli kaiken. Sotilaiden tuli olla joka hetki valmis seuraamaan päällikköään tai kuningastaan taisteluun, ryöstö- tai kaupparetkelle. Vain sodassa saavutettiin ikuista mainetta ja jokaisen haaveena oli kaatua taistelussa, ase kädessä. Siten surmansa saaneita odotti Valhalla, jossa he saattoivat puuhata ikuisesta sen parissa, joka oli lähinnä heidän sydäntään: syödä, juoda, juhlia ja tapella.
Virolaiset viikingit Skandinavian saagoissa
Virolaiset ja virolaiset merenkävijät mainitaan skandinavialaisissa saagoissa ja muissa kirjallisissa lähteissä useita kertoja. Usein puhe on epämääräisesti ”idänteiden miehistä”, joilla tarkoitetaan muun muassa virolaisia, lähinnä saarenmaalaisia, sekä kuurinmaalaisia. Viro tai sen eri alueet mainitaan useissa riimukivissä kertomassa henkilön oleskelusta tai jopa kuolemasta Virossa.
Snorri Sturlusonin saagan mukaan Ruotsin kuningas Erik olisi järjestänyt vuosina 850-860 retkiä Itämeren itärannikolle, muun muassa Viroon ja jopa alistanut nämä alueet itselleen.
Vuonna 967 matkusti Norjan tuolloin kolmevuotias kuningas Olav Trygvesson äitinsä Estridin kanssa kauppiaiden seurassa Novgorodiin Estridin veljen Sigurdin luo, kun heidän kimppuunsa hyökkäsivät merellä virolaiset merirosvot. Olav sattui äidistään eroon ja myytiin yhdessä kahden seuralaisensa, Torulfin ja Torgilsin kanssa raa’alle virolaiselle, jonka nimi oli Klerkon ja joka tappoi Torulfin tämän heikkouden vuoksi. Olavin ja Torgilsin Klerkon vaihtoi hyvään vuoheen.
Poikien uusi isäntä Klerk myi heidät edelleen ystävällisten virolaisten perheeseen, jossa isännän nimi oli Reas ja emännän nimi Rekon. Olav kasvoi Virossa ja vapautui vasta kuusi vuotta myöhemmin, kun hänen setänsä näki hänet sattumalta torilla ja osti hänet ja Torgilsin vapaiksi. Äiti Estrid vapautui vasta vuosia myöhemmin.
Njallin saagan lauluissa mainitaan islantilaisten viikinkien meritaistelu virolaisten kanssa jossain Saarenmaan lähellä vuonna 972. Kronikoitsija kutsuu virolaisia Viron viikingeiksi ja näiden laivoja sotalaivoiksi.
Novgorodista tullut varjagi Ulf (Uleb) lyötiin v. 1032 Novgorodin kronikan mukaan ilmeisesti nykyisen Tallinnan lähellä Rautaisten Porttien luona käydyssä meritaistelussa.
Historioitsija Saxo Grammaticuksen tietojen mukaan kuurinmaalaiset ja saarenmaalaiset hävittivät vuonna 1170 Tanskan alueita. Virolaisia merirosvoja oli todennäköisesti myös vuonna 1187 Keski-Ruotsin pääkaupungin hävittäneiden ”idäntien miesten” joukossa. Henrik Lättiläisen kuvauksissa 1200-luvun alkupuolelta mainitaan toistuvasti saarenmaalaisten ryöstöretket Skandinaviaan, samoin meritaistelut saarenmaalaisia vastaan Itämeren itärannikolla.
Linnoitukset
Kun verrataan Itämeren itä- ja länsirannikon muinaista kulttuurikuvaa, silmään pistää itärannalle ominainen erityinen linnoitusten runsaus. Sellaista suuntausta voidaan havaita jo pronssiaikana, mutta juuri viikinkiaikaan linnoitusten määrä muuttuu erityisen huomiota herättäväksi. Viikinkiaikaan mennessä olivat muotoutuneet kihlakunnat, jotka myöhempänä aikana toimivat hallinnollisina ja kirkollisina alueellisina yksiköinä. Kihlakunnan keskuksissa, myöhempien kirkkojen läheisyydessä, linnoitusmäet sijaitsivatkin. Linnoitukset ovat valtakeskuksia ja paikallisen ylimyksen hyvin varustettuna residenttinä.
Linnoitukset muuttuivat poikkeuksellisen vahvoiksi 1000-luvulla, kun osa aiemmista linnoituksista hylättiin ja niiden läheisyyteen rakennettiin uusia. Monien muiden ilmiöiden tapaan sekin viittaa tärkeisiin yhteiskunnallispoliittisiin muutoksiin tuon ajan Virossa; ilmeisesti suurempaan kerrostumiseen ja vallan keskittymiseen.
Arkeologisten kaivausten yhteydessä on selvinnyt, että linnoitukset olivat jatkuvassa käytössä. Yhdestä Viron suurimmista linnoituksista, Varbolasta, on löydetty yli 70 eri asuinrakennuksen jäänteet. Talot rakennettiin hirsistä ja niiden nurkassa oli uuni. Ylimysten taloja ei ole muiden joukosta erotettu, koska linnoitus on tutkittu vain osittain.
Viikinkiaikainen vaatetus
Virolaisten miesten vaatetus viikinkiaikaan muistutti huomattavasti sen ajan skandinavialaisten vaatetusta. Erityisen suuri samanlaisuus ilmenee Gotlannin ja Keski-Ruotsin viikinkien kanssa. Täydelliseen vaatetukseen kuuluivat villaisen housut, pitkä pellavainen tai villainen paita ja viitta, joka ulottui noin polviin. Viitan tai päällysvaatteen kaulus ja reunat olivat usein reunustetut pronssispiraaleilla.
Vyöt ja myös miekkavyöt olivat koristellut pronssinastoilla. Vyöllä oli aina pronssipellin reunustama tuppi, jossa oli puukko.
Skandinavian viikingeistä eroten virolaismiehet käyttivät paljon sormuksia ja rannerenkaita. Siinä missä balttilaiskansoilla oli erityisiä sotilaisen rannerenkaita, Virossa miehet käyttivät pääasiassa samoja rannerengastyyppejä kuin naisetkin (vain spiraalirannerengasta ja Saarenmaan tyyppistä rannerengasta ei esiinnyt miesten haudoissa koskaan).
Viikinkiajan alussa miehet kiinnittivät viittansa rengaspäisin neuloin. 900-luvulla rintaneulat muuttuivat vain naisten koruiksi ja miehet alkoivat käyttää päällysvaatteiden ja paitojen etumusten kiinnittämiseen hevosenkenkäsolkia.
Miesten päähineistä meillä on hyvin vähän tietoja. Liiviläisten ruumishaudoissa esiintyy toisinaan nahasta ja kankaasta valmistettuja hattuja, joissa on pronssispiraalikoristeita.
Viikinkiaseet
Pääosa Virosta löydetyistä viikinkiajan aseista edustaa laajalti levinneitä kansainvälisiä asetyyppejä. On kuitenkin mahdollista mainita joitakin erityispiirteitä. Kokonaisia miekkoja on Viron haudoista löydetty harvoin, yleensä vain miekan kahvan palasia. Kaikki löydetyt miekat edustavat Skandinaviassa yleisiä tyyppejä.
Kaikkein eniten voi haudoista löytää keihään teriä, joiden tyypit vaihtelevat erittäin ylellisistä tuontiesineistä aina yksinkertaisiin kotimaisiin tuotteisiin. Heitto- ja pistokeihäiden kärkiä on tavallisesti samassa haudassa yhdessä. Heittokeihäiden kärkiä on Virosta löydetty hyvin paljon. Joissakin haudoissa on myös kirveitä.
Henrik Lättiläinen kertoo virolaisesta keihäin aseistautuneesta jalkaväestä ja mainitsee erityisten heittolaitteiden avulla toimivat heittokeihäät. Monista haudoista ovat arkeologit löytäneet ratsastusvarusteita. On ilmeistä, että ylimykset taistelivat ratsain miekoilla ja jalkaväki käytti heitto- ja pistokeihäitä.
Hautaesineiden liittäminen päivittäiseen aseistukseen on aina hyvin kyseenalaista. Hautojen ympäristöstä löydetään usein keihäänkärkiä, joskus myös kilven keskiosan jäänteitä, jotka on ilmeisesti heitetty tai jätetty sinne jonkin rituaalin yhteydessä, joka on järjestetty hautaamisen aikana tai sen jälkeen. Kilven lisääminen hautaan ei ilmeisesti ollut tapana. Nuolen kärkiä löytyy harvoin, mutta liiviläisten ruumishaudoissa on usein kilpien ja nuolipussien jäänteitä.
Aseita, ennen kaikkea miekkaa, ylistetään Skandinavian saagoissa ja parhaille niistä annettiin jopa nimiä. Hyvät aseet, kuten damastilla päällystetyin terin varustetut miekat ja keihään kärjet, olivat hyvin kalliita. Ylellisimmät aseet koristeltiin hopealangalla tai ohuella hopea- ja kultakerroksella, johon kaiverrettiin monimutkainen ornamentti.
Naisten vaatetus
Naapurimaiden tapaan virolaisen naisen vaatetukseen kuului pellavainen (talvella villainen) paita, jota peitti villainen hihaton suljettu päällysvaate eli mekko. Etelä-Virossa, jossa latgallien vaikutukset olivat voimakkaampia, suljetun päällysvaatteen sijasta käytettiin myös kiedottavia hameita.
Juhlatilaisuuksissa ja kylmään aikaan naiset käyttivät moninkertaisia villakankaisia hartiahuiveja, jotka oli reunoistaan koristeltu sisään kudotuin tai hevosenjouhin kiinni ommelluin pronssispiraalein ja värikkäin kudotuin nauhoin. Hartiahuivi kiedottiin olkapäiden ympäri ja kiinnitettiin edestä hevosenrautasoljella.
Pronssispiraalien runsaus viikinkiajan naisten haudoissa on huomattava. Spiraaleilla kantattiin mekot, hartiahuivit ja päähuivit eli liinat. Kirjailuja ei ole säilynyt.
Vyötäröllä kannettiin kudottua tai nahkavyötä. Nahkavyöt olivat kaunistetut pronssinastoin ja vyöllä riippui pronssipellillä koristeltu puukontuppi, avainnippu tms. Vyö on myös historiallisena aikana ollut yksi tärkeimmistä vaate-esineistä nimenomaan maagisessa merkityksessä. Vyöllä on uskottu olevan suojaavia ja maagisia ominaisuuksia; vanhemmat runolaulut kertovat usein vyötä kutovista (elämänlanka-aihe?) neitosista. Vyötä käytettiin usein myös öisin, jopa raskaana olevien naisten tuli käyttää vyötä (suojaksi pahaa silmää vastaan).
Pronssispiraaliset pääkorut ja pronssikuvioin koristellut liinat olivat yleisiä koko Virossa. Vaatimus, jonka mukaan aviovaimot eivät saa poistua kotoaan peittämättä päätään, oli todennäköisesti vallitsevana jo viikinkiaikaan (Skandinaviassa on sama perinne). Tämä tapa yhdistetään pääsääntöisesti samanaikaisesti sekä tarpeeseen erottaa aviovaimot jollain statussymbolilla että myös monissa esiteollisissa yhteiskunnissa yleiseen uskomukseen, jonka mukaan miehen kanssa sukupuolisuhteessa olevan naisen hiukset sisältävät voimaa ja että tätä voimaa tulee hallita (ts. hiukset tulee leikata tai peittää).
Huomattavin koru, jota virolaisnaiset 1000-luvulla käyttivät, oli ehdottomasti rintakoru, johon kuului rintaketjuja, rintaneuloja ja ketjunkannattimet. Ketjujen pituus ja määrä riippui ilmeisesti käyttäjän varakkuudesta, mutta pääosa viikinkiajan naisten haudoista sisältää ainakin joitakin rintaketjun paloja. Viikinkiajan alussa neulat olivat melko vaatimattomia, mutta 900-luvulta alkaen neulat muuttuivat suuremmiksi ja ketjut pitemmiksi ja raskaammiksi. Ketjuihin kiinnitettiin usein riipuksia ja kulkusia.
Rikkaimmat naiset käyttivät samaan aikaan monta kaularengasta ja jopa kymmentä rannerengasta. Viikinkiajan Viro oli rikas monien erilaisten rannerenkaidensa puolesta, joista vain spiraalirannerengasta esiintyi koko maassa. Sormuksiakin oli useita eri tyyppejä ja niitä käyttivät sekä naiset että miehet. Solkien typologia on samoin hyvin runsas; soljilla kiinnitettiin hartiahuivi ja paidankaulus.
Naisten korut jakautuvat kahteen perustyyppiin: Saaren- ja Läänenmaan ja Itä-Viron koruihin. Saaren- ja Läänenmaalla käytettiin paljon kolmion muotoisia rintaneuloja ja eräänlaisia rannerenkaita ja kaularenkaita. Itä-Virossa ei käytetty viikinkiajan alussa rintakoruja lähes lainkaan, jonka vuoksi on todennäköistä, että rintaneulojen avulla kiinnitettävän vaatteen sijasta Itä-Viron naiset käyttivät ympärille kiedottavaa hametta. Itä-Viron tyyppisiä rintakoruja (ristinmuotoisella päällä) alettiin käyttää vasta 1000-luvulla. Ranne- ja kaularengastyyppejä oli sen sijaan Itä-Virossa enemmän kuin Läänenmaalla.
Viikinkien naiset ja lapset
Viikinkien naisilla oli enemmän itsenäisyyttä kuin keskiajan Euroopan naisilla. Emäntä hallitsi ja johti kodin taloutta, varsinkin kun miehet olivat pitkillä retkillään. Naisten ja miesten työt olivat tuolloisessa maailmassa selkeästi jaetut ja toistensa toimialoille ei niin vain tunkeuduttu. Vaikka Skandinavian legendoissa esiintyykin naissotureita valkyyrioita, meidän päiviimme ei ole säilynyt mitään tietoja todellisista naissotureista.
Skandinavian maista eroten on Itämeren itärannikolla joskus pantu naisille hautaan mukaan aseita, joko työvälineinä tai statussymboleina. Puukko runsaasti pronssilla koristetussa tupessa kuului Virossa jokaisen naisen juhlavaatetukseen.
Kaikki viikinkiajan naiset viettivät osan päivästä värttinällä kehräten. Oli valtavan aikaa vievää työtä saada villasta tai pellavasta lankaa, josta sitten pystysuuntaisilla kangaspuilla kudottiin kangasta. Meidän päiviimme säilyneissä viikinkiajan kuvissa naiset pitelevätkin usein kädessään värttinää.
Viron viikinkiaikaisia naisten hautoja tiedetään yhtä paljon kuin miestenkin hautoja. Rikkaiden naisten hautoja tuntuu ensi silmäyksellä esiintyvän enemmänkin, mutta sellainen vaikutelma voi jäädä siitä, että naiset käyttivät yleensäkin enemmän koruja.
Yleisesti uskotaan, että hautaustavat heijastavat yhteiskunnan uskomuksia ja maailmankuvaa. Viikinkiajan runsaat hautaesineet naisten haudoissa viittaavat todennäköisesti naisen merkittävään asemaan tuon ajan yhteiskunnassa, ja siihen vaikutti sekä hänen oma että hänen puolisonsa status.
Poltossa huonosti säilynyt luumateriaali ei mahdollista vainajan iän toteamista ja siksi on vaikea sanoa, pantiinko myös naimattomien tyttöjen hautoihin runsaasti esineitä vai oliko sellainen vain aviovaimojen yksinoikeus (eli toisin sanoen: oliko vanhempien yhteiskunnallinen asema yhtä tärkeä kuin puolison asema). Nuoremman rautakauden ruumishautauksissa tyttöjen hautaukset ovat kuitenkin naisten hautauksia vaatimattomammat.
Joistakin Saarenmaan naisten haudoista on löydetty punnuksia. Samantapaisia hautauksia on Skandinaviassakin. Osa tiedemiehistä näkee siinä naisten aktiivisen osallistumisen kaupantekoon, osa yhdistää punnukset vain statussymboliikkaan. Luultavasti naisilla olikin enemmän rooleja täytettävänään kuin vain taloudenhoito, sillä miehethän viettivät suuren osan ajasta kotoa loitolla kauppaa käyden ja sotien.
Arabialainen vaeltaja, joka kävi Hedebyn muinaiskaupungissa Etelä-Skandinaviassa vuonna 950, kirjoitti, että sikäläisillä naisilla oli tapana korostaa silmiensä kauneutta maalaamalla niiden ympärystät tummiksi. Kuvailija lisäsi, että saman tekevät myös monet viikinkimiehet. Korujakin miehet käyttivät yhtä runsaasti kuin naiset.
Lapsia viikinkiajan ihmisillä oli paljon, mutta enemmän kuin puolet näistä kuoli pikkulapsina. On arveltu, että yksivuotispäivänsä näki kymmenestä vastasyntyneestä vain kolme. Naistenkin keskimääräinen elinikä oli miesten vastaavaa lyhyempi, varsinkin kun hyvin monet nuoret naiset kuolivat lapsivuoteeseen.
Viikinkien lapset kasvoivat kotona, jossa he oppivat erilaisia töitä vanhemmiltaan ja yhteisön muilta jäseniltä. Skandinaviassa, mutta ehkäpä myös Virossa, oli tapana antaa varsinkin päälliköiden perheiden poikia joksikin aikaa kasvattilapsiksi jonkun toisen päällikön perheeseen.
Pojat alkoivat jo varsin pieninä harjoitella aseiden käsittelyä, alkuun puu- ja sittemmin oikeilla aseilla. Poikien haudoista on joskus löydetty myös oikeiden aseiden pienempiä kopioita.
Kun viikingit jäivät vieraaseen maahan pitemmäksi aikaa, he toivat sinne myös vaimonsa ja lapsensa. Näin syntyikin skandinaavien siirtokuntia, joiden asukkaat kuitenkin jo muutaman sukupolven kuluttua sulautuivat paikalliseen väestöön.
Lue myös: Maagiset symbolit ja niiden merkitykset pohjoismaisessa mytologiassa: Mikä on Vegvísir?
NordenBladet – Vegvísir on muinainen symboli, joka tunnetaan useimmiten riimukompassina eli viikinkien kompassina. Suoraan käännettynä symbolin islanninkielinen nimi tarkoittaa ”tienviittaa” tai ”tienmerkkiä”. Vegvisir itse koostuu kahdeksasta viikinkien maagisesta yhdistelmäriimusta (sigil). Yhdistelmäriimuja (yhdistelmästä riippuen) käytettiin ja käytetään nykyisinkin riimumagiassa tiettyihin tavoitteisiin – tiettyjen tapahtumien luomiseen, joidenkin ominaisuuksien vahvistamiseen tai suojaamiseen.
