OHMYGOSSIP – Kun puhutaan verkkosivustosta, kaikkia kiinnostaa ensimmäisenä kysymys ”paljonko teillä on omia lukijoita?”. Minä ja minun Viron, Skandinavian, Amerikan ja Brasilian verkkosivustoni eivät ole poikkeus. Vastaan lähes viikoittain kysymyksiin, kuinka paljon OHMYGOSSIP- ja NordenBladet-sivuilla on lukijoita, kuinka paljon on seuraajia sosiaalisessa mediassa, paljonko artikkeleita ilmestyy päivässä, miten suuri meidän toimituksemme on ja mikä tärkeintä – millä nikseillä olen saanut itselleni niin paljon lukijoita ja seuraajia.

Koska teen NordenBladetia ja OHMYGOSSIPia harrastuksena – se tarkoittaa, että yleensä käytän niihin rahaa enkä kylve mainosrahoissa, en näe mitään syytä siihen, että minun pitäisi teiltäkään salata omia niksejäni, joilla ja miten saan sivustoille lukijoita ja pidän heidät sivustoilla. Niin tai näin, en näe syytä, miksi emme voisi hyviä neuvoja ei keskenämme jakaa. Ainahan se, joka antaa, saa myös takaisin – olen usein epäillyt sitä, että nykyisin olen varma, että asia todellakin on niin – autat muita, niin sinuakin autetaan. Ole huolehtiva, niin sinustakin huolehditaan!

INTOHIMO & PITKÄJÄNNITTEISYYS – Ne ovat ensimmäiset niksit ja todennäköisesti myös sellaiset, jotka koskevat lukijoita kaikkein eniten. Meidän artikkelimme eivät tulvi piilomainoksia, sivustolla ei vilku liian paljon ärsyttäviä ja aiheeseen liittymättömiä mainoksia ja artikkelit ovat rehellisiä – välillä niin rehellisiä, että jälkeenpäin kadun – ”oliko tarpeen sanoa niin suoraan?!”. Toisin sanoen teen sitä, mitä rakastan, ja rakastan omaa työtäni todella paljon! Olen seurustellut lukijoitteni kanssa jo niin kauan, että sekä minulle että heille on syntynyt tietynlaista riippuvuutta. Ok… se on sellaista höpö-höpö-höpö-juttua. Tulitte lukemaan artikkelia siksi, että haluatte konkreettisia vinkkejä. Jatkan tärkeysjärjestyksessä seuraavalla.

INVESTOINTI TULEVAISUUTEEN – Nyt tulee vastalause ensin sanotulle: ”Pikemminkin kulutan rahaa”. Toisaalta teen niin kuten jokainen ihminen kuluttaa tietyn summan harrastuksiinsa, toisaalta se on harkittua toimintaa – investoin tulevaisuuteen. Koska minulla on mahdollisuus elää muista tuloista, on internetin mahdollinen voitto suunniteltu tulevaisuuteen – siinä on hyvää se, että en ole missään tapauksessa häviäjä, sillä puuhastelen sen parissa, josta pidän. Tällaista toimintaa voivat itselleen sallia harvat, se on etuoikeus. Käytän koko mainoksista saadun rahan yritykseen – investoin edelleen. Palkkaa en ole maksanut itselleni yrityksen aloittamisesta lähtien. Sen lisäksi, mitä mainoksista, yhteistyöstä, barter-sopimuksista ja erilaisista diileistä tulee ja investoin heti laajentamiseen, sijoitan sivustoihin myös paljon omaa rahaani (energiasta ja ajasta puhumattakaan!).

Mutta tarkemmin…

TWITTER – Se on sama kanava, joka toi voiton USA:n presidentille Donald Trumpille – suuri osa ihmisistä nimittäin ”elää” sosiaalisessa mediassa! Sitä olisi tyhmää aliarvioida. Kuten kaikkien muidenkin liiketoimien osalta ratkaisevaa on ajoitus – olin Twitterissä paikalla jo vuonna 2009, silloin kun enemmistö virolaisista oli vasta Orkutissa ja ei tiennyt edes FaceBookista mitään – silloin oli Twitterilläkin vähemmän käyttäjiä ja ne, jotka olivat, olivat automaattisesti ystäviä. Oli helppoa löytää uusia ”ystäviä”. Twitterissä on sääntö, jonka mukaan voit lisätä päivässä enintään 1000 ihmistä – käytän sitä mahdollisuutta, sillä toisaalta ne ihmiset katsovat ”kuka on se, joka minut lisäsi”, ja toisaalta n. 20-40 % niistä, jotka itse lisäät, alkavat myös seurata sinua. Koska minulla on sivustoja hyvin monissa maissa ja eri kielillä, niin luonnollisesti niillä kaikilla on erilliset tilit ja siten erillinen uusien seuraajien lisääminen ja erikseen uusia seuraajia. Mikä sitten on sivustojen yhteinen tavoite – joka tulee yhdelle sivustolle, sattuu hyvin helposti myös seuraaville. Eli toisin sanoen, yksi tukee toista ja toinen ensimmäistä…

FACEBOOK – Käytin pitkän aikaa Facebookissa maksullista “boost”-mahdollisuutta, joka toimia vuosia erittäin hyvin. Maksoin artikkeleiden esittämisestä (enintään 150 eur kuussa) – valitsin alueen ja ajan, jolloin halusin ne esitettäviksi ja voilà… lukijoita tuli, mutta tänään tuo palvelu on lähinnä lompakkoa tuhoava ja hyödytön. Toisinaan vanhasta tottumuksesta “boostaan” juttuja, mutta tulos on yleensä hyvin huono. On ollut jopa niinkin, että boostaan (annan halvimman esimerkin) 1 eurolla ja sillä saan n. 500 esittämistä ja tyyliin 1 klikkaus artikkelia kohti! Se on luonnollisesti täydellinen kaaos ja suorastaan naurettavaa, erityisesti kun otetaan huomioon, että ennen Facebookin boost toi jo vain 1 eurolla artikkelille useita tuhansia klikkauksia. Facebook on alkanut ammentaa itsensä tyhjiin, se on varmaa. Olen jo yli 6 vuotta useissa Etelä-Amerikan sosiaalimedian verkostoissa, joita nykyisin Euroopassa ja Skandinaviassa ei vielä tunneta.

HAASTATTELUT – Maailmassa on miljoonia verkkosivustoja ja suurempia tai pienempiä mediakanavia. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä asia löydetään myös ilman mainontaa, joten konkreettisesti mainontaan (pois lukien FB boost) olen käyttänyt vain pari kertaa (ja voin eteenpäin kiiruhtaen sanoa, että siitä ei ole ollut mainittavaa hyötyä). Olen (lähinnä Twitterin kautta) etsinyt yhteistyökumppaneita ja kanavia, joissa OHMYGOSSIP-, NordenBladet- ja myös Ohmygossip Couture -brändejä voi mainostaa. Olen tarjonnut haastatteluita ja erilaisia tapoja yhteistyöhön. Olen saanut tuhansia kieltäviä vastauksia ja vielä enemmän huomiotta jättämistä (kirjeeseeni yksinkertaisesti ei vastata), mutta olen saanut myös paljon myönteisiä vastauksia ja suostumuksia yhteistyöhön. Tässä on tärkeää olla pelkäämättä, olla masentumatta ja ponnistaa rohkeasti eteenpäin. Aina on niitä, jotka eivät vastaa, jotka eivät ole kiinnostuneita, mutta myös niitä, jotka ovat erittäin kiinnostuneita! Ne täytyy vain seuloa esiin! Monet ulkomaiset verkkosivustot, sanomalehdet, aikakauslehdet, blogin pitäjät ja myös vain sosiaalisen median kanavat ovat ensimmäisen kanssani tekemänsä yhteistyön jälkeen halunneet uusia hankkeita, joka ovat ymmärtäneet, että yhteistyö on menestyksen avain. Kaikki yhteistyö on aina hyödyllistä! Minä esimerkiksi en jätä ”oven taakse” koskaan edes itseäni 90 % ja vieläkin ”pienempiä ja heikompia” yhteistyökumppaneita. Miksi? Koska ensinnäkin, kaikilta voi aina oppia, kaikilla on aina jotain, mitä sinulla ei ole ja elämässä ei koskaan tiedä, milloin pieni kasvaa isoksi! Ihmiset ovat usein pessimistejä, kamppaavat toisiaan jne. — mutta ne, jotka eivät suhtaudu niin, voivat kaikki varauksetta lopulta myöntää, että toisen auttaminen ja yhteistyö ovat tuoneet heille enemmän iloa, hyötyä ja menestystä kuin vahinkoa. Ei tarvitse pelätä, että toisesta tulee ”isompi, rikkaampi ja parempi”, vaan että yhdessä meistä tulee ”vielä isompia, vielä rikkaampia ja paljon onnellisempia”! Jaettu ilo on aina suurempi ilo!

TUOTTEET – yhtenä hetkenä Sinun sivustostasi tulee brändi – nimi on ollut niin paljoissa eri kanavissa, että se herättää kiinnostusta eri alojen yrityksissä. Esimerkiksi OHMYGOSSIP-nimellä on ilmestynyt paljon erilaisia tuotteita – alkaen teistä ja lopettaen huiveihin ja laukkuihin. Ja nyt en puhu meidän omasta Ohmygossip Couturen tuotannosta, vaan siitä, että eri yritykset ovat halunneet tehdä yhteistyötä tuottaakseen oman tavaramerkkinsä nimissä ainutlaatuinen OHMYGOSSIP-tuote. Miten päästään siihen, että yritykset haluavat tuoda markkinoille omia tuotteitaan Sinun tavaramerkilläsi? Olen käyttänyt kahta tapaa – olen kirjoittanut blogissani artikkeleita ajatuksistani, toiveistani ja haaveistani ja toiseksi olen kirjoittanut Twitterissä twiittejä, joissa olen selvästi esittänyt oman toiveeni. Ihmisiin on helpompi saada yhteyttä, kun olet avoin, viestit omista ajatuksistasi ja julkistat haaveitasi, sillä enemmistö ihmisistä ei ole selvännäkijöitä! Älä pelkää julkistaa toiveitasi ja haaveitasi!

MONET MARKKINAT – Yksi minun suurista voiton avaimista on ehdottomasti monipuolisuus. Olen tehnyt erilliset sivut ja sosiaalisen median tilit sekä ratkaisut eri maiden sivuille. Minun brändieni eri uutiset ilmestyvät sisällöstä riippuen 5-8 kielellä, ja jo pelkästään se on perustana suuremmille lukijaluvuille kuin mitä yhdellä ainoalla kielellä ilmestyvät uutiset saavuttaisivat. Luetuimmat mutta samalla vaikeimmat ovat englanninkieliset markkinat, sillä ne ovat suhteellisen laajat ja tulee kovasti ponnistella pitääkseen selvää suuntaa siinä, onko uutinen suunnattu Englantiin, Amerikkaan vai lukijalle, joka muuten osaa englantia. Monikielisyys antaa nopeasti monopolin monilla alueilla ja monissa tilanteissa – lähes jokainen yhteistyökumppani on heti kiinnostunut, kun kuulee, että hänen uutisensa voi hänen alun perin toivomansa kielen lisäksi julkaista myös monilla muilla kielillä ja muissa maissa. Liikemiehet ajattelevat laajasti! Ja toimittajan pitää ajatella vielä laajemmin!

HENKILÖKOHTAINEN KONTAKTI – se on kaikkein eniten aikaa vievää ja vaikeinta. Ihmisten kanssa tulee seurustella ja säännöllisesti. Se puolestaan vaatii paljon aikaa. Se on kohta, joka tulee ottaa huomioon – noin vain helposti ei synny mitään! Jokainen hanke vaatii aikaa, sijoituksia ja YOU NEED TO SHARE LOVE! (sinun pitää jakaa rakkautta!), sillä jos haluat vain saada antamatta mitään vastaan, suunnitelmalla ei ole pitää tulevaisuutta. Lyhyellä tähtäyksellä se voi palvella sinua, mutta pitkällä tähtäyksellä jäät häviäjäksi. Tee muille sitä, mitä haluat sinulle tehtävän!

OHMYGOSSIP – Päivät lentävät, olen jo kauan sitten palannut kaksipäiväiseltä lomaltani, puuhastelen puutarhassa ja teen muita arkisia toimia. Edellisen tiistain ja keskiviikon Viljandissa käynti sai minut kuitenkin täysin järkkymään – toisaalta se oli maailman paras miniloma, mitta toisaalta löysin itsestäni hyvin paljon puolia, jotka alustavasti tarkastellen pelottavat paljon minua itseäni. Esimerkiksi se, että olen varma, että minulla on enemmän ”kykyjä” kuin haluaisin itselleni myöntääkään.

Mutta nyt jatkan sieltä, jonne viimeksi jäin. Kun Mustlassa oli käyty, ajattelimme, että Võrtsjärvi on vain kivenheiton päässä – käymme sielläkin. Sikäläiset tunnetummat ja vierailtavimmat nähtävyydet ovat Kivilõppen Kalevipojan ja Vanapaganan kivet. Ilma suosi meitä kaikin puolin, reitillämme ukosti vain kerran, mutta suuremmat sateet ohitimme. Suurempana osa päivästä oli jopa hyvin kaunis ilma. Oli erittäin hienoa olla siskon kanssa tuolla tavalla automatkalla pitkin Viljandin seutua, välillä puhuimmekin, että se oli aivan oikean loman tapaista ja sitä ei vaihtaisi mihinkään hienoon ja kalliiseen ulkomaanmatkaan.

Kello oli noin viisi, kun päätimme ajaa Võrtsjärven rannalta Paistuun Pahuveren kautta. Olin ollut kello yhdeksästä aamulla ratissa, viimeiset kaksi tuntia jalka kauhean kipeänä. Otimme Mustlan Konsumista kaksi pulloa Värskan vettä ja sisko otti ajajan paikan. Välimatkat Viljandissa ovat lyhyet ja riippumatta siitä, missä olet, ehdit seuraavaan pisteeseen suhteellisen nopeasti. En ole varma, ajoimmeko Pahuveren läpi, mutta perillä olimme hyvin pian. Joku sukulaisista oli jo käynyt hautausmaalla ja haudat olivat kunnossa, ämpärillä ja kastelukannulla ei ollut siellä mitään tehtävää. Yllätykseksemme oli erään haudan luota kaatunut suuri puu niin, että kanto oli puoliksi jätetty maahan ja juuret osittain maassa, osittain haudan päällä. Hyvin outoa ja rumaa. Joku oli myös vaihtanut vanhan ja luonnollisen (kahdesta hirrenpuolikkaasta tehdyn) tuolin lakattuun penkkiin, joka meistä muistutti arkkua, jolla on jalat. Nyrpistelimme nenäämme ja ajattelimme, että se ei lainkaan sovi sinne. Myöhemmin kysyin äidiltäni, mistä se kauhea istuin sinne tuli, ja hän sanoi, että Peeter-setä (isäni veli) teki sen omin käsin, ja niin suhtauduimme siihen heti toisella tavalla. Kun poika on itse omin käsin tehnyt jotain oman äitinsä haudalle, et enää voi suhtautua siihen sillä tavalla – jälkikäteen ajattelimme asiaa jopa liikuttuneina.

Nälkä alkoi yllättää ja päätimme, että tarkastamme Instun kylässä olevan Männikun Metsätilan. Että jos pidämme siitä, jäämme sinne, ja jos emme pidä, niin Viljandin keskustasta löytyy varmasti joku kunnollinen hotelli. Paistusta Intsuun on hyvin lyhyt matka. Pian olimmekin perillä ja iloksemme paikka oli erittäin kaunis. Rauhallisella paikalla tuuheassa vanhassa kuusimetsässä. Siellä oli samaan aikaan perheleiri – oletteko ennen kuullut jotain sellaisesta? Minä en, en tiennyt, että on leirejä, joissa perheet (äiti-isä-lapset) käyvät yhdessä. Joka tapauksessa hyvin kiinnostavaa! Leiriläiset nukkuivat teltoissa ja pelkäsimme, että he alkaisivat illalla pitää liian kovaäänistä juhlaa – meillä oli aikomus kävellä rauhallisesti metsässä, keskustella, juoda kamomillateetä ja mennä nukkumaan. No, sellainen oli meidän kaupunkilaisten pilattu ajattelutapa. Leiristä ei kuulunut minkäänlaista melua, suurin osa telttailijoista meni aikaisin nukkumaan. Kaikki ympärillä oli niin ystävällistä, rehtiä, kivaa ja sympaattista. Emme halunneet enää mennä minnekään kahvilaan tai ravintolaan syömään, joten ajoimme Viljandiin ja toimme kaupasta illallisen ja aamiaisen (viinirypäleitä, vesimelonin, salaattia ja voileipäainekset). Talo oli aivan tyhjä ja vain meidän käytössämme. Valitsimme itsellemme huoneen, söimme illallista, keskustelimme ja menimme huoneeseemme. Ja silloin se alkoi… Olen vakuuttunut siitä, että emme olleet Mustlasta lähtien yksin – joko henki, kummitus tai olento – en tiedä miten sitä pitäisi kutsua, oli seurannut meitä, tai sitten meitä seurasi synkkä energia, jota itse aiheutimme alitajunnassamme ja pelossamme – olipa se sitten näistä yksi tai toinen, mutta se oli aivan kauheaa! Sellainen tunne, että meidän lisäksemme paikalla on vielä joku, jota emme todellisuudessa näe, mutta jonka aistimme ja tunnemme. Joka pakottaa meitä tekemään päätelmiä. Ihan käskee ajattelemaan itseään. Tunsin voimakasta painetta poistaa suurimman osan kuvista, joita olin päivän aikana ottanut (sisäinen tunteeni sanoi, että en saa ikuistaa niitä), samoin minun omatuntoni pakotti minut monta kertaa pyytämään anteeksi sitä, että kävimme sopimatta vieraalla tontilla, ja synkkä ja painostava tunne, joka illalla ikään kuin paisui ja paisui, pelotti meitä niin, että aloimme rukoilla aktiivisesti. Sanoin Hashemille kovaan ääneen, että haluan olla vain ja varauksetta VALON puolella ja jos minulle on annettu ominaisuus, että jotkut kanavat tai mitkä lie avautuvat ja minä tunnen ja vaistoan niitä, niin minä pelkään sellaisia asioita ja haluan olla näkemättä niitä ja välttää kontaktia niihin. Olen toistuvasti aikaisemminkin tuntenut, että tunnen ja aistin liian paljon, näen asioita, joita paljot muut eivät näe, ja kun vaan itseni, voin lukea paikkoja ja ihmisiä kuin avoimia kirjoja – mutta minä en halua mitään sellaista, en mitään sellaista! Minä pelkään sellaisia asioita erittäin paljon! Rukoillessa tuli lopulta uni. Aamulla meillä oli suunnitelmissa palkata kiinteistönvälittäjä mennäksemme uudelleen ”sorkkimaan” niitä kiinteistöjä, mutta se ajatus oli lähtöön mennessä pilalla – autostani oli nimittäin rengas puhki ja aivan tyhjä. Tarvitsimme autoapua. Jälleen (jalan venäyttämisen jälkeen) joku lähetti merkin, että me emme saa käsitellä sitä aihetta enää tänään tai muutenkaan. Kerron teille seuraavassa postituksessa, mitä sitten tapahtui ja miksi pelkään selvännäkemistä. Kerron teille myös televisiossa itselleen kuuluisuutta hankkineesta noidasta, Marilyn Kerrosta, joka on meidän sukulaisemme ja niin sanotulla noitaportaikolla jopa yksi suvun vaatimattomimmista. Voitte arvata, millaisia voimia sitten muilla on, kun sellainen suuri tekijä on vasta ns. ”lastenkengissään”.

jatkuu..

OHMYGOSSIP – Uskomatonta miten paljon tunteita yhteen päivään voi mahtua! Pieni vierailu Viljandiin oli kuin vierailu avaruudessa – niin paljon tunteita, niin paljon löytöjä, niin paljon uutta ja kiinnostavaa! Ruudikülassa poikkesimme metsään – sisko kumisaappaissa ja minä varvassandaaleissa. Ei mennyt kauan ennen kuin aloin valittaa, että heinissä on käärme tai jotain muuta. Toisin sanoen pilasin yhteisen tapahtumamme. Lähdimme takaisin autolle ja panin jalkaan sukat ja siskon tossut. Jatkossa oli vähän turvallisempaa. Hyvin pian kuitenkin huomasimme, että kauniin metsän paikalla olikin vesaikko. Vot, sillä tavoin. Eipä Virosta niitä kauniita kuusikoita enää olekaan niin helppoa löytää.

Vietettyämme jonkin aikaa metsässä teeskennellen viisaita ilmeitä ja valittaen, että miten vanhaan aikaan kaikki oli toisin, päätimme mennä Mustlaan. Mustlaan halusimme mennä siksi, että Memm (isän äiti) sanoi aina, että mennään Mustlan bussilla. Se tarkoitti, että ajoimme Ruudikülaan Viljandin linja-autoasemalta Mustlan bussilla. Koska Memm niin paljon toisti sanaa Mustla, ajattelimme, että meidän täytyy käydä siellä. Emme tietenkään katsoneet karttaa, siksi satuimmekin täysin sattumanvaraisiin paikkoihin. Oikeastaan se oli osittain myös tavoitteemme – ei mennä pisteestä A pisteeseen B suurta maantietä pitkin, vaan mieluummin seikkailla ja eksyillä tuntemattomilla pikkuteillä. Me jopa toivoimme sitä, mutta koska kaikki teinviitat ja tiet on tehty niin loogisesti, eksyminen oli hyvin hankalaa.

Hieman ajoa kauniin Viljandimaan läpi ja ihaillen kauniita viljapeltoja ja runsaita hernepeltoja – päädyimme Holstresse. Siellä meitä tervehti Pärnin kauppa. No niin, sanoin, että täältä täytyy lähettää Margukselle kuva, niin hänellä on parempi mieli kuin minun edellisen, hiukan liian pitkälle menneen postituksen jälkeen (hänen sukunimensä on Pärn). Sanon usein niin jyrkästi, että jälkeenpäin kadun. Menimme kauppaan, jossa oli sinitukkainen myyjä ja tein automaattisesti pari kuvaa alkoholitiskistä ja pikkuleipähyllystä. Blogin pitäjänä teen aivan kaikesta koko ajan kuvia, sillä koskaan ei voi tietää, mitä saattaa myöhemmin tarvita. Silloin tuo sinipäinen myyjä sanoi, että kaupassa ei saa kuvata, ja niin lähdimme mutisten ulos. Kaupan edessä sattui kuitenkin erittäin ikävä juttu. Jäin katselemaan tien toisella puolella olevaa bussia, ja jalka niksahti ja kaaduin koko komeudessani pitkälleni – venäytin jalkani inhottavasti. Olin aivan varma siitä, että jalka on loukkaantunut. Siinä käsityksessä ja jalka kovasti särkien ajoimme Holstresta eteenpäin Mustlan suuntaan.

Pian olimmekin Mustlassa ja olimme aidosti ihmeissämme, että paikkakunta on niin pieni – yksi kahvila, yksi Konsum, kunnantalo, kirjasto ja koulu – siinä kaikki. Kahvilassa myytiin kuitenkin erittäin maukkaita paikallisia ruokia. Otimme yhteisesti itse tehdyn seljankan (1,50 €), paikallisen keittiön valmistaman tuulihatun ja halvaleivän sekä maitokahvin, yhteensä ei kulunut kai neljää euroakaan – en muista tarkkaan, mutta ne maistuivat jumalallisilta! Olimme yllättyneet, että sellaisessa pikkuisessa paikassa on niin maistuva ja superedullinen ruokalista!!

Sitten menimme katsomaan yhtä Tarvastun kunnassa myynnissä olevaa taloa. Se, mitä nyt kerron, on pelottavaa. Ainakin meitä se pelotti niin että vapisimme, kaduimme ja rukoilimme puoli kahteen asti yöllä. Olimme löytäneet kiinteistösivustolta KV.ee erään vanhan maatilapaikan myynti-ilmoituksen ja ajattelimme, että jos paikka on vinksin vonksin, sen voisi ostaa ja kunnostaa. Koska aikataulumme oli sattumanvarainen, emme viitsineet soittaa välittäjälle tai omistajalle ja ajattelimme, että katsomme etäämpää ja siinä kaikki (vanhat talot ovat sisältä joka tapauksessa samanlaisia röttelöitä ja vaativat täydellisen remontin). Ajoimme sinne-tänne ja kolmanteen paikkaan, mutta lopulta löysimme taloon vievälle tielle. Pysäköimme auton tien varteen ja astelimme heinämaan yli kyseisen kohteen suuntaan. Minulla jalka särki, mutta uteliaisuus ja jännitys ylittivät kivut. Pian olimmekin vanhan maatilakeskuksen portilla. Porttia tai aitaa siellä ei ollut, mutta tarkoitan tontin rajaa, ajatuksellista porttia. Sieltä emme olisi saaneet mennä eteenpäin – sehän oli yksityistä maata ja niin ei tehdä, mutta koska kyseessä oli myynnissä oleva tontti ja täysin tuntemattomassa maapaikassa, niin en tiedä millä oikeudella ajattelimme, että menemme astelemaan pihalle nähdäksemme millainen pihamaa on. Ja nyt tulee jotain kauheaa. Seisoin talon vieressä ja tunsin, että takanani on jotain. Todellakin tunsin, että joku seisoo selkäni takana. Kuljimme siskon kanssa talon ympäri ja sanoin hänelle, että tiedätkös, pidät nyt todennäköisesti minua kummallisena, mutta minulla on sellainen tunne, että täällä kummittelee. Ja nyt tulee vielä kauheampi paikka. Olin täysin varma, että sisko sanoo jotain tyyliin ”juo vähemmän” tai ”sinulla on krapula”, mutta hän sanoikin, että hänellä on sama tunne. Tarkemmin kuvattuna hän katsoi minua silmät kauhusta pullollaan ja sanoin näin: ”Minulla on täsmälleen sama tunne, en halunnut sanoa sinulle, sillä pelkäsin (vanhempana sisarena) pelottavani sinua, mutta minullakin on tunne, että joku koko ajan seuraa meitä ja on takanamme. Täällä on jotain kummallista. En osaa kuvata sitä sanoin, mutta täällä ei ole kaikki kunnossa. Täällä on jokin synkkä energia, jokin surullisuus, masennus, jotain epäluonnollista”.

Poistuimme puutarhasta takaisin tontin rajalle ja meidät valtasi erittäin epämukava tunne. Kävelimme autolle ja näimme erään paikallisen asukkaan. Emme osanneet selittää itsellemme, mitä juuri oli tapahtunut. Paikallinen nainen kertoi, että täällä ei ole vuosiin asunut ketään ja lähistöllä ei ole myöskään lapsia. Ajoimme edelleen Võrtsjärven rannalle, sitten Pahuveren kautta Paistuun ja sieltä Intsun külaan Männikun metsätilalle… mitä siellä alkoi tapahtua, on vielä kamalampaa – se kummitus/henki joko seurasi meitä tai pelko vaikutti havaintoihimme – joka tapauksessa on hyvin epäloogista, että tapahtui jotain sellaista, minkä kaksi ihmistä tuntee ja kokee samanaikaisesti … Käynnistä Võrtsjärven rannalle, Paistun hautausmaalla käynnistä ja Männikun metsätilasta voi lukea seuraavasta postituksesta!

OHMYGOSSIP – Viljandista Ruudikülaan on 8 km ja jossain matkan varrella pitäisi olla surullisen kuuluisa Ärma. Minun tietoni sen tarkasta sijainnista ovat ehkä väärät, mutta sanon suoraan, etten viitsi paneutua sen sijaintiin lähemmin.

Matkalla Viljandin keskustasta Ruudikülaan vitsailimme siskon kanssa, että lähdemme majoittumaan Ärman tilalle (Ärman tila kuuluu huippuaktiiviselle Twitterin amatsoonille ja tviittaajalle Toomas Hendrik Ilvekselle, joka oli Viron presidentti vuosina 2006-2016, ja nykyisinkin hänen Twitter-tililtään voi lukea, että hän on edelleenkin presidentti, sillä esittelyssään hän suuntaa lukijan sivustolle president.eel), hänen Virossa olevan Ärman tilansa käyttöön on Viron yritystoiminnan kehitysrahaston ja hänen yrityksensä OÜ Ermamaa kautta anottu ja saatu Viron oloissa hyvinkin suuria summia, ja tilaa on mainostettu suurena matkailutilana… sijaitkoon se sitten matkalla meidän rakkaaseen Ruudikülaamme tai jossain muualla, mutta yleisölle avointa matkailutilaa siellä ei ole ja tavallisella kansalaisella ei ole sinne myöskään asiaa.

… Ja aivan rehellisesti sanoen se kiinnostaa minua erittäin vähän. Vaikka en suoraan ja henkilökohtaisesti meidän entistä presidenttiämme tunnekaan, on sekä hänestä että hänen entisestä puolisostaan Evelinistä jäänyt minulle pikemminkin sellaisen nousukkaan, ylpeän ja pöyhkeän ihmisen vaikutelma. On mahdollista, että olen henkilöiden suhteen nyt erittäin epäoikeudenmukainen, mutta tämä on vain sellainen näkemys, sellainen tavallisen ja turhan keskimääräisen Viron asukkaan näkemys. Herra Ilves on epäilemättä viisas ja tehnyt paljon tarpeellisia askeleita Viron hyväksi, mutta häneen liittyy sellainen vaikeneva, pöyhkeä ja purukumia jauhava ylpeilevyys, joka tuo hänelle ennemmin vihamiehiä kuin ystäviä. Samoin hänen entinen puolisonsa rouva Evelin Ilves oli lähinnä puutteellisesti koulutettu, itseään mielellään esittelevä ja pikemminkin elämäntavoiltaan kevyt nainen kuin vakavasti otettava mielipiteenmuokkaaja. Herra Ilveksen uudesta puolisosta jää minulle henkilökohtaisesti tuntuvasti sympaattisempi ja kunnollisempi vaikutelma. Mutta todellisuudessa en halua tällä hetkellä puhua kenestäkään heistä. Satuin aiheesta sivuun. Täysin. Ja tavoitteeni on nähdä myönteistä eikä kielteistä, mutta silti ajaudun pohdiskelemaan ja näkemään kaikessa vain huonoa ja huonointa. Milloin oppisin lopultakin virheistäni?!

Jatkan! Viljandissa, Ruudikülassa, asui minun isänpuoleinen isoäidin veli Peeter. Siellä kävimme usein lapsena, ja se paikka on minulle hyvin rakas. Se oli äärettömän köyhä ja tuolloin vielä erityisen hylätty, mutta isoäiti puhui aika kaikesta niin jännittävästi, että tuo ympäristö tuntui minulle lapsena ihmemaalta. Silgutaren (nykyisin sitä paikkaa kutsutaan nimellä Päeva-Pilli) tilalta kivenheiton päässä on hauskanniminen ”Koerakuse allikas” eli koirankusen lähde – siellä kävimme pienenä uimassa. Aivan kauhea paikka – täynnä iilimatoja, mutta mitä siitä, suuri ja kaunis lapsuudenmuisto. Luonto on siellä vielä koskematon, pysäytimme auton ja näimme kuinka pieni metsäkauris asteli tien yli. Näimme myös pienen sorsaperheen lähteellä ja ystävällisen lehmäkarjan seuraavalla tilalla. Minä rakastan eläimiä! Eläimet lämmittävät aina sydäntä, samoin kuin lapset. Lapsilla ja eläimillä on minun mielestäni hyvin samanlainen energia – sellainen puhdas, rehti, ystävällinen ja suloinen! Silgutare on myyty yli 10 vuotta sitten eräälle suomalaisnaiselle, joka asuu Suomessa ja käy Virossa harvoin. Etsimme omistajan ja kyselimme, millaisia suunnitelmia hänellä on vuosia sitten ostetun paikan suhteen. Surullista on todeta, että rakastettu paikka rapistuu jo vuosia ja vanhoja ikipuita kaadetaan arkisiksi polttopuiksi. Paikka herättää minussa rakkaita tunteita – samalla on outoa katselle, kuinka läheisyyteen nousee suuria taloja ja viljelyksiä ja vastakohtana vanha maatilapaikka häviää. Minun isovanhempani piilottelivat itseään sodalta lähes 10 vuotta siellä talon alla ja metsikössä! Talolla ei ole suurta arvoa – vanha röttelö, jonka seinät vaivoin pysyvät pystyssä, mutta ne ikipuut ja pensaat, ne ovat isovanhempieni istuttamia, ja kun niitä kaadetaan polttopuiksi tai juhannuskokkoon, niin siitä on erittäin sääli. Se aura, joka siellä on, kertoo omaa tarinaansa, ainakin meille. Minä uskon puiden energiaan, puiden juurten muistiin jne. Luonto näkee ja muistaa!

Ruudikülassa ajoimme kierroksen ja kiirehdimme eteenpäin Mustlan suuntaan… Lupasin jo edellisessä postituksessa kirjoittaa Holstresta, Paistusta, Mustlasta ja kummituksista, mutta kuten näette, se siirtyi yhden postituksen verran eteenpäin! Lupaan, että jo seuraavassa postituksessa!

______________________________

Kotiin saavuttuani tarkastin, missä se Ärman tila todellisuudessa sijaitsee.

Wikipedian tiedot ovat seuraavat (käännös virosta):
Ärman tila (myös: presidentin koti) on Viljandin maakunnan Ablan kunnan Veskimäen kylässä Abja-Paluosasta muutaman kilometrin päässä sijaitseva maatila. Tila kuuluu Ilvesten suvulle jo vuodesta 1763 lähtien. Kiinteistö on merkitty kiinteistökirjaan numerolla 145039. Kiinteistöön kuuluu peltoa ja metsämaata yhteensä 80,1 hehtaaria. Tilan kokonaispinta-ala on 82 hehtaaria. Ärman tilan omistaja (jonka osoite on edellä mainittu) on presidentti Toomas Hendrik Ilves. Ärman tila on vuokrattu rajavastuuyhtiölle Ermamaa (rekisteriin merkitty 18.1.2005, rekisterinumero 11097847), jonka hallituksen jäsen on Evelin Ilves ja joka käyttää nimeä Ärman matkailutila. Vuodesta 2006 lähtien tilaa käytettiin presidentin residenssinä, ulkomaisten vieraiden vastaanottoon ja presidentti Toomas Hendrik Ilveksen majoittamiseen.

Ärman tilan muuttaminen matkailukeskukseksi
Evelin Ilves alkoi muokata vanhasta ja rapistuneesta maatilarakennuksesta nykyaikaista taloutta. Sitä varten hän itse asui Ärmalla monta vuotta. Hän perusti rajavastuuyhtiön Ermamaa OÜ ja yritys kirjasi maatilakokonaisuuden omaisuudekseen. Viron yritystoiminnan kehityssäätiön kautta Ermamaa sai 13. maaliskuuta 2006 Euroopan unionin rakennerahastosta tukea lähes 2.979.000 kruunua eli 190.392,80 euroa. Hankkeen omarahoitus oli 50 prosenttia.

Vierastalon huoneilla oli suurmiesten nimet: Lennart Meri, Winston Churchill, Gustav Adolf jne. Konferenssi ja elokuvasali nimettiin Euroopan unionin perustajan Robert Schumanin mukaan.

Vuoden 2007 kesäkuussa julkistettiin matkailukohteen hinnasto. Ärman tila oli suhteellisen kallis. Vierastalon huoneiden hinnat yhdeksi yöksi kahdelle hengelle olisivat olleet 1.625–6.900 kruunua ja kaikkein kallein olisi ollut presidentin sviitti. Koko keskuksen vuokraaminen vuorokaudeksi olisi maksanut 25.900 kruunua. Lisämaksusta olisi saanut puistossa tehdä nuotion (310 kruunua), ottaa mukaan lemmikkieläimen (310 kruunua päivässä) ja vuokrata polkupyörän (75 kruunua tunti). Kolmen vartin esittelykierrokselle Ärman tilan mailla olisi voinut osallistua 465 kruunulla yhtä osallistujaa kohti. Oli muitakin palveluita.

Ilvesten itsensä mukaan heistä tuli presidenttipari yllättäen. Ilmeni, ett presidenttiä koskevien ankarien turvallisuusmääräysten vuoksi Ärman tila ei todellisuudessa voinut toimia konferenssikeskuksena ja vierastalona. Esimerkiksi jos presidentti olisi halunnut yllättäen ajaa tilalleen, olisi kaikki vieraat tullut evakuoida, sitten suorittaa uusi turvallisuustarkastus ja vasta sitten presidentti olisi voinut tulla tilalle.

Ongelman ratkaisemiseksi Toomas-Hendrik Ilves otti saman vuoden heinäkuussa Ärman tilan vuokralle puolisonsa yritykseltä Ermamaa. Hintaa ei julkistettu. Matkailukohteiden vuokraaminen ei ole Virossa yleistä ja siksi kiinteistöasiantuntijat eivät osanneet arvioida vuokrasumman kokoluokkaa edes summittaisesti.

Tällainen päätös herätti lehdistössä kritiikkiä. Mihkel Mutt nimitti sitä skitsofreniseksi tilanteeksi ja yhdistyksen Korruptsioonivaba Eesti (Lahjontavapaa Viro) hallituksen puheenjohtaja Tarmu Tammerk sanoi, että kyseessä on tapaus, johon liittyy korruptiovaara, varsinkin jos vuokrasumma on hyvin korkea.

Ärman tilan skandaali
12. lokakuuta 2016 puhkesi skandaali, kun Yritystoiminnan kehityssäätiö (Ettevõtluse Arendamise Sihtasutus, EAS) ilmoitti, että OÜ Ermamaan, joka oli saanut vuonna 2006 EAS:n kautta Euroopan unionin rakennerahastoista 190.000 € tukea, tulee vuonna 2012 EAS:n tekemän päätöksen mukaisesti palauttaa siitä vain 10 % 19.039 euroa. Se oli yllättävää, sillä muilta aikavälillä 2004–2006 matkailuun tukea saaneilta, mutta matkailun parissa toiminnasta luopuneilta yrittäjiltä vaadittiin tuki takaisin kokonaisuudessaan. EAS perusteli Ermamaan osalta tehtyä poikkeusta sillä seikalla, että tilalla oli presidentin virkakautena vastaanotettu runsaasti ulkomaisia vieraita ja epävirallisia vieraita.

Asia tuli parlamentin lahjonnanvastaisen erikoiskomitean pohdittavaksi ja komitean puheenjohtaja Artur Talvik sanoi mediassa, että hänen mielestään Ilveksen hyväksi haluttiin tehdä päätös tietoisesti. Vuonna 2012 Yritystoiminnan kehitysrahaston hallituksen puheenjohtajana ollut Maria Alajõe sanoi kuitenkin, että päätökseen ei oltu vaikutettu poliittisesti. Toomas Hendrik Ilves sanoi medialle, että hän oli tietoinen päätöksestä jo vuonna 2012, mutta ei tiennyt päätöksen yksityiskohtia. Valtiovarainministeriö suoritti tarkastuksen, jonka tuloksena todettiin, että EAS:n päätös oli virheellinen ja tuki tulisi palauttaa 90 %:sesti. Valtiovarainministeriö katsoi myös, että valtion tulisi julistaa 90 prosenttia Ermamaalle maksetuista tuista tukikelvottomiksi ja aloittaa menettely sen takaisinmaksamisesta Euroopan komissiolle. EAS täytti tämän vaatimuksen ja maksoi summan itse Euroopan unionille takaisin.

Omistusoikeuteen liittyvää (2015)
17. huhtikuuta 2015 tasavallan presidentin kanslian lehdistötiedotteessa ilmoitettiin, että Toomas Hendrik Ilveksen ja Evelin Ilveksen 30. huhtikuuta 2015 voimaantulevan avioerosopimuksen mukaan Ärman tila jää Toomas Hendrik Ilveksen yksinomaisuudeksi ja on hänen virkakotinaan tasavallan presidenttinä.

OHMYGOSSIP – Tiistaiaamuna kello 09.00 nostin ämpärin, kastelukannun ja joitakin muita tavaroita autoon ja lähdin liikkeelle Viljandin suuntaan. Ämpäri ja kastelukannu siksi, että tekisin vähän töitä Paistun hautausmaalla. Olin edessä odottavasta minimatkasta erittäin innostunut! Lapset lähtivät edeltäneenä päivänä Saarenmaan isoäidin luokse ja minulle avautui pitkästä aikaa myös aikaa itselleni. Yleensä olen käyttänyt tällaista itselle jäävää aikaa aikana muille, aikana siivoamiselle, aikana super-intensiiviseen työhön tai johonkin muuhun käyttöön – tällä kertaa varasin sen todellakin itselleni!

Tiistaiaamu… heräsin kello kahdeksan suureen krapulaan, ripustin blogiin suomenkielisen postituksen, katsoin uteliaana montako tykkäystä vironkieliseen blogiini sosiaalimediassa on tullut (täysin sairasta ja itseä hävittävää toimintaa – niinkuin se merkitsisi jotain tai antaisi jotain!) ja aloin pakata tavaroita. Edellisenä iltana olin ns. henkisestä heräämisestäni niin innoissani, että menin juhlistamaan sitä, ja alkoholin suhteen tuli liioiteltua. Otin aamun aikana kolme aspiriinia ja vannoin, etten enää koskaan käytä alkoholia. Sitten menin peseytymään, pesin hiukset ja jopa poistin jaloista karvat ja päätin, että ”tänään mikään ei pilaa hyvää tuultani”. Nostin tietokoneen laukkuun, sitten nostin tietokoneen uudelleen laukusta pois. Sitten nostin uudelleen laukkuun ja taas pois – ajattelin, että minun pitää murtautua tästä tietokoneen ääressä istumisen tottumuksesta. Tietokone jäi kotiin ja se oli minulle erittäin, erittäin suuri askel! Se oli minulle samaa kuin alastomana aikakauslehden kannessa poseeraaminen – jotain täysin uutta ja yllättävää, jotain, jota en tavallisesti tee tai todellisuudessa tahdokaan tehdä. Jotain tavallisesta rutiinista poikkeavaa. Pian aloitinkin matkan reittiä Saku-Rapla-Türi-Viljandi. Tõdvan Alexela-huoltamolla täytin auton tankin. Se maksoi tarkalleen 31,31 € (minulla on pieni ja taloudellinen auto ja tankki ei ollut aivan tyhjä!) ja viillätin eteenpäin. Tiellä ajattelin kaikenlaisia ajatuksia, pääosan ajasta huomasin pohtivani, että tällä hetkellä olen hirveän onnellinen. Hymyilin ajatuksilleni koko ajan ja ajattelin, että satakoon taivaalta mitä tahansa, minun lomaani ja minimatkaani se ei häiritse. Sanottakoon, että tavallisesti en siedä sadetta lainkaan. Ja viime aikoina hymyilen sekä muille että itselleni hyvin harvoin jos koskaan. Ennemminkin olen sellainen vihainen ja vastenmielinen, josta Margus käyttää ilmaisuja ”vanha”, ”lihava” ja ”noita”. En ole mainittavampi ilon lähde ollutkaan, puhumattakaan silmänilosta, suurine ylipainoineni. Lääkäriksi opiskelemattakin ja ilman ammattilaisen diagnoosiakin on täysin selvää, että olen vuosia potenut hyvin syvää masennusta. Minun osaltani se ilmenee niin, että elämästä on kadonnut kaikenlainen ilo ja välistä löydät itsesi pohtimasta ajatusta, että ”lopulta ehkä haudassa tulee rauha”. Minua ympäröivät tosin rakastavat läheiset ja sukulaiset, mutta usein en pysty erottamaan, ovatko he ”liian rakastavia” vai ”liian hallitsevia, valvovia ja sanelevia, mikä on oikein, mikä väärin ja millä ehdoilla mitäkin tulee tehdä”.

Ajoin ja ajoin ja yhtenä hetkenä saavuin Türille. Türillä tervehti iso kyltti – ”Tervetuloa kevätpääkaupunkiin! Hymyilkää!”. Hymyilin ja ajattelin, että onpa kiva kyltti. Sitten ajattelin, että minun Margukseni veljen vaimon isoäiti asuu täällä, näin kivassa paikassa ja että täällä on vuosittain mukavat kukkamarkkinat, ja että ensi vuonna pitäisi niilläkin käydä… ja sitten ajoinkin jo pienen Türin keskustan läpi, siellä näin hyvin paljon eläkeläisiä ja huomasin ajattelevani, että Türi on Viron Miami Boca Raton, johon vanhukset kerääntyvät nauttimaan rauhallisesta elämästä. Näitä ajatuksia pohtien jatkoin Viljannin suuntaan, jossa minun piti tavata sisareni noin 11 aikaan, aloittaaksemme kahdestaan verrattoman seikkailumme Viljandin läpi!

Kello 11 aikaan olin sitten Viljandissa. Pysäköin auton ja suuntauduin Amrita Cafe’hen, jossa isosiskoni jo odottelikin minua. Koska hän oli vasta hiljattain oli myynyt autonsa eikä ollut vielä ostanut uutta, hän oli saapunut Tartosta bussilla. Hän on muutaman vuoden minua vanhempi (se tarkoitta, että yli nelikymppinen!), mutta suuren fitness-riippuvuutensa ansiosta näyttää minua puolet hoikemmalta ja nuoremmalta. Bussinkuljettaja oli häneltä kysynytkin, haluaako hän täysihintaisen lipun vai opiskelijahintaisen lipun! Hehhee… hienoa, eikös?! Tilasimme vihreän salaatin paahdetun punajuuren ja fetan kera 6,20 €, Mancello-pizzan 9,20 €, teen ja kahvin. Käyn Viljandissa poiketessani aina tuossa kahvilassa, viihdyn siellä ja saan sieltä aina positiivisen alun päivälle. Kahvilan jälkeen katselimme, myytäisiinkö jossain läheisyydessä kumisaappaita, mutta ei myyty. Siskolla oli hienot Ted Bakerin kumisaappaat mukanaan, koska suunnittelimme jo menevämme suolle, metsään ja kukaties minne, mutta minulla oli aamulla niin kova krapula, että tulin varvassandaaleissa ja unohdin tossut ja kumisaappaatkin. Sanotaan niin, että se ei ole lainkaan minun tapaistani, sillä tavallisesti teen jopa luetteloita siitä, mitä minnekin otan mukaan ja pakkaan tavarat viikon etukäteen valmiiksi. Olen tavallisesti erittäin velvollisuudentuntoinen, harkitseva ja suunnittelen asioita kauan ja perusteellisesti etukäteen. Tällä kertaa oli kuitenkin mennyt aivan päinvastoin. Koko käyttäytymiseni ja olemukseni olivat täysin toisessa ääripäässä. Lähellä kumisaappaita ei myyty ja pitempään me viitsineet niitä etsiä… Lähdimme matkaan Ruudikülan suuntaan, ajatellen presidentin Ärman tilaa tai lähemmin tilalle poikkeamista. Ärman nimittäin pitäisi sijaita jossain meidän lapsuuden ajan kesämökin lähellä, mutta koska emme ole ikinä olleet siitä erityisemmin kiinnostuneita, emme ole tarkemmin ja enempää tutkineet asiaa…

jatkuu… (seuraavassa postituksessa: Ruudiküla, Holstre ja Mustla sekä kysymys lukijoille jo ennakkoon: voiko vanhoissa paikoissa kohdata kummituksia? Uskotteko kummituksiin? Onko henkiä todellisuudessa olemassa?)

OHMYGOSSIP – Olen työskennellyt niin paljon, että sisälläni ihan värisee – toisinaan yö ja päivä ovat täysin sekaisin. Viimeinen loma oli marraskuussa 2016, neljä päivää, jolloin vein joitakin OHMYGOSSIP:n työntekijöitä, yhteistyökumppaneita ja pari barter-sopimuksen perusteella toimivaa kirjoittajaa matkalle Marokkoon. Lomaksi voi kutsua myös kolmea päivää kesäkuussa, kun hyvä ystäväni suomalainen Tuija Järvinen kävi luonani, mutta nekin päivät kallistuivat puolittain työksi ja puolittain lomaksi.

Olen niin raatanut liikaa ja niin väsynyt, että pohdiskelen ajatusta jättää mies ja aloittaa jossain tyhjästä yksin lasten kanssa. Väsyneenä minusta tuntuu, että Margus on juuri se, jonka jälkiä tulee eniten siivota ja jonka ruoka- ja muut toivomukset ovat vaativimmat. Jotain ihmistähän, kuten ymmärrätte, tulee syyttää… hehee. Esimerkiksi minua häiritsee mielettömästi se, että hänen pitää syödä joka päivä lihaa, samalla kun minusta on tulossa kasvissyöjä tai jopa vegaani. Kasvissyöjän ja vegaanin ero minun tietääkseni on se, että kasvissyöjä syö munaa, maitotuotteita ja kalaa, vegaani sen sijaan on luopunut kaikesta eläinperäisestä. En voi sietää eläinrääkkäystä. En voi sietää myöskään ruoan tuhlausta. Meidän perheessämme on usein niin, että jääkaappi on tupaten täynnä ruokaa, kaikki pakkaukset avataan kerralla ja sitten niitä ei pystytä syömään loppuun ja suuri osa ruoasta yksinkertaisesti pilaantuu ja pitää heittää pois. Se raivostuttaa minua! Ihan todella! Olen viime aikoina todennäköisesti täysin seonnut, mutta tunnen voimakasta painetta elää samassa rytmissä luonnon kanssa, ja lihan käyttäminen kilotolkulla, tuhlaaminen ja muu sellainen (ainakin siinä mittakaavassa kuin tänään) eivät kuulu luonnon kanssa samassa rytmissä elämiseen. Minä en ehdottomasti ole se ihminen, joka antaisi lupauksia ”en enää koskaan”, mutta minut voi lukea niiden joukkoon, jotka yrittävät askel askeleelta liikkua luontoa ja eläimiä rakastavampaan suuntaan. Esimerkiksi kun kissani on sairas (esimerkiksi kissa on menettänyt äänensä), olen jo hyvin huolissani. Huoli kissasta lamauttaa jopa minun työkykyni. Pidän päivittäin ja ympäri vuoden toiminnassa isoja portaaleja, jotka ruokkivat satojentuhansien lukijoiden uteliaisuutta ja päivittäistä tiedonjanoa, mutta kun joku perheenjäsenistä tai kissa (joka on myös meidän perheenjäsenemme) on sairas, olen ennemmin valmis lopettamaan kaikki työsuhteet ja sopimukset lopullisesti, kuin jättämään perheeni (mukaan lukien eläimet) vaille huolenpitoa. Silloin ei tule uutisia ja piste. Minun yhteistyökumppanini tietävät sen ja hyväksyvät sen, ja sellaisia päiviä on ollut, mutta harvoin. Minun tulee sanoa, että jos nuoremman tyttäreni autismia (joka ei ole vilustumissairaus) ei oteta huomioon, niin kukaan perheestämme ei käytännössä ole ollut sairas ja minun työmyllyni on jauhanut lähes kymmenen vuotta non-stop… Valitettavasti en ole vuosiin kyennyt asettamaan terveyttäni, toiveitani ja tunteitani samaan riviin toisen kanssa, vaikka minun pitäisikin, sillä viime aikoina voin suhteellisen kehnosti – tunne on sellainen, että täytyisi jonkin aikaa vain olla. Yksinkertaisesti. Olla. Vain olla. Niin vain. Ilman tietokonetta. Levätä. Edes pari päivää täysin niin, etten käynnistä tietokonetta.

Minua kiehtoo ajatus säästämisestä ja säästeliäisyydestä ja häiritsee tuhlaava suhtautuminen. Kolme neljännestä elämästäni olen tehnyt kaikkeni palvellakseni viimeksi mainittua ajatustapaa ja löytääkseni ystäviä niiden joukosta, joita rahakärpänen on purrut. Ja minun täytyy tunnustaa, että olen menestynyt. Olen koko ajan halunnut olla se, joka voi lähettää kaiken suuressa kaaressa matkoihinsa, koska yksinkertaisesti voi tehdä niin (anteeksi raaka ilmaisu). Tiedän, että tämä kuulostaa hölmöltä, mutta olen rehellinen, vuosia tavoitteenani on ollut – olla niin kova, niin riippumaton, että mikään ei keikauta, kaikki on yhdentekevää, teet mitä haluat. Tunnettu totuus on, että raha tulee sinne, missä sitä on ennestään, ja rikkaat ystävät ja tuttavuudet vievät sinua ylöspäin myös rahaportailla… mutta on vain ohut raja siellä, missä sinusta tulee robotti, ja siellä, missä ainoa tavoitteesi on olla parempi, paras, rikkaampi, häntä rikkaampi, heitä rikkaampi, kaikkein rikkain, rikkain… jne. Tänään voin sanoa teille, että se on ollut ajanhukkaa. Olen viettänyt aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joita suurelta osin en arvosta enkä siedä, olen yrittänyt olla heille mieliksi. Raha ja rikkaus eivät ole sen arvoista. Onnellisuus on ehdottomasti jotain muuta kuin rahaa. Riippumattomuus on tärkeää ja tarpeellista, mutta kaikki siitä eteenpäin on jo turhaa energian tuhlausta. Olen niin onnellinen siitä, että tänään osaan tuntea sen. Samaan aikaan ilmaan jää epäily – voisinkin olla tänään niin itsevarma ja turvallisessa tilanteessa, jos en olisi tehnyt aiemmin sitä kaikkea??! En tiedä. Ihmiset, mahdollisuudet ja tilanteet ovat erilaisia. Tavoitteet samoin. Tiedän, että vuosien mittaisen asialle omistautumisen ansiosta olen yksi Skandinavian, Amerikan ja Brasilian luetuimmista bloginpitäjistä… pohdin teidän kanssanne tätä ajatusta vielä seuraavissa postituksissani… mutta nyt, rakkaat ystäväni….

…..kerron teille jotain yllättävää… Lähden kahdeksi, kolmeksi päiväksi matkalle!!!! Matkalle Viljandiin siskoni kanssa, ja olen enemmän matkakuumeessa kuin häämatkalle lähtiessä! Kaikki alkaa päästä! Nautinnot, ilo, loma jne.! Haluan käydä isoäidin haudalla, kuljeksia metsissä, käydä pienissä virolaiskylissä, olla niin vain. Tapaamme kun tapaamme, mutta emme pariin kolmeen seuraavaan päivään! Pidän lomaa!

PS! Ne huippusuloiset ja myönteiset tunteet, jotka seuraavat kaikkia Virossa asuvia ihmisiä sunnuntaina (2. heinäkuuta) pidettyjen laulujuhlien ”Minä jään!” jälkeen, julkaisen teille valokuvin lomani jälkeen!!

OHMYGOSSIP – Kirjoitin eilisessä blogissa pitkästi siitä, että arvostan yhä enemmän yksinkertaisuutta ja luontoa. Minulla on tunne, että yhdellä hetkellä nykymuotoisesti toimiva kulutusyhteiskunta luhistuu kasaan – ihmiset sairastuvat. Viime aikoina on mediassa saanut paljon huomiota Tallinnan Õismäen kaupunginosan valkopaju, mutta se on vain kelluvan jäävuoren näkyvä osa – kolkkojen kivikaupunkien rakentaminen ja luonnon hävittäminen käy kaikkialla Virossa sellaisella vauhdilla ja määrätietoisuudella, että ennemmin tai myöhemmin ne ponnistukset johtavat tavoitteeseen ja tilanne on pitkäksi ajaksi menetetty.

Minä pidän paljon Avatar-elokuvan sanomasta – luonnossa kaikki on sidoksissa toisiinsa. Minun mielestäni asia on juuri niin. Ruiskutat ja myrkytät kasveja hävittääksesi tuholaisia, mutta myrkytät todellisuudessa omaa ruokaasi. Tuhoat ja hävität luontoa, hävität suoraan omaa elämääsi. Autoja on niin paljon ja tulee aina vain lisää, suuri osa niistä on niin vanhoja, että ne tulisi poistaa käytöstä, mutta silti ne ajelevat ympäriinsä paiskaten ilmakehään pikimustaa pakokaasua jatkuvalla syötöllä. Kaikki on niin keinotekoista ja automatisoitua – jokainen askel ja liike tapahtuu kauko-ohjaimella, jokaisessa esineessä on johtoja tai paristoja. Kaupasta ostetussa vadelmahillossa ei välttämättä ole oikeita vadelmia lainkaan – koska esanssit täyttävät tehtävän edullisemmin. Elintarvikkeiden säilytysajat ovat vuosien pituisia. Vaatteiden saumat purkautuvat ennen ensimmäistä pesua ja lasten lelut rikkoutuvat samana päivänä jona ne saadaan. Kaikki on rakennettu niin, että ne menisivät seuraavana päivänä kierrätykseen. Lapsilla ei ole lempileikkikalua, koska mistään niistä ei ehdi ennen rikkoutumista suosikkia tulla, ja suurin osa tämän päivän ihmisistä ei tiedä, miltä auringonlämmin suoraan kasvihuoneesta otettu tomaatti maistuu tai minkä värinen kananmuna todellisuudessa on. Nykyajan eko-kaupat eivät eroa kovin paljon tavallisista kaupoista – luonnollisella tuotannolla ne eivät usein loista. Torilla virolainen tuotanto ja sekoitettu puolalaiseen – niin on halvempaa, niin voitto on isompi. Ihmisten kunniasanalla ja lupauksilla on yhä vähemmän arvoa – joten lakimiehet ansaitsevat aina vaan enemmän, sillä sopimus tulee tehdä kaikkien mahdollisuuksien varalta, ettei nopeasti menettäisi kaikkea. Ihmisille on tyypillistä pikemmin ahneus ja vahingonilo kuin avuliaisuus ja lähimmäisenrakkaus. Ehkä kuvasin nyt tilannetta liian synkässä sävyssä.

Mutta mitä sitten tehdä? No, tietysti täytyy aloittaa omasta itsestä. On mukavaa pohdiskella, mutta todellisuudessa on niin, että suuret muutokset alkavat pienin askelin. Esimerkiksi minä ostan mahdollisuuksien mukaan vain virolaisia tuotteita tukeakseni paikallista maanviljelijää ja tilallista. Ruotsissa ja Suomessa ollessa teen samoin – tuen mahdollisuuksien mukaan paikallista tuottajaa, enkä osta Kiinasta, Puolasta tai mistä lie maahantuotuja tuotteita. Helpompia tuotteita kasvatan itse – esimerkiksi teetä. Juon vain itse kasvatettua ja kuivattua lehmuksenkukka-, kamomilla- ja piparminttuteetä. Joka vuosi säilön marjoja ja teen tuorehilloa ja omenamehua. Tilli, persilja ja muut maustekasvit on aina itsellä olemassa. Kaupassakin yritän valita elintarvikkeita siten, että ne olisivat ns. perusaineita (peruna, jauhot, kaurahiutaleet jne.), eikä valmisruokaa (purkkikeitto, leivos, vakuumipakkauksessa oleva ruoka jne.). Viime aikoina teen jopa leipää. Koska minulle liian pitkä keittiössä puuhastelu ei sovi, minulla on helppoja reseptejä siitä, miten vaikeita asioita voi tehdä helposti ja maistuvasti. Esimerkiksi teen leipää niin, että juurta ei tarvita ja lopputulos maistuu kuitenkin ihan leivältä.

Resepti: Kaurajauhoa 60 %, riisijauhoa 35 %, mantelijauhoa 5 %, munia 2 kpl, 2 rkl öljyä, 2 rkl mustaherukkahilloa, hyppysellinen auringonkukan siemeniä, seesamin siemeniä ja rusinoita ja vettä sekä päälle koristeeksi hyppysellinen kaurahiutaleita. Minä pidän muffinivuokiin tekemisestä, sillä tavallisessa leipävuoassa minulla tahtoo taikina jäädä raa’aksi, sen sijaan pieniässä vuoissa kypsyy hyvin läpeensä ja leivistä tulee suloisen pieniä.

Nyt minun pitää lopettaa. Ivanka Shoshana lähtee tänä iltana isoäitien ja isoisän kanssa katsomaan tanssijuhlia ja minun tulee viedä Estella Elisheva Laululavalle laulujuhlien harjoituksiin. Tiet ovat kuulemma ristiin-rastiin tukossa, joten lähden liikkeelle ajoissa. Aurinkoa!