OHMYGOSSIP – Sanovatko ihmiset usein pahasti niistä, joita he itse todellisuudessa muistuttavat (tai ehkäpä haluavat muistuttaa)? Onko tällainen reaktio alitajuntaista käytöstä vai tahallista jonkin tilanteen kiistämistä? Koska käännän postituksiani monelle kielelle ja tänään kirjoitan postituksen ja huomenna käännän – vaikkakin jo päivässä paljot tunteet muuttuvat ja toisinaan herättävät minussa kysymyksiä – niin miksi näin asian eilen niin ja tänään aivan toisin tai miksi minä lainkaan esitin jostain juuri sellaisen mielipiteen?!

Pyrin jo vuosia tekemään parhaani nähdäkseni ihmisissä hyvää, mutta koska olen sellainen pilattu kuin olen, näen edelleen silti hyvin usein pahaa juuri ensimmäisenä. Se on jotain, johon minun tulee ehdottomasti puuttua. Ihmisiä ei saa arvostella! Arvostella voi äärimmäisessä tapauksessa ihmisten tekoja, ei ihmisiä itseään. Eikä toisen tekojakaan tarvitse pohdiskella. Miksei? Siksi että aivan kaikki ihmiset ovat täällä maailmassa viedäkseen sielunsa seuraavalle tasolle, kasvaakseen, kehittyäkseen, saadakseen oppituntinsa, joiden avulla lopulta tullaan paremmiksi ja täydellisimmiksi Kaikkein Korkeimman silmissä. Arvioiden antaminen on kaikkein alhaisin teko, jota voi tehdä. Ensinnäkin, eläkäämme omaa elämäämme ja toiseksi jokaisella ihmisellä on elämässä oma tarkoituksensa. Ihminen toimii, käyttäytyy ja on juuri sellainen kuin on siksi, että hän tarvitsee elämässään sen oppitunnin, hän on saanut korkeammalta tuon tehtävän suorittaakseen.

Mutta nyt tulen sitten minä, joka ensimmäisenä, mitä sylki suuhun tuo, kirjoittaa (blogipostitus TÄSSÄ), että entinen presidentin rouva on kauniisti sanottuna lutka ja entinen presidentti ei ole myöskään kummempi ihminen – pöyhkeä ja mitä kaikkea vielä lisäksi. No, taivas auttakoon! Näitä ajatuksia myöhemmin kääntäessäni minulle selvisi, että itse olen yksi sairas eukko. Olenko minä muka itse jokin oikea moraalinvartija?! En ole! Minun elämässäni on toistuvasti ollut tapauksia, joissa olen ollut juuri samanlainen ”heikkomoraalinen”, jollaiseksi toisia tässä väitän (ja lisäksi julkisesti mediassa ja sataan kieleen käännettynä). Ja esittelenkö itseäni vähemmän kuin Evelin Ilves?! En varmastikaan. Presidentti Toomas Hendrik Ilves hallitsee monia vieraita kieliä (englantia, saksaa, latviaa, espanjaa), on nähnyt maailmaa ja seurustellut maailman mahtavien kanssa – olenko kateellinen? Minusta tuntuu, että olen. Postittelen itse samanlaisena ”amatsonina” kuin häntä kuvasin ja usein minunkin elämässäni, siksi että olen jossain suhteessa ehkäpä jotakuta rikkaampi ja koulutukseni ja kielitaitoni on parempi, on sattunut, että suhtaudun muihin ylenkatsoen ja pöyhkeästi. Siitä sanotaan, että on helpompaa nähdä pieniä vikoja muissa kuin omia suuria vikojaan. Toisin sanoen… eläkäämme omaa elämäämme ja nähkäämme muissa ihmisissä ennen kaikkea hyvää. Sen sijaan, että sanoa ”vaikeneva, ylpeä, purukumia jauhava ja pöyhkeä” olisin voinut löytää viisi myönteistä ominaisuutta, jotka lähemmin tarkastellen varmasti helposti löytäisin.

Tämän päivän ajatuksia: Olkaamme myönteisempiä, nähkäämme ihmisissä hyvää, älkäämme arvostelko! Elämä on Kaikkein Korkeimman lahja meille – se on pyhä! Suojatkaamme, rakastakaamme ja löytäkäämme siinä vain hyvää! Elämä on liian lyhyt, että sitä voisi tuhlata kielteisiin ajatuksiin! Ja vieläkin enemmän – hyvyys kasvattaa hyvyyttä, se on kiistaton tosiasia! Rakkauden energia on suurinta – jakakaamme rakkautta! Halaan teitä!

OHMYGOSSIP – Kun puhutaan verkkosivustosta, kaikkia kiinnostaa ensimmäisenä kysymys ”paljonko teillä on omia lukijoita?”. Minä ja minun Viron, Skandinavian, Amerikan ja Brasilian verkkosivustoni eivät ole poikkeus. Vastaan lähes viikoittain kysymyksiin, kuinka paljon OHMYGOSSIP- ja NordenBladet-sivuilla on lukijoita, kuinka paljon on seuraajia sosiaalisessa mediassa, paljonko artikkeleita ilmestyy päivässä, miten suuri meidän toimituksemme on ja mikä tärkeintä – millä nikseillä olen saanut itselleni niin paljon lukijoita ja seuraajia.

Koska teen NordenBladetia ja OHMYGOSSIPia harrastuksena – se tarkoittaa, että yleensä käytän niihin rahaa enkä kylve mainosrahoissa, en näe mitään syytä siihen, että minun pitäisi teiltäkään salata omia niksejäni, joilla ja miten saan sivustoille lukijoita ja pidän heidät sivustoilla. Niin tai näin, en näe syytä, miksi emme voisi hyviä neuvoja ei keskenämme jakaa. Ainahan se, joka antaa, saa myös takaisin – olen usein epäillyt sitä, että nykyisin olen varma, että asia todellakin on niin – autat muita, niin sinuakin autetaan. Ole huolehtiva, niin sinustakin huolehditaan!

INTOHIMO & PITKÄJÄNNITTEISYYS – Ne ovat ensimmäiset niksit ja todennäköisesti myös sellaiset, jotka koskevat lukijoita kaikkein eniten. Meidän artikkelimme eivät tulvi piilomainoksia, sivustolla ei vilku liian paljon ärsyttäviä ja aiheeseen liittymättömiä mainoksia ja artikkelit ovat rehellisiä – välillä niin rehellisiä, että jälkeenpäin kadun – ”oliko tarpeen sanoa niin suoraan?!”. Toisin sanoen teen sitä, mitä rakastan, ja rakastan omaa työtäni todella paljon! Olen seurustellut lukijoitteni kanssa jo niin kauan, että sekä minulle että heille on syntynyt tietynlaista riippuvuutta. Ok… se on sellaista höpö-höpö-höpö-juttua. Tulitte lukemaan artikkelia siksi, että haluatte konkreettisia vinkkejä. Jatkan tärkeysjärjestyksessä seuraavalla.

INVESTOINTI TULEVAISUUTEEN – Nyt tulee vastalause ensin sanotulle: ”Pikemminkin kulutan rahaa”. Toisaalta teen niin kuten jokainen ihminen kuluttaa tietyn summan harrastuksiinsa, toisaalta se on harkittua toimintaa – investoin tulevaisuuteen. Koska minulla on mahdollisuus elää muista tuloista, on internetin mahdollinen voitto suunniteltu tulevaisuuteen – siinä on hyvää se, että en ole missään tapauksessa häviäjä, sillä puuhastelen sen parissa, josta pidän. Tällaista toimintaa voivat itselleen sallia harvat, se on etuoikeus. Käytän koko mainoksista saadun rahan yritykseen – investoin edelleen. Palkkaa en ole maksanut itselleni yrityksen aloittamisesta lähtien. Sen lisäksi, mitä mainoksista, yhteistyöstä, barter-sopimuksista ja erilaisista diileistä tulee ja investoin heti laajentamiseen, sijoitan sivustoihin myös paljon omaa rahaani (energiasta ja ajasta puhumattakaan!).

Mutta tarkemmin…

TWITTER – Se on sama kanava, joka toi voiton USA:n presidentille Donald Trumpille – suuri osa ihmisistä nimittäin ”elää” sosiaalisessa mediassa! Sitä olisi tyhmää aliarvioida. Kuten kaikkien muidenkin liiketoimien osalta ratkaisevaa on ajoitus – olin Twitterissä paikalla jo vuonna 2009, silloin kun enemmistö virolaisista oli vasta Orkutissa ja ei tiennyt edes FaceBookista mitään – silloin oli Twitterilläkin vähemmän käyttäjiä ja ne, jotka olivat, olivat automaattisesti ystäviä. Oli helppoa löytää uusia ”ystäviä”. Twitterissä on sääntö, jonka mukaan voit lisätä päivässä enintään 1000 ihmistä – käytän sitä mahdollisuutta, sillä toisaalta ne ihmiset katsovat ”kuka on se, joka minut lisäsi”, ja toisaalta n. 20-40 % niistä, jotka itse lisäät, alkavat myös seurata sinua. Koska minulla on sivustoja hyvin monissa maissa ja eri kielillä, niin luonnollisesti niillä kaikilla on erilliset tilit ja siten erillinen uusien seuraajien lisääminen ja erikseen uusia seuraajia. Mikä sitten on sivustojen yhteinen tavoite – joka tulee yhdelle sivustolle, sattuu hyvin helposti myös seuraaville. Eli toisin sanoen, yksi tukee toista ja toinen ensimmäistä…

FACEBOOK – Käytin pitkän aikaa Facebookissa maksullista “boost”-mahdollisuutta, joka toimia vuosia erittäin hyvin. Maksoin artikkeleiden esittämisestä (enintään 150 eur kuussa) – valitsin alueen ja ajan, jolloin halusin ne esitettäviksi ja voilà… lukijoita tuli, mutta tänään tuo palvelu on lähinnä lompakkoa tuhoava ja hyödytön. Toisinaan vanhasta tottumuksesta “boostaan” juttuja, mutta tulos on yleensä hyvin huono. On ollut jopa niinkin, että boostaan (annan halvimman esimerkin) 1 eurolla ja sillä saan n. 500 esittämistä ja tyyliin 1 klikkaus artikkelia kohti! Se on luonnollisesti täydellinen kaaos ja suorastaan naurettavaa, erityisesti kun otetaan huomioon, että ennen Facebookin boost toi jo vain 1 eurolla artikkelille useita tuhansia klikkauksia. Facebook on alkanut ammentaa itsensä tyhjiin, se on varmaa. Olen jo yli 6 vuotta useissa Etelä-Amerikan sosiaalimedian verkostoissa, joita nykyisin Euroopassa ja Skandinaviassa ei vielä tunneta.

HAASTATTELUT – Maailmassa on miljoonia verkkosivustoja ja suurempia tai pienempiä mediakanavia. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä asia löydetään myös ilman mainontaa, joten konkreettisesti mainontaan (pois lukien FB boost) olen käyttänyt vain pari kertaa (ja voin eteenpäin kiiruhtaen sanoa, että siitä ei ole ollut mainittavaa hyötyä). Olen (lähinnä Twitterin kautta) etsinyt yhteistyökumppaneita ja kanavia, joissa OHMYGOSSIP-, NordenBladet- ja myös Ohmygossip Couture -brändejä voi mainostaa. Olen tarjonnut haastatteluita ja erilaisia tapoja yhteistyöhön. Olen saanut tuhansia kieltäviä vastauksia ja vielä enemmän huomiotta jättämistä (kirjeeseeni yksinkertaisesti ei vastata), mutta olen saanut myös paljon myönteisiä vastauksia ja suostumuksia yhteistyöhön. Tässä on tärkeää olla pelkäämättä, olla masentumatta ja ponnistaa rohkeasti eteenpäin. Aina on niitä, jotka eivät vastaa, jotka eivät ole kiinnostuneita, mutta myös niitä, jotka ovat erittäin kiinnostuneita! Ne täytyy vain seuloa esiin! Monet ulkomaiset verkkosivustot, sanomalehdet, aikakauslehdet, blogin pitäjät ja myös vain sosiaalisen median kanavat ovat ensimmäisen kanssani tekemänsä yhteistyön jälkeen halunneet uusia hankkeita, joka ovat ymmärtäneet, että yhteistyö on menestyksen avain. Kaikki yhteistyö on aina hyödyllistä! Minä esimerkiksi en jätä ”oven taakse” koskaan edes itseäni 90 % ja vieläkin ”pienempiä ja heikompia” yhteistyökumppaneita. Miksi? Koska ensinnäkin, kaikilta voi aina oppia, kaikilla on aina jotain, mitä sinulla ei ole ja elämässä ei koskaan tiedä, milloin pieni kasvaa isoksi! Ihmiset ovat usein pessimistejä, kamppaavat toisiaan jne. — mutta ne, jotka eivät suhtaudu niin, voivat kaikki varauksetta lopulta myöntää, että toisen auttaminen ja yhteistyö ovat tuoneet heille enemmän iloa, hyötyä ja menestystä kuin vahinkoa. Ei tarvitse pelätä, että toisesta tulee ”isompi, rikkaampi ja parempi”, vaan että yhdessä meistä tulee ”vielä isompia, vielä rikkaampia ja paljon onnellisempia”! Jaettu ilo on aina suurempi ilo!

TUOTTEET – yhtenä hetkenä Sinun sivustostasi tulee brändi – nimi on ollut niin paljoissa eri kanavissa, että se herättää kiinnostusta eri alojen yrityksissä. Esimerkiksi OHMYGOSSIP-nimellä on ilmestynyt paljon erilaisia tuotteita – alkaen teistä ja lopettaen huiveihin ja laukkuihin. Ja nyt en puhu meidän omasta Ohmygossip Couturen tuotannosta, vaan siitä, että eri yritykset ovat halunneet tehdä yhteistyötä tuottaakseen oman tavaramerkkinsä nimissä ainutlaatuinen OHMYGOSSIP-tuote. Miten päästään siihen, että yritykset haluavat tuoda markkinoille omia tuotteitaan Sinun tavaramerkilläsi? Olen käyttänyt kahta tapaa – olen kirjoittanut blogissani artikkeleita ajatuksistani, toiveistani ja haaveistani ja toiseksi olen kirjoittanut Twitterissä twiittejä, joissa olen selvästi esittänyt oman toiveeni. Ihmisiin on helpompi saada yhteyttä, kun olet avoin, viestit omista ajatuksistasi ja julkistat haaveitasi, sillä enemmistö ihmisistä ei ole selvännäkijöitä! Älä pelkää julkistaa toiveitasi ja haaveitasi!

MONET MARKKINAT – Yksi minun suurista voiton avaimista on ehdottomasti monipuolisuus. Olen tehnyt erilliset sivut ja sosiaalisen median tilit sekä ratkaisut eri maiden sivuille. Minun brändieni eri uutiset ilmestyvät sisällöstä riippuen 5-8 kielellä, ja jo pelkästään se on perustana suuremmille lukijaluvuille kuin mitä yhdellä ainoalla kielellä ilmestyvät uutiset saavuttaisivat. Luetuimmat mutta samalla vaikeimmat ovat englanninkieliset markkinat, sillä ne ovat suhteellisen laajat ja tulee kovasti ponnistella pitääkseen selvää suuntaa siinä, onko uutinen suunnattu Englantiin, Amerikkaan vai lukijalle, joka muuten osaa englantia. Monikielisyys antaa nopeasti monopolin monilla alueilla ja monissa tilanteissa – lähes jokainen yhteistyökumppani on heti kiinnostunut, kun kuulee, että hänen uutisensa voi hänen alun perin toivomansa kielen lisäksi julkaista myös monilla muilla kielillä ja muissa maissa. Liikemiehet ajattelevat laajasti! Ja toimittajan pitää ajatella vielä laajemmin!

HENKILÖKOHTAINEN KONTAKTI – se on kaikkein eniten aikaa vievää ja vaikeinta. Ihmisten kanssa tulee seurustella ja säännöllisesti. Se puolestaan vaatii paljon aikaa. Se on kohta, joka tulee ottaa huomioon – noin vain helposti ei synny mitään! Jokainen hanke vaatii aikaa, sijoituksia ja YOU NEED TO SHARE LOVE! (sinun pitää jakaa rakkautta!), sillä jos haluat vain saada antamatta mitään vastaan, suunnitelmalla ei ole pitää tulevaisuutta. Lyhyellä tähtäyksellä se voi palvella sinua, mutta pitkällä tähtäyksellä jäät häviäjäksi. Tee muille sitä, mitä haluat sinulle tehtävän!

OHMYGOSSIP – Päivät lentävät, olen jo kauan sitten palannut kaksipäiväiseltä lomaltani, puuhastelen puutarhassa ja teen muita arkisia toimia. Edellisen tiistain ja keskiviikon Viljandissa käynti sai minut kuitenkin täysin järkkymään – toisaalta se oli maailman paras miniloma, mitta toisaalta löysin itsestäni hyvin paljon puolia, jotka alustavasti tarkastellen pelottavat paljon minua itseäni. Esimerkiksi se, että olen varma, että minulla on enemmän ”kykyjä” kuin haluaisin itselleni myöntääkään.

Mutta nyt jatkan sieltä, jonne viimeksi jäin. Kun Mustlassa oli käyty, ajattelimme, että Võrtsjärvi on vain kivenheiton päässä – käymme sielläkin. Sikäläiset tunnetummat ja vierailtavimmat nähtävyydet ovat Kivilõppen Kalevipojan ja Vanapaganan kivet. Ilma suosi meitä kaikin puolin, reitillämme ukosti vain kerran, mutta suuremmat sateet ohitimme. Suurempana osa päivästä oli jopa hyvin kaunis ilma. Oli erittäin hienoa olla siskon kanssa tuolla tavalla automatkalla pitkin Viljandin seutua, välillä puhuimmekin, että se oli aivan oikean loman tapaista ja sitä ei vaihtaisi mihinkään hienoon ja kalliiseen ulkomaanmatkaan.

Kello oli noin viisi, kun päätimme ajaa Võrtsjärven rannalta Paistuun Pahuveren kautta. Olin ollut kello yhdeksästä aamulla ratissa, viimeiset kaksi tuntia jalka kauhean kipeänä. Otimme Mustlan Konsumista kaksi pulloa Värskan vettä ja sisko otti ajajan paikan. Välimatkat Viljandissa ovat lyhyet ja riippumatta siitä, missä olet, ehdit seuraavaan pisteeseen suhteellisen nopeasti. En ole varma, ajoimmeko Pahuveren läpi, mutta perillä olimme hyvin pian. Joku sukulaisista oli jo käynyt hautausmaalla ja haudat olivat kunnossa, ämpärillä ja kastelukannulla ei ollut siellä mitään tehtävää. Yllätykseksemme oli erään haudan luota kaatunut suuri puu niin, että kanto oli puoliksi jätetty maahan ja juuret osittain maassa, osittain haudan päällä. Hyvin outoa ja rumaa. Joku oli myös vaihtanut vanhan ja luonnollisen (kahdesta hirrenpuolikkaasta tehdyn) tuolin lakattuun penkkiin, joka meistä muistutti arkkua, jolla on jalat. Nyrpistelimme nenäämme ja ajattelimme, että se ei lainkaan sovi sinne. Myöhemmin kysyin äidiltäni, mistä se kauhea istuin sinne tuli, ja hän sanoi, että Peeter-setä (isäni veli) teki sen omin käsin, ja niin suhtauduimme siihen heti toisella tavalla. Kun poika on itse omin käsin tehnyt jotain oman äitinsä haudalle, et enää voi suhtautua siihen sillä tavalla – jälkikäteen ajattelimme asiaa jopa liikuttuneina.

Nälkä alkoi yllättää ja päätimme, että tarkastamme Instun kylässä olevan Männikun Metsätilan. Että jos pidämme siitä, jäämme sinne, ja jos emme pidä, niin Viljandin keskustasta löytyy varmasti joku kunnollinen hotelli. Paistusta Intsuun on hyvin lyhyt matka. Pian olimmekin perillä ja iloksemme paikka oli erittäin kaunis. Rauhallisella paikalla tuuheassa vanhassa kuusimetsässä. Siellä oli samaan aikaan perheleiri – oletteko ennen kuullut jotain sellaisesta? Minä en, en tiennyt, että on leirejä, joissa perheet (äiti-isä-lapset) käyvät yhdessä. Joka tapauksessa hyvin kiinnostavaa! Leiriläiset nukkuivat teltoissa ja pelkäsimme, että he alkaisivat illalla pitää liian kovaäänistä juhlaa – meillä oli aikomus kävellä rauhallisesti metsässä, keskustella, juoda kamomillateetä ja mennä nukkumaan. No, sellainen oli meidän kaupunkilaisten pilattu ajattelutapa. Leiristä ei kuulunut minkäänlaista melua, suurin osa telttailijoista meni aikaisin nukkumaan. Kaikki ympärillä oli niin ystävällistä, rehtiä, kivaa ja sympaattista. Emme halunneet enää mennä minnekään kahvilaan tai ravintolaan syömään, joten ajoimme Viljandiin ja toimme kaupasta illallisen ja aamiaisen (viinirypäleitä, vesimelonin, salaattia ja voileipäainekset). Talo oli aivan tyhjä ja vain meidän käytössämme. Valitsimme itsellemme huoneen, söimme illallista, keskustelimme ja menimme huoneeseemme. Ja silloin se alkoi… Olen vakuuttunut siitä, että emme olleet Mustlasta lähtien yksin – joko henki, kummitus tai olento – en tiedä miten sitä pitäisi kutsua, oli seurannut meitä, tai sitten meitä seurasi synkkä energia, jota itse aiheutimme alitajunnassamme ja pelossamme – olipa se sitten näistä yksi tai toinen, mutta se oli aivan kauheaa! Sellainen tunne, että meidän lisäksemme paikalla on vielä joku, jota emme todellisuudessa näe, mutta jonka aistimme ja tunnemme. Joka pakottaa meitä tekemään päätelmiä. Ihan käskee ajattelemaan itseään. Tunsin voimakasta painetta poistaa suurimman osan kuvista, joita olin päivän aikana ottanut (sisäinen tunteeni sanoi, että en saa ikuistaa niitä), samoin minun omatuntoni pakotti minut monta kertaa pyytämään anteeksi sitä, että kävimme sopimatta vieraalla tontilla, ja synkkä ja painostava tunne, joka illalla ikään kuin paisui ja paisui, pelotti meitä niin, että aloimme rukoilla aktiivisesti. Sanoin Hashemille kovaan ääneen, että haluan olla vain ja varauksetta VALON puolella ja jos minulle on annettu ominaisuus, että jotkut kanavat tai mitkä lie avautuvat ja minä tunnen ja vaistoan niitä, niin minä pelkään sellaisia asioita ja haluan olla näkemättä niitä ja välttää kontaktia niihin. Olen toistuvasti aikaisemminkin tuntenut, että tunnen ja aistin liian paljon, näen asioita, joita paljot muut eivät näe, ja kun vaan itseni, voin lukea paikkoja ja ihmisiä kuin avoimia kirjoja – mutta minä en halua mitään sellaista, en mitään sellaista! Minä pelkään sellaisia asioita erittäin paljon! Rukoillessa tuli lopulta uni. Aamulla meillä oli suunnitelmissa palkata kiinteistönvälittäjä mennäksemme uudelleen ”sorkkimaan” niitä kiinteistöjä, mutta se ajatus oli lähtöön mennessä pilalla – autostani oli nimittäin rengas puhki ja aivan tyhjä. Tarvitsimme autoapua. Jälleen (jalan venäyttämisen jälkeen) joku lähetti merkin, että me emme saa käsitellä sitä aihetta enää tänään tai muutenkaan. Kerron teille seuraavassa postituksessa, mitä sitten tapahtui ja miksi pelkään selvännäkemistä. Kerron teille myös televisiossa itselleen kuuluisuutta hankkineesta noidasta, Marilyn Kerrosta, joka on meidän sukulaisemme ja niin sanotulla noitaportaikolla jopa yksi suvun vaatimattomimmista. Voitte arvata, millaisia voimia sitten muilla on, kun sellainen suuri tekijä on vasta ns. ”lastenkengissään”.

jatkuu..

OHMYGOSSIP – Uskomatonta miten paljon tunteita yhteen päivään voi mahtua! Pieni vierailu Viljandiin oli kuin vierailu avaruudessa – niin paljon tunteita, niin paljon löytöjä, niin paljon uutta ja kiinnostavaa! Ruudikülassa poikkesimme metsään – sisko kumisaappaissa ja minä varvassandaaleissa. Ei mennyt kauan ennen kuin aloin valittaa, että heinissä on käärme tai jotain muuta. Toisin sanoen pilasin yhteisen tapahtumamme. Lähdimme takaisin autolle ja panin jalkaan sukat ja siskon tossut. Jatkossa oli vähän turvallisempaa. Hyvin pian kuitenkin huomasimme, että kauniin metsän paikalla olikin vesaikko. Vot, sillä tavoin. Eipä Virosta niitä kauniita kuusikoita enää olekaan niin helppoa löytää.

Vietettyämme jonkin aikaa metsässä teeskennellen viisaita ilmeitä ja valittaen, että miten vanhaan aikaan kaikki oli toisin, päätimme mennä Mustlaan. Mustlaan halusimme mennä siksi, että Memm (isän äiti) sanoi aina, että mennään Mustlan bussilla. Se tarkoitti, että ajoimme Ruudikülaan Viljandin linja-autoasemalta Mustlan bussilla. Koska Memm niin paljon toisti sanaa Mustla, ajattelimme, että meidän täytyy käydä siellä. Emme tietenkään katsoneet karttaa, siksi satuimmekin täysin sattumanvaraisiin paikkoihin. Oikeastaan se oli osittain myös tavoitteemme – ei mennä pisteestä A pisteeseen B suurta maantietä pitkin, vaan mieluummin seikkailla ja eksyillä tuntemattomilla pikkuteillä. Me jopa toivoimme sitä, mutta koska kaikki teinviitat ja tiet on tehty niin loogisesti, eksyminen oli hyvin hankalaa.

Hieman ajoa kauniin Viljandimaan läpi ja ihaillen kauniita viljapeltoja ja runsaita hernepeltoja – päädyimme Holstresse. Siellä meitä tervehti Pärnin kauppa. No niin, sanoin, että täältä täytyy lähettää Margukselle kuva, niin hänellä on parempi mieli kuin minun edellisen, hiukan liian pitkälle menneen postituksen jälkeen (hänen sukunimensä on Pärn). Sanon usein niin jyrkästi, että jälkeenpäin kadun. Menimme kauppaan, jossa oli sinitukkainen myyjä ja tein automaattisesti pari kuvaa alkoholitiskistä ja pikkuleipähyllystä. Blogin pitäjänä teen aivan kaikesta koko ajan kuvia, sillä koskaan ei voi tietää, mitä saattaa myöhemmin tarvita. Silloin tuo sinipäinen myyjä sanoi, että kaupassa ei saa kuvata, ja niin lähdimme mutisten ulos. Kaupan edessä sattui kuitenkin erittäin ikävä juttu. Jäin katselemaan tien toisella puolella olevaa bussia, ja jalka niksahti ja kaaduin koko komeudessani pitkälleni – venäytin jalkani inhottavasti. Olin aivan varma siitä, että jalka on loukkaantunut. Siinä käsityksessä ja jalka kovasti särkien ajoimme Holstresta eteenpäin Mustlan suuntaan.

Pian olimmekin Mustlassa ja olimme aidosti ihmeissämme, että paikkakunta on niin pieni – yksi kahvila, yksi Konsum, kunnantalo, kirjasto ja koulu – siinä kaikki. Kahvilassa myytiin kuitenkin erittäin maukkaita paikallisia ruokia. Otimme yhteisesti itse tehdyn seljankan (1,50 €), paikallisen keittiön valmistaman tuulihatun ja halvaleivän sekä maitokahvin, yhteensä ei kulunut kai neljää euroakaan – en muista tarkkaan, mutta ne maistuivat jumalallisilta! Olimme yllättyneet, että sellaisessa pikkuisessa paikassa on niin maistuva ja superedullinen ruokalista!!

Sitten menimme katsomaan yhtä Tarvastun kunnassa myynnissä olevaa taloa. Se, mitä nyt kerron, on pelottavaa. Ainakin meitä se pelotti niin että vapisimme, kaduimme ja rukoilimme puoli kahteen asti yöllä. Olimme löytäneet kiinteistösivustolta KV.ee erään vanhan maatilapaikan myynti-ilmoituksen ja ajattelimme, että jos paikka on vinksin vonksin, sen voisi ostaa ja kunnostaa. Koska aikataulumme oli sattumanvarainen, emme viitsineet soittaa välittäjälle tai omistajalle ja ajattelimme, että katsomme etäämpää ja siinä kaikki (vanhat talot ovat sisältä joka tapauksessa samanlaisia röttelöitä ja vaativat täydellisen remontin). Ajoimme sinne-tänne ja kolmanteen paikkaan, mutta lopulta löysimme taloon vievälle tielle. Pysäköimme auton tien varteen ja astelimme heinämaan yli kyseisen kohteen suuntaan. Minulla jalka särki, mutta uteliaisuus ja jännitys ylittivät kivut. Pian olimmekin vanhan maatilakeskuksen portilla. Porttia tai aitaa siellä ei ollut, mutta tarkoitan tontin rajaa, ajatuksellista porttia. Sieltä emme olisi saaneet mennä eteenpäin – sehän oli yksityistä maata ja niin ei tehdä, mutta koska kyseessä oli myynnissä oleva tontti ja täysin tuntemattomassa maapaikassa, niin en tiedä millä oikeudella ajattelimme, että menemme astelemaan pihalle nähdäksemme millainen pihamaa on. Ja nyt tulee jotain kauheaa. Seisoin talon vieressä ja tunsin, että takanani on jotain. Todellakin tunsin, että joku seisoo selkäni takana. Kuljimme siskon kanssa talon ympäri ja sanoin hänelle, että tiedätkös, pidät nyt todennäköisesti minua kummallisena, mutta minulla on sellainen tunne, että täällä kummittelee. Ja nyt tulee vielä kauheampi paikka. Olin täysin varma, että sisko sanoo jotain tyyliin ”juo vähemmän” tai ”sinulla on krapula”, mutta hän sanoikin, että hänellä on sama tunne. Tarkemmin kuvattuna hän katsoi minua silmät kauhusta pullollaan ja sanoin näin: ”Minulla on täsmälleen sama tunne, en halunnut sanoa sinulle, sillä pelkäsin (vanhempana sisarena) pelottavani sinua, mutta minullakin on tunne, että joku koko ajan seuraa meitä ja on takanamme. Täällä on jotain kummallista. En osaa kuvata sitä sanoin, mutta täällä ei ole kaikki kunnossa. Täällä on jokin synkkä energia, jokin surullisuus, masennus, jotain epäluonnollista”.

Poistuimme puutarhasta takaisin tontin rajalle ja meidät valtasi erittäin epämukava tunne. Kävelimme autolle ja näimme erään paikallisen asukkaan. Emme osanneet selittää itsellemme, mitä juuri oli tapahtunut. Paikallinen nainen kertoi, että täällä ei ole vuosiin asunut ketään ja lähistöllä ei ole myöskään lapsia. Ajoimme edelleen Võrtsjärven rannalle, sitten Pahuveren kautta Paistuun ja sieltä Intsun külaan Männikun metsätilalle… mitä siellä alkoi tapahtua, on vielä kamalampaa – se kummitus/henki joko seurasi meitä tai pelko vaikutti havaintoihimme – joka tapauksessa on hyvin epäloogista, että tapahtui jotain sellaista, minkä kaksi ihmistä tuntee ja kokee samanaikaisesti … Käynnistä Võrtsjärven rannalle, Paistun hautausmaalla käynnistä ja Männikun metsätilasta voi lukea seuraavasta postituksesta!