OHMYGOSSIP – Viljandista Ruudikülaan on 8 km ja jossain matkan varrella pitäisi olla surullisen kuuluisa Ärma. Minun tietoni sen tarkasta sijainnista ovat ehkä väärät, mutta sanon suoraan, etten viitsi paneutua sen sijaintiin lähemmin.

Matkalla Viljandin keskustasta Ruudikülaan vitsailimme siskon kanssa, että lähdemme majoittumaan Ärman tilalle (Ärman tila kuuluu huippuaktiiviselle Twitterin amatsoonille ja tviittaajalle Toomas Hendrik Ilvekselle, joka oli Viron presidentti vuosina 2006-2016, ja nykyisinkin hänen Twitter-tililtään voi lukea, että hän on edelleenkin presidentti, sillä esittelyssään hän suuntaa lukijan sivustolle president.eel), hänen Virossa olevan Ärman tilansa käyttöön on Viron yritystoiminnan kehitysrahaston ja hänen yrityksensä OÜ Ermamaa kautta anottu ja saatu Viron oloissa hyvinkin suuria summia, ja tilaa on mainostettu suurena matkailutilana… sijaitkoon se sitten matkalla meidän rakkaaseen Ruudikülaamme tai jossain muualla, mutta yleisölle avointa matkailutilaa siellä ei ole ja tavallisella kansalaisella ei ole sinne myöskään asiaa.

… Ja aivan rehellisesti sanoen se kiinnostaa minua erittäin vähän. Vaikka en suoraan ja henkilökohtaisesti meidän entistä presidenttiämme tunnekaan, on sekä hänestä että hänen entisestä puolisostaan Evelinistä jäänyt minulle pikemminkin sellaisen nousukkaan, ylpeän ja pöyhkeän ihmisen vaikutelma. On mahdollista, että olen henkilöiden suhteen nyt erittäin epäoikeudenmukainen, mutta tämä on vain sellainen näkemys, sellainen tavallisen ja turhan keskimääräisen Viron asukkaan näkemys. Herra Ilves on epäilemättä viisas ja tehnyt paljon tarpeellisia askeleita Viron hyväksi, mutta häneen liittyy sellainen vaikeneva, pöyhkeä ja purukumia jauhava ylpeilevyys, joka tuo hänelle ennemmin vihamiehiä kuin ystäviä. Samoin hänen entinen puolisonsa rouva Evelin Ilves oli lähinnä puutteellisesti koulutettu, itseään mielellään esittelevä ja pikemminkin elämäntavoiltaan kevyt nainen kuin vakavasti otettava mielipiteenmuokkaaja. Herra Ilveksen uudesta puolisosta jää minulle henkilökohtaisesti tuntuvasti sympaattisempi ja kunnollisempi vaikutelma. Mutta todellisuudessa en halua tällä hetkellä puhua kenestäkään heistä. Satuin aiheesta sivuun. Täysin. Ja tavoitteeni on nähdä myönteistä eikä kielteistä, mutta silti ajaudun pohdiskelemaan ja näkemään kaikessa vain huonoa ja huonointa. Milloin oppisin lopultakin virheistäni?!

Jatkan! Viljandissa, Ruudikülassa, asui minun isänpuoleinen isoäidin veli Peeter. Siellä kävimme usein lapsena, ja se paikka on minulle hyvin rakas. Se oli äärettömän köyhä ja tuolloin vielä erityisen hylätty, mutta isoäiti puhui aika kaikesta niin jännittävästi, että tuo ympäristö tuntui minulle lapsena ihmemaalta. Silgutaren (nykyisin sitä paikkaa kutsutaan nimellä Päeva-Pilli) tilalta kivenheiton päässä on hauskanniminen ”Koerakuse allikas” eli koirankusen lähde – siellä kävimme pienenä uimassa. Aivan kauhea paikka – täynnä iilimatoja, mutta mitä siitä, suuri ja kaunis lapsuudenmuisto. Luonto on siellä vielä koskematon, pysäytimme auton ja näimme kuinka pieni metsäkauris asteli tien yli. Näimme myös pienen sorsaperheen lähteellä ja ystävällisen lehmäkarjan seuraavalla tilalla. Minä rakastan eläimiä! Eläimet lämmittävät aina sydäntä, samoin kuin lapset. Lapsilla ja eläimillä on minun mielestäni hyvin samanlainen energia – sellainen puhdas, rehti, ystävällinen ja suloinen! Silgutare on myyty yli 10 vuotta sitten eräälle suomalaisnaiselle, joka asuu Suomessa ja käy Virossa harvoin. Etsimme omistajan ja kyselimme, millaisia suunnitelmia hänellä on vuosia sitten ostetun paikan suhteen. Surullista on todeta, että rakastettu paikka rapistuu jo vuosia ja vanhoja ikipuita kaadetaan arkisiksi polttopuiksi. Paikka herättää minussa rakkaita tunteita – samalla on outoa katselle, kuinka läheisyyteen nousee suuria taloja ja viljelyksiä ja vastakohtana vanha maatilapaikka häviää. Minun isovanhempani piilottelivat itseään sodalta lähes 10 vuotta siellä talon alla ja metsikössä! Talolla ei ole suurta arvoa – vanha röttelö, jonka seinät vaivoin pysyvät pystyssä, mutta ne ikipuut ja pensaat, ne ovat isovanhempieni istuttamia, ja kun niitä kaadetaan polttopuiksi tai juhannuskokkoon, niin siitä on erittäin sääli. Se aura, joka siellä on, kertoo omaa tarinaansa, ainakin meille. Minä uskon puiden energiaan, puiden juurten muistiin jne. Luonto näkee ja muistaa!

Ruudikülassa ajoimme kierroksen ja kiirehdimme eteenpäin Mustlan suuntaan… Lupasin jo edellisessä postituksessa kirjoittaa Holstresta, Paistusta, Mustlasta ja kummituksista, mutta kuten näette, se siirtyi yhden postituksen verran eteenpäin! Lupaan, että jo seuraavassa postituksessa!

______________________________

Kotiin saavuttuani tarkastin, missä se Ärman tila todellisuudessa sijaitsee.

Wikipedian tiedot ovat seuraavat (käännös virosta):
Ärman tila (myös: presidentin koti) on Viljandin maakunnan Ablan kunnan Veskimäen kylässä Abja-Paluosasta muutaman kilometrin päässä sijaitseva maatila. Tila kuuluu Ilvesten suvulle jo vuodesta 1763 lähtien. Kiinteistö on merkitty kiinteistökirjaan numerolla 145039. Kiinteistöön kuuluu peltoa ja metsämaata yhteensä 80,1 hehtaaria. Tilan kokonaispinta-ala on 82 hehtaaria. Ärman tilan omistaja (jonka osoite on edellä mainittu) on presidentti Toomas Hendrik Ilves. Ärman tila on vuokrattu rajavastuuyhtiölle Ermamaa (rekisteriin merkitty 18.1.2005, rekisterinumero 11097847), jonka hallituksen jäsen on Evelin Ilves ja joka käyttää nimeä Ärman matkailutila. Vuodesta 2006 lähtien tilaa käytettiin presidentin residenssinä, ulkomaisten vieraiden vastaanottoon ja presidentti Toomas Hendrik Ilveksen majoittamiseen.

Ärman tilan muuttaminen matkailukeskukseksi
Evelin Ilves alkoi muokata vanhasta ja rapistuneesta maatilarakennuksesta nykyaikaista taloutta. Sitä varten hän itse asui Ärmalla monta vuotta. Hän perusti rajavastuuyhtiön Ermamaa OÜ ja yritys kirjasi maatilakokonaisuuden omaisuudekseen. Viron yritystoiminnan kehityssäätiön kautta Ermamaa sai 13. maaliskuuta 2006 Euroopan unionin rakennerahastosta tukea lähes 2.979.000 kruunua eli 190.392,80 euroa. Hankkeen omarahoitus oli 50 prosenttia.

Vierastalon huoneilla oli suurmiesten nimet: Lennart Meri, Winston Churchill, Gustav Adolf jne. Konferenssi ja elokuvasali nimettiin Euroopan unionin perustajan Robert Schumanin mukaan.

Vuoden 2007 kesäkuussa julkistettiin matkailukohteen hinnasto. Ärman tila oli suhteellisen kallis. Vierastalon huoneiden hinnat yhdeksi yöksi kahdelle hengelle olisivat olleet 1.625–6.900 kruunua ja kaikkein kallein olisi ollut presidentin sviitti. Koko keskuksen vuokraaminen vuorokaudeksi olisi maksanut 25.900 kruunua. Lisämaksusta olisi saanut puistossa tehdä nuotion (310 kruunua), ottaa mukaan lemmikkieläimen (310 kruunua päivässä) ja vuokrata polkupyörän (75 kruunua tunti). Kolmen vartin esittelykierrokselle Ärman tilan mailla olisi voinut osallistua 465 kruunulla yhtä osallistujaa kohti. Oli muitakin palveluita.

Ilvesten itsensä mukaan heistä tuli presidenttipari yllättäen. Ilmeni, ett presidenttiä koskevien ankarien turvallisuusmääräysten vuoksi Ärman tila ei todellisuudessa voinut toimia konferenssikeskuksena ja vierastalona. Esimerkiksi jos presidentti olisi halunnut yllättäen ajaa tilalleen, olisi kaikki vieraat tullut evakuoida, sitten suorittaa uusi turvallisuustarkastus ja vasta sitten presidentti olisi voinut tulla tilalle.

Ongelman ratkaisemiseksi Toomas-Hendrik Ilves otti saman vuoden heinäkuussa Ärman tilan vuokralle puolisonsa yritykseltä Ermamaa. Hintaa ei julkistettu. Matkailukohteiden vuokraaminen ei ole Virossa yleistä ja siksi kiinteistöasiantuntijat eivät osanneet arvioida vuokrasumman kokoluokkaa edes summittaisesti.

Tällainen päätös herätti lehdistössä kritiikkiä. Mihkel Mutt nimitti sitä skitsofreniseksi tilanteeksi ja yhdistyksen Korruptsioonivaba Eesti (Lahjontavapaa Viro) hallituksen puheenjohtaja Tarmu Tammerk sanoi, että kyseessä on tapaus, johon liittyy korruptiovaara, varsinkin jos vuokrasumma on hyvin korkea.

Ärman tilan skandaali
12. lokakuuta 2016 puhkesi skandaali, kun Yritystoiminnan kehityssäätiö (Ettevõtluse Arendamise Sihtasutus, EAS) ilmoitti, että OÜ Ermamaan, joka oli saanut vuonna 2006 EAS:n kautta Euroopan unionin rakennerahastoista 190.000 € tukea, tulee vuonna 2012 EAS:n tekemän päätöksen mukaisesti palauttaa siitä vain 10 % 19.039 euroa. Se oli yllättävää, sillä muilta aikavälillä 2004–2006 matkailuun tukea saaneilta, mutta matkailun parissa toiminnasta luopuneilta yrittäjiltä vaadittiin tuki takaisin kokonaisuudessaan. EAS perusteli Ermamaan osalta tehtyä poikkeusta sillä seikalla, että tilalla oli presidentin virkakautena vastaanotettu runsaasti ulkomaisia vieraita ja epävirallisia vieraita.

Asia tuli parlamentin lahjonnanvastaisen erikoiskomitean pohdittavaksi ja komitean puheenjohtaja Artur Talvik sanoi mediassa, että hänen mielestään Ilveksen hyväksi haluttiin tehdä päätös tietoisesti. Vuonna 2012 Yritystoiminnan kehitysrahaston hallituksen puheenjohtajana ollut Maria Alajõe sanoi kuitenkin, että päätökseen ei oltu vaikutettu poliittisesti. Toomas Hendrik Ilves sanoi medialle, että hän oli tietoinen päätöksestä jo vuonna 2012, mutta ei tiennyt päätöksen yksityiskohtia. Valtiovarainministeriö suoritti tarkastuksen, jonka tuloksena todettiin, että EAS:n päätös oli virheellinen ja tuki tulisi palauttaa 90 %:sesti. Valtiovarainministeriö katsoi myös, että valtion tulisi julistaa 90 prosenttia Ermamaalle maksetuista tuista tukikelvottomiksi ja aloittaa menettely sen takaisinmaksamisesta Euroopan komissiolle. EAS täytti tämän vaatimuksen ja maksoi summan itse Euroopan unionille takaisin.

Omistusoikeuteen liittyvää (2015)
17. huhtikuuta 2015 tasavallan presidentin kanslian lehdistötiedotteessa ilmoitettiin, että Toomas Hendrik Ilveksen ja Evelin Ilveksen 30. huhtikuuta 2015 voimaantulevan avioerosopimuksen mukaan Ärman tila jää Toomas Hendrik Ilveksen yksinomaisuudeksi ja on hänen virkakotinaan tasavallan presidenttinä.

OHMYGOSSIP – Tiistaiaamuna kello 09.00 nostin ämpärin, kastelukannun ja joitakin muita tavaroita autoon ja lähdin liikkeelle Viljandin suuntaan. Ämpäri ja kastelukannu siksi, että tekisin vähän töitä Paistun hautausmaalla. Olin edessä odottavasta minimatkasta erittäin innostunut! Lapset lähtivät edeltäneenä päivänä Saarenmaan isoäidin luokse ja minulle avautui pitkästä aikaa myös aikaa itselleni. Yleensä olen käyttänyt tällaista itselle jäävää aikaa aikana muille, aikana siivoamiselle, aikana super-intensiiviseen työhön tai johonkin muuhun käyttöön – tällä kertaa varasin sen todellakin itselleni!

Tiistaiaamu… heräsin kello kahdeksan suureen krapulaan, ripustin blogiin suomenkielisen postituksen, katsoin uteliaana montako tykkäystä vironkieliseen blogiini sosiaalimediassa on tullut (täysin sairasta ja itseä hävittävää toimintaa – niinkuin se merkitsisi jotain tai antaisi jotain!) ja aloin pakata tavaroita. Edellisenä iltana olin ns. henkisestä heräämisestäni niin innoissani, että menin juhlistamaan sitä, ja alkoholin suhteen tuli liioiteltua. Otin aamun aikana kolme aspiriinia ja vannoin, etten enää koskaan käytä alkoholia. Sitten menin peseytymään, pesin hiukset ja jopa poistin jaloista karvat ja päätin, että ”tänään mikään ei pilaa hyvää tuultani”. Nostin tietokoneen laukkuun, sitten nostin tietokoneen uudelleen laukusta pois. Sitten nostin uudelleen laukkuun ja taas pois – ajattelin, että minun pitää murtautua tästä tietokoneen ääressä istumisen tottumuksesta. Tietokone jäi kotiin ja se oli minulle erittäin, erittäin suuri askel! Se oli minulle samaa kuin alastomana aikakauslehden kannessa poseeraaminen – jotain täysin uutta ja yllättävää, jotain, jota en tavallisesti tee tai todellisuudessa tahdokaan tehdä. Jotain tavallisesta rutiinista poikkeavaa. Pian aloitinkin matkan reittiä Saku-Rapla-Türi-Viljandi. Tõdvan Alexela-huoltamolla täytin auton tankin. Se maksoi tarkalleen 31,31 € (minulla on pieni ja taloudellinen auto ja tankki ei ollut aivan tyhjä!) ja viillätin eteenpäin. Tiellä ajattelin kaikenlaisia ajatuksia, pääosan ajasta huomasin pohtivani, että tällä hetkellä olen hirveän onnellinen. Hymyilin ajatuksilleni koko ajan ja ajattelin, että satakoon taivaalta mitä tahansa, minun lomaani ja minimatkaani se ei häiritse. Sanottakoon, että tavallisesti en siedä sadetta lainkaan. Ja viime aikoina hymyilen sekä muille että itselleni hyvin harvoin jos koskaan. Ennemminkin olen sellainen vihainen ja vastenmielinen, josta Margus käyttää ilmaisuja ”vanha”, ”lihava” ja ”noita”. En ole mainittavampi ilon lähde ollutkaan, puhumattakaan silmänilosta, suurine ylipainoineni. Lääkäriksi opiskelemattakin ja ilman ammattilaisen diagnoosiakin on täysin selvää, että olen vuosia potenut hyvin syvää masennusta. Minun osaltani se ilmenee niin, että elämästä on kadonnut kaikenlainen ilo ja välistä löydät itsesi pohtimasta ajatusta, että ”lopulta ehkä haudassa tulee rauha”. Minua ympäröivät tosin rakastavat läheiset ja sukulaiset, mutta usein en pysty erottamaan, ovatko he ”liian rakastavia” vai ”liian hallitsevia, valvovia ja sanelevia, mikä on oikein, mikä väärin ja millä ehdoilla mitäkin tulee tehdä”.

Ajoin ja ajoin ja yhtenä hetkenä saavuin Türille. Türillä tervehti iso kyltti – ”Tervetuloa kevätpääkaupunkiin! Hymyilkää!”. Hymyilin ja ajattelin, että onpa kiva kyltti. Sitten ajattelin, että minun Margukseni veljen vaimon isoäiti asuu täällä, näin kivassa paikassa ja että täällä on vuosittain mukavat kukkamarkkinat, ja että ensi vuonna pitäisi niilläkin käydä… ja sitten ajoinkin jo pienen Türin keskustan läpi, siellä näin hyvin paljon eläkeläisiä ja huomasin ajattelevani, että Türi on Viron Miami Boca Raton, johon vanhukset kerääntyvät nauttimaan rauhallisesta elämästä. Näitä ajatuksia pohtien jatkoin Viljannin suuntaan, jossa minun piti tavata sisareni noin 11 aikaan, aloittaaksemme kahdestaan verrattoman seikkailumme Viljandin läpi!

Kello 11 aikaan olin sitten Viljandissa. Pysäköin auton ja suuntauduin Amrita Cafe’hen, jossa isosiskoni jo odottelikin minua. Koska hän oli vasta hiljattain oli myynyt autonsa eikä ollut vielä ostanut uutta, hän oli saapunut Tartosta bussilla. Hän on muutaman vuoden minua vanhempi (se tarkoitta, että yli nelikymppinen!), mutta suuren fitness-riippuvuutensa ansiosta näyttää minua puolet hoikemmalta ja nuoremmalta. Bussinkuljettaja oli häneltä kysynytkin, haluaako hän täysihintaisen lipun vai opiskelijahintaisen lipun! Hehhee… hienoa, eikös?! Tilasimme vihreän salaatin paahdetun punajuuren ja fetan kera 6,20 €, Mancello-pizzan 9,20 €, teen ja kahvin. Käyn Viljandissa poiketessani aina tuossa kahvilassa, viihdyn siellä ja saan sieltä aina positiivisen alun päivälle. Kahvilan jälkeen katselimme, myytäisiinkö jossain läheisyydessä kumisaappaita, mutta ei myyty. Siskolla oli hienot Ted Bakerin kumisaappaat mukanaan, koska suunnittelimme jo menevämme suolle, metsään ja kukaties minne, mutta minulla oli aamulla niin kova krapula, että tulin varvassandaaleissa ja unohdin tossut ja kumisaappaatkin. Sanotaan niin, että se ei ole lainkaan minun tapaistani, sillä tavallisesti teen jopa luetteloita siitä, mitä minnekin otan mukaan ja pakkaan tavarat viikon etukäteen valmiiksi. Olen tavallisesti erittäin velvollisuudentuntoinen, harkitseva ja suunnittelen asioita kauan ja perusteellisesti etukäteen. Tällä kertaa oli kuitenkin mennyt aivan päinvastoin. Koko käyttäytymiseni ja olemukseni olivat täysin toisessa ääripäässä. Lähellä kumisaappaita ei myyty ja pitempään me viitsineet niitä etsiä… Lähdimme matkaan Ruudikülan suuntaan, ajatellen presidentin Ärman tilaa tai lähemmin tilalle poikkeamista. Ärman nimittäin pitäisi sijaita jossain meidän lapsuuden ajan kesämökin lähellä, mutta koska emme ole ikinä olleet siitä erityisemmin kiinnostuneita, emme ole tarkemmin ja enempää tutkineet asiaa…

jatkuu… (seuraavassa postituksessa: Ruudiküla, Holstre ja Mustla sekä kysymys lukijoille jo ennakkoon: voiko vanhoissa paikoissa kohdata kummituksia? Uskotteko kummituksiin? Onko henkiä todellisuudessa olemassa?)

OHMYGOSSIP – Olen työskennellyt niin paljon, että sisälläni ihan värisee – toisinaan yö ja päivä ovat täysin sekaisin. Viimeinen loma oli marraskuussa 2016, neljä päivää, jolloin vein joitakin OHMYGOSSIP:n työntekijöitä, yhteistyökumppaneita ja pari barter-sopimuksen perusteella toimivaa kirjoittajaa matkalle Marokkoon. Lomaksi voi kutsua myös kolmea päivää kesäkuussa, kun hyvä ystäväni suomalainen Tuija Järvinen kävi luonani, mutta nekin päivät kallistuivat puolittain työksi ja puolittain lomaksi.

Olen niin raatanut liikaa ja niin väsynyt, että pohdiskelen ajatusta jättää mies ja aloittaa jossain tyhjästä yksin lasten kanssa. Väsyneenä minusta tuntuu, että Margus on juuri se, jonka jälkiä tulee eniten siivota ja jonka ruoka- ja muut toivomukset ovat vaativimmat. Jotain ihmistähän, kuten ymmärrätte, tulee syyttää… hehee. Esimerkiksi minua häiritsee mielettömästi se, että hänen pitää syödä joka päivä lihaa, samalla kun minusta on tulossa kasvissyöjä tai jopa vegaani. Kasvissyöjän ja vegaanin ero minun tietääkseni on se, että kasvissyöjä syö munaa, maitotuotteita ja kalaa, vegaani sen sijaan on luopunut kaikesta eläinperäisestä. En voi sietää eläinrääkkäystä. En voi sietää myöskään ruoan tuhlausta. Meidän perheessämme on usein niin, että jääkaappi on tupaten täynnä ruokaa, kaikki pakkaukset avataan kerralla ja sitten niitä ei pystytä syömään loppuun ja suuri osa ruoasta yksinkertaisesti pilaantuu ja pitää heittää pois. Se raivostuttaa minua! Ihan todella! Olen viime aikoina todennäköisesti täysin seonnut, mutta tunnen voimakasta painetta elää samassa rytmissä luonnon kanssa, ja lihan käyttäminen kilotolkulla, tuhlaaminen ja muu sellainen (ainakin siinä mittakaavassa kuin tänään) eivät kuulu luonnon kanssa samassa rytmissä elämiseen. Minä en ehdottomasti ole se ihminen, joka antaisi lupauksia ”en enää koskaan”, mutta minut voi lukea niiden joukkoon, jotka yrittävät askel askeleelta liikkua luontoa ja eläimiä rakastavampaan suuntaan. Esimerkiksi kun kissani on sairas (esimerkiksi kissa on menettänyt äänensä), olen jo hyvin huolissani. Huoli kissasta lamauttaa jopa minun työkykyni. Pidän päivittäin ja ympäri vuoden toiminnassa isoja portaaleja, jotka ruokkivat satojentuhansien lukijoiden uteliaisuutta ja päivittäistä tiedonjanoa, mutta kun joku perheenjäsenistä tai kissa (joka on myös meidän perheenjäsenemme) on sairas, olen ennemmin valmis lopettamaan kaikki työsuhteet ja sopimukset lopullisesti, kuin jättämään perheeni (mukaan lukien eläimet) vaille huolenpitoa. Silloin ei tule uutisia ja piste. Minun yhteistyökumppanini tietävät sen ja hyväksyvät sen, ja sellaisia päiviä on ollut, mutta harvoin. Minun tulee sanoa, että jos nuoremman tyttäreni autismia (joka ei ole vilustumissairaus) ei oteta huomioon, niin kukaan perheestämme ei käytännössä ole ollut sairas ja minun työmyllyni on jauhanut lähes kymmenen vuotta non-stop… Valitettavasti en ole vuosiin kyennyt asettamaan terveyttäni, toiveitani ja tunteitani samaan riviin toisen kanssa, vaikka minun pitäisikin, sillä viime aikoina voin suhteellisen kehnosti – tunne on sellainen, että täytyisi jonkin aikaa vain olla. Yksinkertaisesti. Olla. Vain olla. Niin vain. Ilman tietokonetta. Levätä. Edes pari päivää täysin niin, etten käynnistä tietokonetta.

Minua kiehtoo ajatus säästämisestä ja säästeliäisyydestä ja häiritsee tuhlaava suhtautuminen. Kolme neljännestä elämästäni olen tehnyt kaikkeni palvellakseni viimeksi mainittua ajatustapaa ja löytääkseni ystäviä niiden joukosta, joita rahakärpänen on purrut. Ja minun täytyy tunnustaa, että olen menestynyt. Olen koko ajan halunnut olla se, joka voi lähettää kaiken suuressa kaaressa matkoihinsa, koska yksinkertaisesti voi tehdä niin (anteeksi raaka ilmaisu). Tiedän, että tämä kuulostaa hölmöltä, mutta olen rehellinen, vuosia tavoitteenani on ollut – olla niin kova, niin riippumaton, että mikään ei keikauta, kaikki on yhdentekevää, teet mitä haluat. Tunnettu totuus on, että raha tulee sinne, missä sitä on ennestään, ja rikkaat ystävät ja tuttavuudet vievät sinua ylöspäin myös rahaportailla… mutta on vain ohut raja siellä, missä sinusta tulee robotti, ja siellä, missä ainoa tavoitteesi on olla parempi, paras, rikkaampi, häntä rikkaampi, heitä rikkaampi, kaikkein rikkain, rikkain… jne. Tänään voin sanoa teille, että se on ollut ajanhukkaa. Olen viettänyt aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joita suurelta osin en arvosta enkä siedä, olen yrittänyt olla heille mieliksi. Raha ja rikkaus eivät ole sen arvoista. Onnellisuus on ehdottomasti jotain muuta kuin rahaa. Riippumattomuus on tärkeää ja tarpeellista, mutta kaikki siitä eteenpäin on jo turhaa energian tuhlausta. Olen niin onnellinen siitä, että tänään osaan tuntea sen. Samaan aikaan ilmaan jää epäily – voisinkin olla tänään niin itsevarma ja turvallisessa tilanteessa, jos en olisi tehnyt aiemmin sitä kaikkea??! En tiedä. Ihmiset, mahdollisuudet ja tilanteet ovat erilaisia. Tavoitteet samoin. Tiedän, että vuosien mittaisen asialle omistautumisen ansiosta olen yksi Skandinavian, Amerikan ja Brasilian luetuimmista bloginpitäjistä… pohdin teidän kanssanne tätä ajatusta vielä seuraavissa postituksissani… mutta nyt, rakkaat ystäväni….

…..kerron teille jotain yllättävää… Lähden kahdeksi, kolmeksi päiväksi matkalle!!!! Matkalle Viljandiin siskoni kanssa, ja olen enemmän matkakuumeessa kuin häämatkalle lähtiessä! Kaikki alkaa päästä! Nautinnot, ilo, loma jne.! Haluan käydä isoäidin haudalla, kuljeksia metsissä, käydä pienissä virolaiskylissä, olla niin vain. Tapaamme kun tapaamme, mutta emme pariin kolmeen seuraavaan päivään! Pidän lomaa!

PS! Ne huippusuloiset ja myönteiset tunteet, jotka seuraavat kaikkia Virossa asuvia ihmisiä sunnuntaina (2. heinäkuuta) pidettyjen laulujuhlien ”Minä jään!” jälkeen, julkaisen teille valokuvin lomani jälkeen!!

OHMYGOSSIP – Kirjoitin eilisessä blogissa pitkästi siitä, että arvostan yhä enemmän yksinkertaisuutta ja luontoa. Minulla on tunne, että yhdellä hetkellä nykymuotoisesti toimiva kulutusyhteiskunta luhistuu kasaan – ihmiset sairastuvat. Viime aikoina on mediassa saanut paljon huomiota Tallinnan Õismäen kaupunginosan valkopaju, mutta se on vain kelluvan jäävuoren näkyvä osa – kolkkojen kivikaupunkien rakentaminen ja luonnon hävittäminen käy kaikkialla Virossa sellaisella vauhdilla ja määrätietoisuudella, että ennemmin tai myöhemmin ne ponnistukset johtavat tavoitteeseen ja tilanne on pitkäksi ajaksi menetetty.

Minä pidän paljon Avatar-elokuvan sanomasta – luonnossa kaikki on sidoksissa toisiinsa. Minun mielestäni asia on juuri niin. Ruiskutat ja myrkytät kasveja hävittääksesi tuholaisia, mutta myrkytät todellisuudessa omaa ruokaasi. Tuhoat ja hävität luontoa, hävität suoraan omaa elämääsi. Autoja on niin paljon ja tulee aina vain lisää, suuri osa niistä on niin vanhoja, että ne tulisi poistaa käytöstä, mutta silti ne ajelevat ympäriinsä paiskaten ilmakehään pikimustaa pakokaasua jatkuvalla syötöllä. Kaikki on niin keinotekoista ja automatisoitua – jokainen askel ja liike tapahtuu kauko-ohjaimella, jokaisessa esineessä on johtoja tai paristoja. Kaupasta ostetussa vadelmahillossa ei välttämättä ole oikeita vadelmia lainkaan – koska esanssit täyttävät tehtävän edullisemmin. Elintarvikkeiden säilytysajat ovat vuosien pituisia. Vaatteiden saumat purkautuvat ennen ensimmäistä pesua ja lasten lelut rikkoutuvat samana päivänä jona ne saadaan. Kaikki on rakennettu niin, että ne menisivät seuraavana päivänä kierrätykseen. Lapsilla ei ole lempileikkikalua, koska mistään niistä ei ehdi ennen rikkoutumista suosikkia tulla, ja suurin osa tämän päivän ihmisistä ei tiedä, miltä auringonlämmin suoraan kasvihuoneesta otettu tomaatti maistuu tai minkä värinen kananmuna todellisuudessa on. Nykyajan eko-kaupat eivät eroa kovin paljon tavallisista kaupoista – luonnollisella tuotannolla ne eivät usein loista. Torilla virolainen tuotanto ja sekoitettu puolalaiseen – niin on halvempaa, niin voitto on isompi. Ihmisten kunniasanalla ja lupauksilla on yhä vähemmän arvoa – joten lakimiehet ansaitsevat aina vaan enemmän, sillä sopimus tulee tehdä kaikkien mahdollisuuksien varalta, ettei nopeasti menettäisi kaikkea. Ihmisille on tyypillistä pikemmin ahneus ja vahingonilo kuin avuliaisuus ja lähimmäisenrakkaus. Ehkä kuvasin nyt tilannetta liian synkässä sävyssä.

Mutta mitä sitten tehdä? No, tietysti täytyy aloittaa omasta itsestä. On mukavaa pohdiskella, mutta todellisuudessa on niin, että suuret muutokset alkavat pienin askelin. Esimerkiksi minä ostan mahdollisuuksien mukaan vain virolaisia tuotteita tukeakseni paikallista maanviljelijää ja tilallista. Ruotsissa ja Suomessa ollessa teen samoin – tuen mahdollisuuksien mukaan paikallista tuottajaa, enkä osta Kiinasta, Puolasta tai mistä lie maahantuotuja tuotteita. Helpompia tuotteita kasvatan itse – esimerkiksi teetä. Juon vain itse kasvatettua ja kuivattua lehmuksenkukka-, kamomilla- ja piparminttuteetä. Joka vuosi säilön marjoja ja teen tuorehilloa ja omenamehua. Tilli, persilja ja muut maustekasvit on aina itsellä olemassa. Kaupassakin yritän valita elintarvikkeita siten, että ne olisivat ns. perusaineita (peruna, jauhot, kaurahiutaleet jne.), eikä valmisruokaa (purkkikeitto, leivos, vakuumipakkauksessa oleva ruoka jne.). Viime aikoina teen jopa leipää. Koska minulle liian pitkä keittiössä puuhastelu ei sovi, minulla on helppoja reseptejä siitä, miten vaikeita asioita voi tehdä helposti ja maistuvasti. Esimerkiksi teen leipää niin, että juurta ei tarvita ja lopputulos maistuu kuitenkin ihan leivältä.

Resepti: Kaurajauhoa 60 %, riisijauhoa 35 %, mantelijauhoa 5 %, munia 2 kpl, 2 rkl öljyä, 2 rkl mustaherukkahilloa, hyppysellinen auringonkukan siemeniä, seesamin siemeniä ja rusinoita ja vettä sekä päälle koristeeksi hyppysellinen kaurahiutaleita. Minä pidän muffinivuokiin tekemisestä, sillä tavallisessa leipävuoassa minulla tahtoo taikina jäädä raa’aksi, sen sijaan pieniässä vuoissa kypsyy hyvin läpeensä ja leivistä tulee suloisen pieniä.

Nyt minun pitää lopettaa. Ivanka Shoshana lähtee tänä iltana isoäitien ja isoisän kanssa katsomaan tanssijuhlia ja minun tulee viedä Estella Elisheva Laululavalle laulujuhlien harjoituksiin. Tiet ovat kuulemma ristiin-rastiin tukossa, joten lähden liikkeelle ajoissa. Aurinkoa!

OHMYGOSSIP – Siitä huolimatta, että elän nykyisin kaupungista 15 km päässä Murimäen pikkukylässä, jossa talot voi laskea kahden käden sormilla ja näkymänä talon eteen ja talon taakse ovat viheriöivät niityt ja metsät, tulee kaupunki meluineen ja savuineen jatkuvasti lähemmäs ja liikenne ja elinympäristö muuttuvat vuosi vuodelta yhä vilkkaammiksi ja kaupunkisuunnittelijoiden mielestä täydellisemmiksi, mutta samalla myös saastuneemmiksi. Kuitenkin muutan sekä todellisuudessa että sydämessäni yhä kauemmas.

Ostin ensimmäisen asuntoni 20-vuotiaana – luonnollisesti suoraan vanhaankaupunkiin, luonnollisesti suoraan keskelle kaikkea – Raatihuoneen torille. Siinä iässä en ymmärtänyt lainkaan niitä ihmisiä, jotka halusivat asua kaupungin laidalla tai mikä vielä kauheampaa – maalla. Kahviloiden, ostelumahdollisuuksien ja diskojen piti olla kivenheiton päässä, kauemmas muutti minun mielestäni vain köyhä tai täyshullu, jolla ei ollut mahdollisuutta hankkia itselleen asuntoa vanhastakaupungista tai äärimmäisessä tapauksessa muualta keskustasta. Vauhdikas elämä kuohui 24/7 ja minä kaiken sen keskellä. Sellaisesta elämästä nautin vuosia ja melu ja kivinen ympäristö eivät masentaneet minua – päinvastoin, tunsin, että enää parempaa ei voi olla! Ja yhtenä hetkenä ei enää muuttunutkaan paremmaksi. Keskellä rikkautta, tuhlausta ja vauhdikasta elämääkin saapui arki. Osteluissa ja elämästä nauttimisessakin tulee yhtenä hetkenä raja vastaan – Jos sallit itsellesi kaikkea ja kulutat ja hankit kaikkea, niin yhtenä hetkenä ne asiat eivät enää ilahduta sinua. Kaikki on olemassa, moninkertaisesti… mutta mitä sitten eteenpäin? Juot 10 euron viinin sijasta 100 euron viiniä, käytät 100 euron laukun sijasta 2.500 euron laukkua, käytät 15 euron farkkujen sijasta 700 euron farkkuja – uskokaa minua – viini maistuu samalta, laukkuun mahtuu yhtä paljon ja farkut, olkoot kuinka kalliit tahansa, eivät tee isoa persettä kauniimmaksi (hahhaa) ja niin edelleen…  yhtenä hetkenä huomasin, että kaikki tavarat on olemassa. Yhdessäkään kaupassa ei ole enää esinettä, jonka haluaisin ja jota minulla ei vielä ole? Mutta oletko onnellinen? Ok, rehellisesti sanoen… Varmasti onnellisempi kuin ne, joilla ei ole niitä koskaan ollut, mutta kehä täyttyy ja kun se tapahtuu, tulee takaisku. Olet ponnistellut elämässä saavuttaaksesi jotain ja huomaat, että se ei olekaan elämän tarkoitus. Elämän tarkoitus ei ole olla rikas. Ja vaikka se olisikin elämän tarkoitus, se ei tee sinua vielä automaattisesti onnelliseksi. Elämän tarkoitus ei ole olla hukkua tavaroiden paljouteen. Ymmärrät, että elämän tarkoitus on elää ja eläminen on jotain muuta kuin tavaroiden omistamista. Eläminen on luonnon kanssa samassa rytmissä hengittämistä, sillä vain sellainen elämä jää pysymään. Sellainen elämä on kestävää.

Miksi ylirikkaat kiinalaiset bisnesgigantit eivät elä Kiinassa, missä ilma on saastunutta? Miksi paljot kuukausittain satoja miljoonia euroja kuluttavat Dubain rikkaat ovat narkomaaneja ja kadottaneet elämän tarkoituksen? Koska rahalla ei saa tyytyväisyyttä ja terveyttä! Rahalla ei saa onnea (vaikkakin myös täysin ilman rahaa on onnettomuus nopeasti paikalla)! Terveys on terve elinympäristö, terveys on puhdas ruoka! Terveys on kunnossa olevat hermot ja hyvä elämänrytmi, terveet lapset ja säilynyt elämänilo. Onnellisuus ja tyytyväisyys syntyvät meidän päissämme ja siihen ei tarvita suuria rikkauksia. Puhdas luonto ja rauhallinen ympäristö ovat sen sijaan kestäviä arvoja ja ne, jotka osaavat niitä arvostaa, elävät, kasvavat ja kehittyvät yhdessä luonnon kanssa – elävät ja puhkeavat joka kevät taas kukkaan! 🙂

Tänään katselen elämää aivan toisella tavalla. Mikä ennen oli ”must”, on nyt käytännössä ”out”. Kaupungissa käynnit ovat nykyisin hyvin suunniteltuja (tyyliin lapset kouluun ja koulusta kyytiin ja kerran pari vuodessa kauppakeskukseen. Siinä missä ennen sain tyydytystä siitä, että ostin kaikkea ja paljon, tänään saan tyydytystä siitä, että pystyn elämään myös täysin ilman kulutusvillitystä, ja vieläkin enemmän, elän käytännössä valmistuotteita käyttämättä – suorastaan nautin siitä. Mitä vähemmän tavaroita, sitä parempi! Mitä yksinkertaisempia, sitä parempi! Mitä enemmän itse tehtyä, itse kasvatettua, uusiokäyttöisiä tavaroita – sitä parempi! Katson toisinaan kaapissani vetelehtiviä Louis Vuittonin laukkuja ja alan nauraa itselleni kovaan ääneen… mihin ihminen tarvitsee useita tuhansia euroja maksavia laukkuja, joita ei voi edes kantaa olalla? No, olkoon. Oli mitä oli ja mikä on hankittu, se on hankittu ja eikös välillä, harvemmin, tulee esiin hienostelemisen ja esittelemisen hulluus myös suuremmassa kuvassa – sielu kaipaa aina enemmän yksinkertaisuutta, täydellistä yksinkertaisuutta. 15 km kaupungista on jo kaupunkia – tätä ei voi enää kutsua maaseutupaikkakunnaksi, myös 30 km suurkaupungeista (Tallinna, Tartto) on Viron oloissa edelleen kaupunkia. Miksi minua kiehtoo enemmän pieni vanhoista hirsistä tehty maatilarakennus paikassa ”X” syvällä kuusimetsässä maalla, syvällä yksinäisyydessä mutta puhtaassa luonnossa, kuin monikerroksinen pylväin koristava tiilinen villa kaupungissa?

Glamourista ja tekniikasta olen niin kyllästynyt, että välillä tulee kyynelet silmiin, aivan todellisuudessa. En ymmärrä, kumpi häiritsee minua enemmän, tekniikka, kaukosäätimet ja johdot vai kaupungin ihmiset? Miksi minusta tuntuu aivan haaveelta maitotonkka portin vieressä maitolaiturilla, luomutilan pitäminen, soratiet, maaseutukoulu, jossa on kuusi oppilasta luokkaa kohti, ja kotoa poistuessa kirje ”Avvain ompi maton alla” ja luuta poikittain oven edessä? Tästä on tulossa minulle vuosi vuodelta aina vain suurempi pakkomielle. En haluaisikaan mitään, mitä joku ”tahtoisi himoita itselleen”, en haluaisikaan yhtään aineellista tavaraa, jota yliarvostetaan – samalla haluan, aivan janoan puhdasta ilmaa, koskematonta luontoa, raikasvetistä lähdettä, puroa, jokea, villiä erämetsää ja rauhaa. Minusta tuntuu, että se olisi todellista rikkautta ja kestävä ympäristö, jossa keväällä oman metsän koivun- ja vaahteranmahlaa juoden ja omia perunoita, porkkanoita, herneitä jne. kasvattaen ja syöden ja ilman stressiä ja yksinkertaisessa ympäristössä eläen kasvavilla ihmisillä ei ole masennusta eikä itsemurha-ajatuksia eikä pelkoja, paniikkikohtauksia tai mikä tärkeintä – sitä tunnetta, että ei todellisuudessa edes tiedä mitä haluaa, kaikkea on ja liian paljon, mutta syvää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä ei kuitenkaan ole.

Halauksia ja suukkoja! Rakastan teitä! Enemmän positiivisuutta! Enemmän luontoa, enemmän yksinkertaisuutta! Jatketaan seuraavassa blogissa! 🙂