NordenBladet – Pohjoismaiden neuvoston Hyvinvointi Pohjolassa -valiokunta haluaa tehdä Pohjolasta edelläkävijäalueen työssä, jossa ehkäistään yhteiskunnan huono-osaisten ryhmien syrjäytymistä. Työn lähtökohtana on sosiaalialan pohjoismaisen yhteistyön strategiaselvitys ”Tiedolla tehoa käytännön toimiin”. Pohjolasta halutaan tehdä maailman integroitunein alue, ja tavoitteeseen pyritään muun muassa sosiaalisilla investoinneilla ja ennaltaehkäisyllä.
– Kenenkään pohjoismaalaisen ei pitäisi kokea itseään syrjäytyneeksi. Meillä on näin ollen velvollisuus huolehtia siitä, että sosiaalialalla on parhaat mahdolliset rakenteet ja käytännöt, joilla tuetaan muun muassa huono-osaisia nuoria, sanoo Hyvinvointi Pohjolassa -valiokunnan puheenjohtaja Bente Stein Mathisen. Syrjäytymisen ehkäisemistä koskevan alkuperäisen ehdotuksen teki Pohjoismaiden neuvoston sosiaalidemokraattinen ryhmä viime syksynä, ja neuvoston hyvinvointivaliokunta päätti nyt lähteä edistämään asiaa vuoden ensimmäisessä kokouksessaan Reykjavikissa. Käytännössä Pohjoismaiden ministerineuvoston halutaan vahvistavan malleja ja kannustimia, jotka poikivat sosiaalisia investointeja ja ennalta ehkäisevää työtä syrjäytymisen torjumiseksi.
Nuoret ja muut syrjäytyneiden ryhmät
Syrjäytyminen kattaa käsitteenä ihmiset, jotka eivät koe yhteiskunnallista osallisuutta ja joiden fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi on siksi uhattuna. Erityisen haavoittuvia ryhmiä ovat maahanmuuttajat, psyykkisesti sairastuneet, vammaiset ja päihdeongelmaiset henkilöt tai sosiaalisesti kuormittuneista ympäristöistä tulevat nuoret. Näille hyvin erilaisille ihmisille on yhteistä se, että he elävät yhteiskunnassa, joka ei aina vastaa heidän tarpeisiinsa. Esimerkiksi syrjäytyneille nuorille on usein tunnusomaista se, että he ovat keskeyttäneet koulun ja ovat ulkona järjestöelämästä. Heillä on usein myös heikkoresurssiset vanhemmat ja kytevä epäluottamus omaan tulevaisuuteen ja paikkaan yhteiskunnassa. Nuorten Pohjoismaiden neuvoston jäsen Anna Falkenberg suhtautuu myönteisesti syrjäytymisen ehkäisytyön tavoitteisiin ja toteaa näin:
– On tärkeää keskittyä ennaltaehkäisyyn ja erilaisiin nuorisoryhmiin. Mitä aikaisemmin toimia toteutetaan, sitä parempia ovat tulokset yksittäisten nuorten ja koko yhteiskunnan kannalta.
Sosiaalisia investointeja ja ennaltaehkäisyä
Pohjoismaiden neuvoston hyvinvointivaliokunta perustaa työnsä strategiaselvitykseen ”Tiedolla tehoa käytännön toimiin”. Selvitys sisältää 14 ehdotusta sosiaalialan pohjoismaisen yhteistyön kehittämisestä. Hyvinvointivaliokunnan syrjäytymistyön keskiössä on erityisesti kaksi ehdotusta, jotka koskevat sosiaalisia investointeja ja ennaltaehkäisyä. Sosiaalisilla investoinneilla pyritään luomaan järjestelmiä, jotka tarjoavat uusia ja pitkäjänteisiä ratkaisuja. Niiden hyödyt eivät kuitenkaan näy viivan alla lyhyellä aikavälillä, ja ratkaisuja voi myös olla vaikea konkretisoida esimerkiksi kansalaisille. Ennaltaehkäisyssä on yksinkertaisesti kyse siitä, että toimitaan ennen vahingon sattumista. Tätäkin työtä on kuitenkin vaikea konkretisoida, koska miten voidaan mitata tarkasti sellaista, mitä ei ole tapahtunut?
Jaetaan toimivia ratkaisuja ja torjutaan toimimattomat
Haasteita siis riittää. Juuri tämän vuoksi Pohjoismaiden neuvosto toivoo Pohjoismaiden ministerineuvoston edistävän järjestelmiä ja panostuksia, jotka johtavat sosiaalisiin innovaatioihin ja ennaltaehkäisyyn syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Niitä tulisi sen jälkeen jakaa strategiaselvityksen moton mukaisesti: jaetaan toimivia ratkaisuja ja torjutaan toimimattomat. Tämä hyödyttäisi yksilöitä ja toisi myös yhteiskunnalle taloudellista hyötyä. Esimerkiksi norjalaiset tutkimukset osoittavat, että jokainen toisen asteen koulutuksen suorittava oppilas tuottaa yhteiskunnalle lähes miljoona kruunua.
Tukea YK:n kestävyystavoitteille
Pohjoismaisen yhteistyön tavoitteena on tehdä Pohjolasta maailman integroitunein alue. Syrjäytymisen ehkäisy auttaa tavoitteen saavuttamisessa ja tukee samalla YK:n Agenda 2030 -toimintaohjelman kestävän kehityksen tavoitteita. Erityisesti se tukee tavoitetta 10: Vähennetään yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja edistetään kaikkien sosiaalista, taloudellista ja poliittista osallistumista iästä, sukupuolesta, vammaisuudesta, rodusta, etnisyydestä, alkuperästä, uskonnosta tai taloudellisesta tai muusta asemasta riippumatta.
NordenBladet – Muutaman vuoden kuluttua Pohjoismaiden ja Baltian maiden kansalaiset voivat hyödyntää kansallisia sähköisiä tunnistusjärjestelmiään täysimääräisesti työskennellessään tai opiskellessaan toisessa maassa tai muuttaessaan maiden välillä. Saumattomat digitaaliset ratkaisut ovat tärkeämpiä liikkuvuuden kannalta kuin vuoden 1952 uraauurtava pohjoismainen passiunioni.
Tekninen ratkaisu on testattu ja todettu toimivaksi. Palvelujen kytkentä on nyt käynnistymässä. Ruotsi, Norja ja Latvia ovat ensimmäisiä maita, joissa on mahdollista kirjautua maiden sähköisiin palveluihin virolaisella sähköisellä tunnistuksella. Norja on ensimmäisenä ottanut käyttöön tätä tunnistautumista hyödyntävän palvelun. Virolaiset opiskelijat voivat nyt kirjautua verkkosivustoon, jonka kautta haetaan opiskelijaksi Norjan yliopistoihin ja korkeakouluihin.
Tavoitteena on, että lähitulevaisuudessa näiden kahdeksan maan kansalaiset voivat käyttää kansallista verkkotunnistautumista lähes kaikissa yhteyksissä Pohjoismaissa ja Baltian maissa. Työ on edistynyt yllättävän nopeasti kuten digitaalisen hankkeen tuleekin. Pohjoismaiden ministerineuvosto sai vuonna 2018 tehtäväksi koordinoida näiden kahdeksan maan digitalisaatioalan yhteistyötä, ja pohjoismaisilla yhteistyöministereillä on selkeät odotukset tulevaisuuden suhteen.
Jatkotyö
Pohjoismaiden ja Baltian maiden sähköistä tunnistautumista koskevan yhteistyöhankkeen nimi on NOBID, ja työtä johtaa Norjan julkishallinnon digitalisoinnista vastaava virasto Difi (Direktoratet for offentlig forvaltning og IKT). Difin tavoitteena on kytkeä eri maiden sähköisen tunnistautumisen järjestelmät yhteen siten, että esimerkiksi Viron kansalaiset voivat kirjautua ruotsalaisiin palveluihin omalla sähköisellä tunnistuksellaan.
Tämä edellyttää yksittäisten maiden teknisten infrastruktuurien kytkemistä toisiinsa, minkä jälkeen maiden on sovittava siitä, mitä kansallisia sähköisiä tunnistusjärjestelmiä toisessa maassa voi käyttää. Tämän jälkeen tekniseen ratkaisuun voidaan kytkeä konkreettisia palveluita, mikä mahdollisesti edellyttää järjestelmien sopeuttamista kussakin maassa.
Rajat ylittävää palveluihin kirjautumista voidaan hyödyntää monella alalla, kuten yritysten rekisteröinnissä, todistusten vaihtamisessa maiden välillä, verotukseen liittyvissä asioissa ja terveyspalveluissa. Difin projektipäällikkö Tor Alvik on tyytyväinen työn etenemiseen, mutta toteaa varsinaisen urakan olevan vasta edessä.
– Teknistä ratkaisua ei ole vaikea toteuttaa, ja työ alkaa olla pitkälti valmis. Varsinainen haaste on saada kaikki kansalliset viranomaiset kytkettyä järjestelmään siten, että palvelut ovat kansalaisten saatavilla. Tehtävämme on toteuttaa poliittisia visioita. Sen vuoksi olemme täysin riippuvaisia poliittisesta tahdosta ja päättäväisyydestä, Alvik toteaa.
NOBID toteaa tavoitteena olevan, että kaikki julkishallinnon viranomaiset ovat mukana järjestelmässä vuoden 2020 loppuun mennessä. Vastuu tästä on kunkin maan hallituksella.
NordenBladet – Vapaa liikkuvuus on pohjoismaisen yhteistyön kulmakiviä. Nyt toiseen Pohjoismaahan muuttamisesta halutaan tehdä entistä helpompaa työntekijöille, yrittäjille, opiskelijoille ja muille. Tavoite ilmenee uudesta pohjoismaisen liikkuvuuden toimintasuunnitelmasta, jonka pohjoismaiset yhteistyöministerit hyväksyivät Reykjavikissa 7. helmikuuta. Kyseessä oli ministerien ensimmäinen kokous Pohjoismaiden ministerineuvoston Islannin puheenjohtajakaudella.
Hyväksytty toimintasuunnitelma koostuu toisaalta lisätuesta useille käytännön hankkeille ja ohjelmille, jotka tukevat yksityishenkilöiden liikkuvuutta. Toisaalta suunnitelmassa luetellaan toimia, joiden on määrä parantaa yritysten ja kansalaisten vapaan liikkuvuuden ja pohjoismaisen integraation edellytyksiä. Toimintasuunnitelma on laadittu vuosiksi 2019–2021.
– Pohjola on maailman integroitunein alue, mutta meilläkin on varaa parantaa nykytilannetta, sanoo Islannin yhteistyöministeri Sigurður Ingi Jóhannsson, joka johtaa yhteistyöministerien työtä vuonna 2019. Liikkuvuuden lisääntyminen vahvistaa myös pohjoismaista yhteenkuuluvuutta ja parantaa naapurikielten ymmärtämistä alueella, hän lisää.
Toimintasuunnitelma koskee Pohjoismaiden ministerineuvoston kaikkia politiikanaloja ja keskittyy digitalisaatioon, toisessa Pohjoismaassa suoritettujen tutkintojen tunnustamiseen sekä EU-lainsäädännön täytäntöönpanoon.
– Haluan erityisesti mainita, että pyrimme saamaan kuntoon infrastruktuurin, joka mahdollistaa kansallisen sähköisen henkilötunnuksen käytön kaikkialla Pohjolassa jo vuonna 2020, Sigurður Ingi Jóhannsson korostaa. Tämä on merkittävyydeltään passiunioniin verrattavissa oleva uudistus, hän toteaa.
Nuorten rajaton Pohjola
Monet toimintasuunnitelman käytännön hankkeista keskittyvät nuoriin. Suunnitelmaan sisältyy muun muassa lisätukea Nordic Master- ja Nordplus-opiskelijavaihto-ohjelmille, jotka jo nykyisin mahdollistavat noin 8 500 pohjoismaalaisen nuoren opiskelun toisessa Pohjoismaassa. Nuorten pääsyä muiden Pohjoismaiden työmarkkinoille on määrä helpottaa.
Toimintasuunnitelma korostaa varsinkin rajaesteneuvoston roolia työssä, jossa poistetaan pohjoismaista liikkuvuutta haittaavia käytännön ”rajaesteitä”.
Lisäksi halutaan parantaa tiedonsaantia alueen tarjoamista mahdollisuuksista. Ministerineuvoston Info Pohjola -neuvontapalvelu ja raja-alueiden omat neuvontapalvelut vastaavat vuosittain satojentuhansien pohjoismaalaisten kysymyksiin, jotka koskevat pohjoismaiseen naapurimaahan asettumista.
NordenBladet – Millaisia taitoja tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan? Varmaa vastausta ei tiedä kukaan, mutta epävarmuutta voidaan oppia hallitsemaan ohjelmoinnillisella ajattelulla. Pohjoismaiden tavoitteena on nousta alan edelläkävijäksi, ja työ on hyvässä vauhdissa. Sen keihäänkärkenä on Nordic CRAFT -yhteistyömalli.
– Tämä on kivaa, ja samalla voi olla yhteydessä muunmaalaisiin nuoriin. Työ on hyvin opettavaista ja auttaa myös niitä, joita koulu tylsistyttää, kertoo Ruotsin Malmössä sijaitsevan Apelgårdskolanin oppilas Sanin.
Sanin osallistui Lontoossa tammikuussa järjestettyyn Nordic@Bett-konferenssiin, jossa myös Nordic CRAFT -yhteistyömalli esiteltiin. Hän on mukana kehittämässä tulevaisuustaitoja yhdessä 500 pohjoismaisen opettajan ja oppilaan kanssa. Nordic@Bett -tapahtumia on järjestetty jo vuosia, ja ne ovat keskittyneet innovatiiviseen opetukseen. Järjestelyistä on vastanneet Opetushallitus, Tanskan opetusministeriön alainen IT- ja oppimisvirasto, Ruotsin kouluvirasto sekä norjalainen Senter for IKT i utdanningen. Nordic@Bett antaa opetusalan ammattilaisille mahdollisuuden kohdata sekä vaihtaa tietoa ja kokemuksia siitä, miten yhteistyö-, innovaatio- ja tietotekniikkataitoja voidaan edistää peruskoulussa.
– Toivottavasti osallistujat saavat inspiraatiota uusiin käytännön yhteistyömahdollisuuksiin, jotka liittyvät innovointiin, ongelmanratkaisuun ja muihin tulevaisuustaitoihin. Keskiössä ovat tietotekniikkataidot sekä maa- ja oppiainerajojen ylittäminen, sanoo Pohjoismaiden ministerineuvoston Pernille Dalgaard-Duus.
Digitaalista yhteistyötä
Pohjoismaille on tärkeää kehittää koulua ja opetusta siten, että oppilaat, opiskelijat ja opettajat ovat motivoituneita ja saavat valmiuksia tulevaisuuden yhteiskunnassa toimimiseen. Lasten, nuorten ja aikuisten tulisi osana yleissivistystä oppia käyttämään mediaa ja tekniikkaa. Se ei kuitenkaan yksin riitä, vaan heidän tulisi lisäksi oppia ajattelemaan ja luomaan tekniikan avulla osana arkista ongelmanratkaisua. Digitaaliseen tekniikkaan on lisäksi tärkeää suhtautua sekä uteliaasti että kriittisesti.
Malmöläisen Apelgårdskolanin opettaja Jennie Ingelsson on sitä mieltä, että Nordic CRAFT -yhteistyö auttaa oppilaita omaksumaan tietoa uudella tavalla.
– Tulevaisuus on paljon yhteistyöpainotteisempi kuin oma kouluaikamme, jolloin kilpailu oli paljon keskeisempää. Nyt on asiat toisin ja pitää osata tehdä digitaalista yhteistyötä, Ingelsson kertoo.
Yhdessä entistä paremmiksi
Nordic CRAFT -yhteistyömalli on Pohjoismaiden väline alan edelläkävijyyden saavuttamiseen. Nyt järjestetyn Nordic@Bett-konferenssin keskiössä oli ohjelmoinnillinen ajattelu (computationel thinking). Nordic CRAFT -ohjausryhmän jäsen ja Opetushallituksen ruotsinkielisen koulutuksen ja varhaiskasvatuksen johtaja Gun Oker-Blom on vakuuttunut siitä, että Pohjoismaat ovat vahvimpia yhdessä.
– Nordic Craftin tavoitteena on tukea pohjoismaista yhteistyötä. Pohjoismaat ovat samankaltaisia, ja myös koulun ja yhteiskunnan digitalisaatioprosessi on samanlainen. Maakohtaisia prosesseja vertailemalla voidaan todeta, että prosessit ovat samoja, mutta ne etenevät vähän eri tahtiin suhteessa opetussuunnitelmatyöhön ja opetuksen digitalisaatiostrategioiden kehittämiseen. Tällä saralla voimme oppia toisiltamme ja tukea toisiamme, Gun Oker-Blom sanoo.
Kuva: Mitä osaamista meillä on tulevaisuuden yhteiskunnassa?Vastaus on, että kukaan ei tiedä varmasti, mutta voi myös oppia käsittelemään sitä.Sitä kutsutaan ”laskennalliseksi ajatteluksi”.Pohjoismaat ovat asettaneet tavoitteekseen tulla alan johtajaksi ja on menossa hyvin.Nordic CRAFT on keihäänkärki. (NordenBladet) Lähde: Norden.org
NordenBladet –Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2019 ympäristöpalkinnon teemana ovat kestävää kulutusta ja tuotantoa edistävät aloitteet, joissa tehdään vähemmällä enemmän ja paremmin. Ehdokasasetteluun voi osallistua kuka tahansa. Palkinnonsaaja julkistetaan Pohjoismaiden neuvoston istunnon yhteydessä Tukholmassa 29. lokakuuta 2019.
Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2019 ympäristöpalkinto kohdistaa valokeilan pohjoismaisiin aloitteisiin, joissa tehdään vähemmällä enemmän ja paremmin eli pienennetään materiaalijalanjälkeä sosiaalisten, teknisten tai muiden innovaatioiden avulla.
Suurkuluttajia Teema heijastelee ja tukee YK:n kestävän kehityksen tavoitetta numero 12: ”Varmistetaan kulutus- ja tuotantotapojen kestävyys.”
– Pohjoismaat ovat kansainvälisesti tavaroiden ja palveluiden suurkuluttajia ja hyvin materiaali-intensiivisiä maita. Tällainen läpivirtaustalous on sekä haaskaava että lyhytnäköinen. Nyt etsimmekin kaikkein älykkäimpiä ja tehokkaimpia pohjoismaisia aloitteita, jotka viitoittavat tietä kohti kestävää tulevaisuutta, toteaa ympäristöpalkinnon palkintolautakunnan puheenjohtaja Ethel Forsberg.
Määräaika 15. toukokuuta Palkinnonsaajaa voi ehdottaa kuka tahansa. Ehdokasasettelu päättyy keskiviikkona 15. toukokuuta 2019.
Ehdokas voi olla pohjoismainen yritys, organisaatio tai henkilö, joka toimii Pohjoismaissa ja/tai suhteessa Pohjoismaiden ulkopuolisiin osapuoliin. Ehdokkaan kehittämässä aloitteessa tulee lisäksi olla pohjoismainen näkökulma.
Tietoa palkinnosta ja palkintojenjakotilaisuudesta Jo 25. kerran myönnettävän ympäristöpalkinnon ehdokkaat julkistetaan syyskuussa, ja palkinto luovutetaan Tukholmassa järjestettävässä palkintojenjakotilaisuudessa 29. lokakuuta 2019.
Voittaja saa 350 000 Tanskan kruunua (noin 47 000 euroa).
Aikaisemmat palkinnonsaajat
2018 Attun luonnonvaraneuvosto (Grönlanti) – paikallisten kalastajien työ, jossa seurataan meriympäristöä ja ehdotetaan parannuksia hoitotoimenpiteisiin
2017 RePack (Suomi) – verkkokaupan kierrätettävä kuljetuspakkaus
2016 Too Good To Go (Tanska) – kestävää elämäntapaa tukeva digitaalinen innovointi
2015 Energiayhtiö SEV (Färsaaret) – vihreään sähköön siirtyminen
2014 Reykjavikin kunta (Islanti) – laaja-alainen ja määrätietoinen ympäristöpanostus
2013 Selina Juul (Tanska) – ruokahävikin vastustamine
NordenBladet —Eduskunnan tarkastusvaliokunta järjestää pohjoismaisten valvontavaliokuntien kokouksen eduskunnassa 31.1. – 1.2.2019. Kokoukseen osallistuu parlamenttien jäseniä sekä valiokuntien virkamiehiä Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Islannista, Färsaarilta sekä Grönlannista.
Tapaamisen keskeisiä aiheita ovat valvontatyön ajankohtaiskysymysten ohella digitaalisuus julkisella sektorilla sekä valvontatulosten hyödyntäminen eri maissa.
Eduskunnan tarkastusvaliokunnasta kokoukseen osallistuvat puheenjohtaja Eero Heinäluoma (sd), varapuheenjohtaja Olavi Ala-Nissilä (kesk) sekä valiokunnan jäsenet Eero Lehti (kok), Maria Lohela (liik) sekä Johanna Karimäki (vihr). Kokoukseen osallistuvat myös valiokuntaneuvokset Nora Grönholm ja Heidi Silvennoinen.
NordenBladet – Viikingit olivat muinaisskandinavialaista syntyperää olleita merenkävijöitä, joille luonteenomaisen kulttuurin kukoistusaika oli noin 700-1000 -luvuilla (ns. viikinkiaika). Nimitys viikinki pohjautuu todennäköisesti vanhaan skandinaaviseen samaan vík, joka tarkoittaa lahtea; viikinki on siis ”lahtelainen” eli merenkävijä. Vaikkakin viikingit antoivat nimen kokonaiselle aikakaudelle, nämä sotaisat merenkulkijat muodostivat suhteellisen pienen osan tuon ajan Pohjoismaiden väestöstä, joka suurimmalta osin toimi rauhallisen maanviljelyn parissa. Toisen teorian mukaan viikinkien nimi tulee vanhasta englanninkielestä, sanasta wíc, joka tarkoitti asutuskeskusta, jossa käytiin kauppaa. Valloitusten ohella viikingit toimivat myös käsityön ja kaupankäynnin parissa.
Viikingit olivat taitavia laivanrakentajia. Heidän pitkien laivojensa laudoitus ja suuret neliskulmaiset purjeet takasivat tuon ajan oloissa varsin hyvän merikelpoisuuden. Merimatkat veivät viikingit Islantiin, Grönlantiin ja Pohjois-Amerikan rannikolle. Suuria löytöretkiä edeltävänä kautena viikingeillä on huomattava rooli uusien alueiden löytämisessä, mutta tietoja heidän retkistään eivät erityisesti levinnyt, sillä mittauksia ei suoritettu ja karttoja ei laadittu.
Itäsuuntaan purjehtineita viikinkejä kutsuttiin myös varjageiksi. Heidän toimintansa ulottui Bysanttiin saakka ja heillä oli merkittävä rooli Kiovan-Venäjän valtion muodostumisessa. Ranskan rannikolla viikinkejä kutsuttiin normanneiksi.
Viikinkiretkiä suorittivat (varsinkin 1000-1100 -luvuilla) virolaisetkin, varsinkin saarenmaalaiset.
Heikon poliittisen järjestäytymisen, kristinuskon leviämisen ja sotimistapojen kehittymisen vuoksi viikingit jäivät 1100-luvulta lähtien Euroopassa taka-alalle. He perustivat monin paikoin omia asutuskeskuksiaan ja sulautuivat paikalliseen väestöön.
Kiinnostus viikinkien toimintaan heräsi uudelleen romantiikan aikakaudella, jolloin heitä alettiin kuvata epähistoriallisesti idealisoituina uhkarohkeina ja mahtavina sotureina. Myöhemmän popkulttuurin (elokuvat, sarjakuvat yms.) vaikutuksesta levisi melkoisen epätarkkoja käsityksiä viikinkien toiminnasta, ulkonäöstä ja elinoloista. Nykyisin muinaishistoriasta kiinnostuneet jäljittelevät ja seuraavat viikinkiajan aineellista ja henkistä kulttuuria arkielämässä, viikinkileireillä ja -festivaaleilla, ulkoilmamuseoissa ja teemapuistoissa.
Kansallissosialistinen ideologia sai vaikutuksia Pohjolan rodun myyttisestä ja historiallisesti epätotuudellisesta kuvailemisesta. Osa viikingeistä kiinnostuneista on kokoontunut odinismia, aasainuskoa, wotanismia ym. uuspakanallisia uskomuksia seuraaviin uskonnollisiin yhteisöihin. Äärimmäiset vakaumukset ja vastakkainasettelun etsintä aiheutti Norjassa sen, että viikingeistä innostunut Varg Vikernes alkoi polttaa kirkkoja.
300 vuoden aikana, noin vuosina 800–1050 jKr., kaukaa Pohjolasta tulleet villit miehet –viikinkisoturit – pitivät hirmuhallinnon alaisena keskiaikaista Länsi-Eurooppaa. Halu saada enemmän kultaa ja hopeaa, orjia ja uusia maa-alueita oli se, joka pakotti viikingit nostamaan purjeensa ja lähtemään kodeistaan tämän päivän Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Heidän yllättävät ja julmat ryöstöretkensä olivat legendaarisia. Kristityt munkit kuvailivat kauhulla rikkaiden luostarien ja kaupunkien ryöstämistä ja hävitystä.
Viikingit olivat kuitenkin muutakin kuin hävittäjiä. He olivat myös ovelia kauppiaita, kokeneita merenkävijöitä, taitavia käsityöläisiä ja laivanrakentajia. He elivät skaldien ja saagojen maailmassa, arkielämässä heidän yhteiskuntansa oli omana aikanaan huomattavan avoin ja demokraattinen.
Kukapa meistä ei olisi törmännyt romanttisiin kuvauksiin viikingeistä muinaisen Pohjolan sankareina. Valitettavasti enemmistö sellaisista kuvitelmista on täynnä virheitä. Paras esimerkki on tässä yhteydessä laajalti levinnyt kuva sarvikypäräisistä isokokoisista miehistä laivassa, jota uljas lohikäärmeen pää koristaa. Todellisuudessa viikingit eivät koskaan käyttäneet sarvikypäröitä, miesten keskimääräinen pituutensa oli 165 cm ja naisten 154 cm. Valtava enemmistö viikingeistä oli rauhallisia talonpoikia, kun taas merikaupan ja -rosvouden parissa heistä toimi vain kourallinen. Skandinavian viikinkiaika ja sitä vastaava aikakausi Baltiassa – nuorempi rautakausi – ovat olleet Virossa laajalle yleisölle melko vähän tunnettuja varsinkin neuvostoajan esihistorian käsittelyssä voimassa olleiden rajoitusten vuoksi.
Virosta, varsinkin Saarenmaalta löydetyt vierasperäiset esineet, sikäläiset satamapaikat ja linnat todistavat yhteiskunnasta, jossa järjestyneiden naapurimaiden kanssa samalla tasolla olleilla merenkululla ja kaupankäynnillä – valitettavasti myös merirosvoudella – oli tärkeä osansa. Skandinaavien idänretkiä ei ole mahdollista käsitellä kiinnittämättä huomiota muinaisiin saarenmaalaisiin, kuurinmaalaisiin ja myös muihin Itämeren itärannikon asukkaisiin. Käytettäessä termiä ”viikingit” sen laajemmassa merkityksessä voi täydellä varmuudella puhua myös virolaisista viikingeistä.
Viikinkien retket
Viikingit vaelsivat, kävivät kauppaa ja hävittivät koko Euroopassa päätyen idässä Bagdadiin ja lännessä peräti Amerikkaan. Islanti löydettiin vuonna 870 ja Grönlanti vuonna 985. Viikinki Leif Eriksson oli ilmeisesti ensimmäinen eurooppalainen, joka astui Amerikan maaperälle Newfoundlandissa nykyisessä Kanadassa jo vuonna 1001.
Viikinkiajan nimellisenä alkuna pidetään vuotta 793, kun yllättäen pohjoisesta ilmestyneet soturit hävittivät Lidisfarnen luostarin Englannin koillisrannikon saarella. Sellainen häikäilemättömyys oli koko kristitylle maailmalle shokki. ”Pohjoismaisten pakanoiden” ryöstöretki ei silti jäänyt viimeiseksi, vaan samanlaisesta tuli Länsi-Euroopalle kauheaa todellisuutta vielä moneksi vuosisadaksi.
Viikingit tunkeutuivat pitkin Euroopan suuria jokia – Rhein, Seine, Loire – aina Pariisiin saakka. Pariisia hävitettiin vuonna 845 pääsiäisen aikaan; kutsumattomista vieraista vapautumiseksi Ranskan kuningas Kaarlen piti maksaa viikingeille 3150 kg hopeaa. Lisäksi viikinkipäällikkö Ragnar otti mukaansa matkamuistoksi palasen kaupungin porttia. Ehkäpä kaupunkilaisia lohdutti tieto siitä, että sekä Ragnar että pääosa hänen miehistään kuoli paluumatkalla odottamattomiin sairauksiin.
Viikingit alkoivat talvehtia valloitetuissa paikoissa ja ryöstöretket venyivät toisinaan vuosien pituisiksi. Kului vielä lukuisia vuosia ja osa viikingeistä, kuten esimerkiksi ne, jotka olivat pysähtyneet Normandiaan ja Pohjois-Englantiin, sulautuivat paikalliseen väestöön ja omaksuivat paikallisen kielen.
Viikingit idäntiellä
Itäviikingit, joita toisinaan kutsutaan myös varjageiksi, purjehtivat Itämeren yli ja pitkin Venäjän suuria jokia alas etelän suuntaan. Monien tällaisten matkojen kohteena oli tuolloisen maailman rikkaimmat kaupungit, Bysantin keisarikunnan pääkaupunki Konstantinopoli (nykyinen Istanbul) ja Arabian kalifaatin pääkaupunki Bagdad, mutta viikingit ovat käyneet myös Jerusalemissa ja varmaankin kauempanakin. Bysantin keisarin henkivartiosto koostui viikingeistä; mutta täytyy sittenkin mainita, että meidän päiviimme säilyneiden henkivartijoiden nimien joukossa on myös useita suomalais-ugrilaisia ja balttilaisia henkilöiden nimiä.
Perimätiedon ja Venäjän kronikkojen tietojen mukaan lähinnä nykyisestä Ruotsista kotoisin olleet itäviikingit perustivat vuonna 862 Vanhan Venäjän valtion. Luoteis-Venäjällä heidän tärkeimmät keskuksensa olivat Novgorod, Vanha-Laatokka ja Irboska. Viikinkien muodostaman yläluokan olemassaolosta sekä näissä kaupungeissa että myös Kiovan ympäristössä todistavat runsaat skandinavialaisperäisiä hautaustapoja noudattaneet haudat.
Todennäköisesti kaikkia Orienttiin vieviä kauppateitä valvoivat itämerensuomalaiset ja balttilaiset kansat. Se oli niin sanottu Idäntie – Austervegr – jonka kautta Eurooppaan virtasi itämaisia mausteita ja hopeaa, Itämaihin taas Pohjois-Euroopan turkiksia, vahaa ja orjia.
Baltiasta lähti kolme reittiä, jotka länsimaat Venäjän suurten jokien kautta itään. Ensimmäinen niistä ulottui Keski-Ruotsista Ahvenanmaalle, sieltä rannikkoa pitkin nykyiseen Helsinkiin ja jatkui Suomenlahden rantaa pitkin Laatokalle. Toinen tie alkoi Saarenmaalta, kulki Pärnu- ja Emajokea pitkin ylös, pienempien vesistöjen kautta Peipsi-järvelle ja sieltä edelleen Venäjälle. Runsaat aarteet ja vanhimmat Viron kaupungit tämän tien varrella todistavat siitä, että kyseessä oli ilmeisesti kolmesta vaihtoehdosta suosituin. Kolmas tie vei suoraan Venäjälle Väinäjokea pitkin.
Viikinkiajan Viro
Vaikka viikingit perustivatkin siirtokuntiaan nykyiselle Venäjälle ja myös Suomen länsi- ja itärannikolle, he eivät pystyneet vakiinnuttamaan asemaansa Baltiassa. Silti pääosan tärkeistä kauppateistä piti kulkua täkäläistä rannikkoa ja jokia pitkin. Luultavasti tähän oli syynä Skandinavian kronikoissa kuvattu ”idäntien miesten” aktiivisuus, joka ei sallinut ruotsalaisten viikinkien perustaa omia kauppakeskuksiaan tänne. Varsinkin Saarenmaan ja Kuurinmaan merenkävijät muuttuivat Skandinaviaan syntyneille pikkuvaltioille vaarallisiksi 1000- ja 1100-luvuilla, joita toisinaan romanttisesti kutsutaankin Viron (vast. Latvian) viikinkiajaksi.
Selkeimmän todistuksen Viron läpi virranneista rikkauksista antavat maaperään kätketyt hopea-aarteet, joiden runsaudessa voi Viron kanssa Itämeren ympäristössä kilpailla ainoastaan Gotlannin saari. Myös täkäläinen arkeologinen löydösaineisto viittaa erittäin tiiviisiin yhteyksiin sekä ruotsalaisten viikinkien että myös Venäjän varjagien kanssa.
Muinaisista virolaisista viikinkimaailman täysivaltaisina jäseninä kertovat runsaat hautalöydöt. Ymmärrettävästi korujen ja aseiden kanssa haudattiin vain yhteiskunnan rikkaimpia jäseniä, alueiden ja kylien vanhimpia ja näiden perheenjäseniä. Aseet ja korut, jotka poltettiin yhdessä vainajan kanssa, olivat joskus skandinavialaisperäisiä tai sikäläisten esikuvien mukaan paikalla valmistettuja. Kansainvälisiä ovat olleet varsinkin aseet, joka on myös ymmärrettävää, koska sodassa tuli pysyä naapurien kanssa samalla tasolla. Myös miesten korut ja luultavasti vaatteetkin muistuttivat Virossa muiden Pohjoismaiden vaatteita. Sekin todistaa yhteisestä maailmankuvasta – kuvitelma päällikölle tai muuten varakkaalle soturille sopivista aseista ja koruista oli Itämeren itä- ja länsirannikolla samanlainen.
Viikingit – merten valtiaat
Viikingit olivat taitavia ja rohkeita merenkävijöitä. Pitkillä puisilla laivoillaan he purjehtivat myös myrskyisten merten yli. Merellä viikinkilaiva liikkui pääasiassa neliskulmaisen purjeensa avulla, rannikon läheisyydessä tai jokireiteillä kulkua varten masto laskettiin ja alettiin soutaa. Jos vain mahdollista oli, viikingit purjehtivat rannikolta näköetäisyydellä ja päiväsaikaan. Avomerta ylitettäessä navigointiin käytettiin aurinkoa ja tähtiä. Oikean tien löytämiseksi tarkkailtiin huolellisesti myös tuulen suuntaa, merilintuja ja aaltojen luonnetta.
Parhaiten säilyneet viikinkilaivat on löydetty rikkaiden viikinkipäälliköiden haudoista, tunnetuimpina voisi mainita Osebergin ja Gokstadin laivat Norjassa. Vaikka näissäkin tapauksissa on puumateriaali pääosin lahonnut, voi laivan muodon restauroida säilyneiden rautaosien mukaan. On tiedossa myös runsaasti viikinkilaivoja esittäviä kuvia.
Nykyaikana ovat yritteliäät henkilöt rakentaneet Skandinavian maissa uudelleen useita viikinkilaivoja ja jopa matkustaneet niillä oikeiden viikinkien laivareiteillä.
Milloin Virosta löydetään oma viikinkilaiva?
Se on kysymys, joka on innostanut kaikkia täkäläisiä muinaisajan tutkijoita. Arkeologit tietävät, että viikinkiaikana Virossa poltettiin kuolleet toisinaan laivassa tai veneessä kuten Skandinaviassakin, mutta polttamattomia viikinkilaivoja ei ole Viron hautauksista löydetty. Kukapa tietää, ehkäpä jokin tuhoutunut viikinkilaiva odottaa edelleen löytäjäänsä joko rannikkomeressä tai nyt jo maalle jääneenä. Maanpinta on viimeisten tuhannen vuoden aikana noussut Virossa niin nopeasti, että useissakin viikinkiajan satamapaikoissa viljellään nykyisin jo peltoa.
Kronikoitsija Henrik Lättiläinen on kirjoittanut virolaisilla olleen kahdentyyppisiä laivoja – piratica ja liburna. Näistä ensimmäinen oli sotalaiva, toinen pääasiassa kauppalaiva. Sotalaivaan mahtui noin 30 miestä ja siinä oli korkea, luultavasti lohikäärmeen- tai käärmeenpäinen keula ja neliskulmainen purje. Virolaisten viikinkien laivat olivat siten samantapaisia kuin skandinavialaisten viikinkien laivat, mutta rakenteellisissa yksityiskohdissa oli ilmeisesti myös eroja.
Vanhimmat Viron vesistä löydetyt laivanhylyt ovat peräisin 1200-1300 -luvuilta ja ne on löydetty Pärnusta ja Saarenmaalla Maasilinnasta. Riiasta on löydetty 1100-1200 -luvun viikinkilaivan hylky, joka latvialaisten asiantuntijoiden mukaan saattaa olla valmistettu Kuurinmaalla tai Saarenmaalla.
Muinaisten laivojen ja merenkäynnin parissa on Virossa toiminut vedenalaisen arkeologian tutkija Vello Mäss, jolta on tästä aiheesta ilmestynyt äskettäin kirja. Siinä esitettyjä tietoja ja kuvia on käytetty myös tässä.
Viikingit sotureina
Henkilökohtainen urheus oli luonteenpiirre, jota viikingit arvostivat yli kaiken. Sotilaiden tuli olla joka hetki valmis seuraamaan päällikköään tai kuningastaan taisteluun, ryöstö- tai kaupparetkelle. Vain sodassa saavutettiin ikuista mainetta ja jokaisen haaveena oli kaatua taistelussa, ase kädessä. Siten surmansa saaneita odotti Valhalla, jossa he saattoivat puuhata ikuisesta sen parissa, joka oli lähinnä heidän sydäntään: syödä, juoda, juhlia ja tapella.
Virolaiset viikingit Skandinavian saagoissa
Virolaiset ja virolaiset merenkävijät mainitaan skandinavialaisissa saagoissa ja muissa kirjallisissa lähteissä useita kertoja. Usein puhe on epämääräisesti ”idänteiden miehistä”, joilla tarkoitetaan muun muassa virolaisia, lähinnä saarenmaalaisia, sekä kuurinmaalaisia. Viro tai sen eri alueet mainitaan useissa riimukivissä kertomassa henkilön oleskelusta tai jopa kuolemasta Virossa.
Snorri Sturlusonin saagan mukaan Ruotsin kuningas Erik olisi järjestänyt vuosina 850-860 retkiä Itämeren itärannikolle, muun muassa Viroon ja jopa alistanut nämä alueet itselleen.
Vuonna 967 matkusti Norjan tuolloin kolmevuotias kuningas Olav Trygvesson äitinsä Estridin kanssa kauppiaiden seurassa Novgorodiin Estridin veljen Sigurdin luo, kun heidän kimppuunsa hyökkäsivät merellä virolaiset merirosvot. Olav sattui äidistään eroon ja myytiin yhdessä kahden seuralaisensa, Torulfin ja Torgilsin kanssa raa’alle virolaiselle, jonka nimi oli Klerkon ja joka tappoi Torulfin tämän heikkouden vuoksi. Olavin ja Torgilsin Klerkon vaihtoi hyvään vuoheen.
Poikien uusi isäntä Klerk myi heidät edelleen ystävällisten virolaisten perheeseen, jossa isännän nimi oli Reas ja emännän nimi Rekon. Olav kasvoi Virossa ja vapautui vasta kuusi vuotta myöhemmin, kun hänen setänsä näki hänet sattumalta torilla ja osti hänet ja Torgilsin vapaiksi. Äiti Estrid vapautui vasta vuosia myöhemmin.
Njallin saagan lauluissa mainitaan islantilaisten viikinkien meritaistelu virolaisten kanssa jossain Saarenmaan lähellä vuonna 972. Kronikoitsija kutsuu virolaisia Viron viikingeiksi ja näiden laivoja sotalaivoiksi.
Novgorodista tullut varjagi Ulf (Uleb) lyötiin v. 1032 Novgorodin kronikan mukaan ilmeisesti nykyisen Tallinnan lähellä Rautaisten Porttien luona käydyssä meritaistelussa.
Historioitsija Saxo Grammaticuksen tietojen mukaan kuurinmaalaiset ja saarenmaalaiset hävittivät vuonna 1170 Tanskan alueita. Virolaisia merirosvoja oli todennäköisesti myös vuonna 1187 Keski-Ruotsin pääkaupungin hävittäneiden ”idäntien miesten” joukossa. Henrik Lättiläisen kuvauksissa 1200-luvun alkupuolelta mainitaan toistuvasti saarenmaalaisten ryöstöretket Skandinaviaan, samoin meritaistelut saarenmaalaisia vastaan Itämeren itärannikolla.
Linnoitukset
Kun verrataan Itämeren itä- ja länsirannikon muinaista kulttuurikuvaa, silmään pistää itärannalle ominainen erityinen linnoitusten runsaus. Sellaista suuntausta voidaan havaita jo pronssiaikana, mutta juuri viikinkiaikaan linnoitusten määrä muuttuu erityisen huomiota herättäväksi. Viikinkiaikaan mennessä olivat muotoutuneet kihlakunnat, jotka myöhempänä aikana toimivat hallinnollisina ja kirkollisina alueellisina yksiköinä. Kihlakunnan keskuksissa, myöhempien kirkkojen läheisyydessä, linnoitusmäet sijaitsivatkin. Linnoitukset ovat valtakeskuksia ja paikallisen ylimyksen hyvin varustettuna residenttinä.
Linnoitukset muuttuivat poikkeuksellisen vahvoiksi 1000-luvulla, kun osa aiemmista linnoituksista hylättiin ja niiden läheisyyteen rakennettiin uusia. Monien muiden ilmiöiden tapaan sekin viittaa tärkeisiin yhteiskunnallispoliittisiin muutoksiin tuon ajan Virossa; ilmeisesti suurempaan kerrostumiseen ja vallan keskittymiseen.
Arkeologisten kaivausten yhteydessä on selvinnyt, että linnoitukset olivat jatkuvassa käytössä. Yhdestä Viron suurimmista linnoituksista, Varbolasta, on löydetty yli 70 eri asuinrakennuksen jäänteet. Talot rakennettiin hirsistä ja niiden nurkassa oli uuni. Ylimysten taloja ei ole muiden joukosta erotettu, koska linnoitus on tutkittu vain osittain.
Viikinkiaikainen vaatetus
Virolaisten miesten vaatetus viikinkiaikaan muistutti huomattavasti sen ajan skandinavialaisten vaatetusta. Erityisen suuri samanlaisuus ilmenee Gotlannin ja Keski-Ruotsin viikinkien kanssa. Täydelliseen vaatetukseen kuuluivat villaisen housut, pitkä pellavainen tai villainen paita ja viitta, joka ulottui noin polviin. Viitan tai päällysvaatteen kaulus ja reunat olivat usein reunustetut pronssispiraaleilla.
Vyöt ja myös miekkavyöt olivat koristellut pronssinastoilla. Vyöllä oli aina pronssipellin reunustama tuppi, jossa oli puukko.
Skandinavian viikingeistä eroten virolaismiehet käyttivät paljon sormuksia ja rannerenkaita. Siinä missä balttilaiskansoilla oli erityisiä sotilaisen rannerenkaita, Virossa miehet käyttivät pääasiassa samoja rannerengastyyppejä kuin naisetkin (vain spiraalirannerengasta ja Saarenmaan tyyppistä rannerengasta ei esiinnyt miesten haudoissa koskaan).
Viikinkiajan alussa miehet kiinnittivät viittansa rengaspäisin neuloin. 900-luvulla rintaneulat muuttuivat vain naisten koruiksi ja miehet alkoivat käyttää päällysvaatteiden ja paitojen etumusten kiinnittämiseen hevosenkenkäsolkia.
Miesten päähineistä meillä on hyvin vähän tietoja. Liiviläisten ruumishaudoissa esiintyy toisinaan nahasta ja kankaasta valmistettuja hattuja, joissa on pronssispiraalikoristeita.
Viikinkiaseet
Pääosa Virosta löydetyistä viikinkiajan aseista edustaa laajalti levinneitä kansainvälisiä asetyyppejä. On kuitenkin mahdollista mainita joitakin erityispiirteitä. Kokonaisia miekkoja on Viron haudoista löydetty harvoin, yleensä vain miekan kahvan palasia. Kaikki löydetyt miekat edustavat Skandinaviassa yleisiä tyyppejä.
Kaikkein eniten voi haudoista löytää keihään teriä, joiden tyypit vaihtelevat erittäin ylellisistä tuontiesineistä aina yksinkertaisiin kotimaisiin tuotteisiin. Heitto- ja pistokeihäiden kärkiä on tavallisesti samassa haudassa yhdessä. Heittokeihäiden kärkiä on Virosta löydetty hyvin paljon. Joissakin haudoissa on myös kirveitä.
Henrik Lättiläinen kertoo virolaisesta keihäin aseistautuneesta jalkaväestä ja mainitsee erityisten heittolaitteiden avulla toimivat heittokeihäät. Monista haudoista ovat arkeologit löytäneet ratsastusvarusteita. On ilmeistä, että ylimykset taistelivat ratsain miekoilla ja jalkaväki käytti heitto- ja pistokeihäitä.
Hautaesineiden liittäminen päivittäiseen aseistukseen on aina hyvin kyseenalaista. Hautojen ympäristöstä löydetään usein keihäänkärkiä, joskus myös kilven keskiosan jäänteitä, jotka on ilmeisesti heitetty tai jätetty sinne jonkin rituaalin yhteydessä, joka on järjestetty hautaamisen aikana tai sen jälkeen. Kilven lisääminen hautaan ei ilmeisesti ollut tapana. Nuolen kärkiä löytyy harvoin, mutta liiviläisten ruumishaudoissa on usein kilpien ja nuolipussien jäänteitä.
Aseita, ennen kaikkea miekkaa, ylistetään Skandinavian saagoissa ja parhaille niistä annettiin jopa nimiä. Hyvät aseet, kuten damastilla päällystetyin terin varustetut miekat ja keihään kärjet, olivat hyvin kalliita. Ylellisimmät aseet koristeltiin hopealangalla tai ohuella hopea- ja kultakerroksella, johon kaiverrettiin monimutkainen ornamentti.
Naisten vaatetus
Naapurimaiden tapaan virolaisen naisen vaatetukseen kuului pellavainen (talvella villainen) paita, jota peitti villainen hihaton suljettu päällysvaate eli mekko. Etelä-Virossa, jossa latgallien vaikutukset olivat voimakkaampia, suljetun päällysvaatteen sijasta käytettiin myös kiedottavia hameita.
Juhlatilaisuuksissa ja kylmään aikaan naiset käyttivät moninkertaisia villakankaisia hartiahuiveja, jotka oli reunoistaan koristeltu sisään kudotuin tai hevosenjouhin kiinni ommelluin pronssispiraalein ja värikkäin kudotuin nauhoin. Hartiahuivi kiedottiin olkapäiden ympäri ja kiinnitettiin edestä hevosenrautasoljella.
Pronssispiraalien runsaus viikinkiajan naisten haudoissa on huomattava. Spiraaleilla kantattiin mekot, hartiahuivit ja päähuivit eli liinat. Kirjailuja ei ole säilynyt.
Vyötäröllä kannettiin kudottua tai nahkavyötä. Nahkavyöt olivat kaunistetut pronssinastoin ja vyöllä riippui pronssipellillä koristeltu puukontuppi, avainnippu tms. Vyö on myös historiallisena aikana ollut yksi tärkeimmistä vaate-esineistä nimenomaan maagisessa merkityksessä. Vyöllä on uskottu olevan suojaavia ja maagisia ominaisuuksia; vanhemmat runolaulut kertovat usein vyötä kutovista (elämänlanka-aihe?) neitosista. Vyötä käytettiin usein myös öisin, jopa raskaana olevien naisten tuli käyttää vyötä (suojaksi pahaa silmää vastaan).
Pronssispiraaliset pääkorut ja pronssikuvioin koristellut liinat olivat yleisiä koko Virossa. Vaatimus, jonka mukaan aviovaimot eivät saa poistua kotoaan peittämättä päätään, oli todennäköisesti vallitsevana jo viikinkiaikaan (Skandinaviassa on sama perinne). Tämä tapa yhdistetään pääsääntöisesti samanaikaisesti sekä tarpeeseen erottaa aviovaimot jollain statussymbolilla että myös monissa esiteollisissa yhteiskunnissa yleiseen uskomukseen, jonka mukaan miehen kanssa sukupuolisuhteessa olevan naisen hiukset sisältävät voimaa ja että tätä voimaa tulee hallita (ts. hiukset tulee leikata tai peittää).
Huomattavin koru, jota virolaisnaiset 1000-luvulla käyttivät, oli ehdottomasti rintakoru, johon kuului rintaketjuja, rintaneuloja ja ketjunkannattimet. Ketjujen pituus ja määrä riippui ilmeisesti käyttäjän varakkuudesta, mutta pääosa viikinkiajan naisten haudoista sisältää ainakin joitakin rintaketjun paloja. Viikinkiajan alussa neulat olivat melko vaatimattomia, mutta 900-luvulta alkaen neulat muuttuivat suuremmiksi ja ketjut pitemmiksi ja raskaammiksi. Ketjuihin kiinnitettiin usein riipuksia ja kulkusia.
Rikkaimmat naiset käyttivät samaan aikaan monta kaularengasta ja jopa kymmentä rannerengasta. Viikinkiajan Viro oli rikas monien erilaisten rannerenkaidensa puolesta, joista vain spiraalirannerengasta esiintyi koko maassa. Sormuksiakin oli useita eri tyyppejä ja niitä käyttivät sekä naiset että miehet. Solkien typologia on samoin hyvin runsas; soljilla kiinnitettiin hartiahuivi ja paidankaulus.
Naisten korut jakautuvat kahteen perustyyppiin: Saaren- ja Läänenmaan ja Itä-Viron koruihin. Saaren- ja Läänenmaalla käytettiin paljon kolmion muotoisia rintaneuloja ja eräänlaisia rannerenkaita ja kaularenkaita. Itä-Virossa ei käytetty viikinkiajan alussa rintakoruja lähes lainkaan, jonka vuoksi on todennäköistä, että rintaneulojen avulla kiinnitettävän vaatteen sijasta Itä-Viron naiset käyttivät ympärille kiedottavaa hametta. Itä-Viron tyyppisiä rintakoruja (ristinmuotoisella päällä) alettiin käyttää vasta 1000-luvulla. Ranne- ja kaularengastyyppejä oli sen sijaan Itä-Virossa enemmän kuin Läänenmaalla.
Viikinkien naiset ja lapset
Viikinkien naisilla oli enemmän itsenäisyyttä kuin keskiajan Euroopan naisilla. Emäntä hallitsi ja johti kodin taloutta, varsinkin kun miehet olivat pitkillä retkillään. Naisten ja miesten työt olivat tuolloisessa maailmassa selkeästi jaetut ja toistensa toimialoille ei niin vain tunkeuduttu. Vaikka Skandinavian legendoissa esiintyykin naissotureita valkyyrioita, meidän päiviimme ei ole säilynyt mitään tietoja todellisista naissotureista.
Skandinavian maista eroten on Itämeren itärannikolla joskus pantu naisille hautaan mukaan aseita, joko työvälineinä tai statussymboleina. Puukko runsaasti pronssilla koristetussa tupessa kuului Virossa jokaisen naisen juhlavaatetukseen.
Kaikki viikinkiajan naiset viettivät osan päivästä värttinällä kehräten. Oli valtavan aikaa vievää työtä saada villasta tai pellavasta lankaa, josta sitten pystysuuntaisilla kangaspuilla kudottiin kangasta. Meidän päiviimme säilyneissä viikinkiajan kuvissa naiset pitelevätkin usein kädessään värttinää.
Viron viikinkiaikaisia naisten hautoja tiedetään yhtä paljon kuin miestenkin hautoja. Rikkaiden naisten hautoja tuntuu ensi silmäyksellä esiintyvän enemmänkin, mutta sellainen vaikutelma voi jäädä siitä, että naiset käyttivät yleensäkin enemmän koruja.
Yleisesti uskotaan, että hautaustavat heijastavat yhteiskunnan uskomuksia ja maailmankuvaa. Viikinkiajan runsaat hautaesineet naisten haudoissa viittaavat todennäköisesti naisen merkittävään asemaan tuon ajan yhteiskunnassa, ja siihen vaikutti sekä hänen oma että hänen puolisonsa status.
Poltossa huonosti säilynyt luumateriaali ei mahdollista vainajan iän toteamista ja siksi on vaikea sanoa, pantiinko myös naimattomien tyttöjen hautoihin runsaasti esineitä vai oliko sellainen vain aviovaimojen yksinoikeus (eli toisin sanoen: oliko vanhempien yhteiskunnallinen asema yhtä tärkeä kuin puolison asema). Nuoremman rautakauden ruumishautauksissa tyttöjen hautaukset ovat kuitenkin naisten hautauksia vaatimattomammat.
Joistakin Saarenmaan naisten haudoista on löydetty punnuksia. Samantapaisia hautauksia on Skandinaviassakin. Osa tiedemiehistä näkee siinä naisten aktiivisen osallistumisen kaupantekoon, osa yhdistää punnukset vain statussymboliikkaan. Luultavasti naisilla olikin enemmän rooleja täytettävänään kuin vain taloudenhoito, sillä miehethän viettivät suuren osan ajasta kotoa loitolla kauppaa käyden ja sotien.
Arabialainen vaeltaja, joka kävi Hedebyn muinaiskaupungissa Etelä-Skandinaviassa vuonna 950, kirjoitti, että sikäläisillä naisilla oli tapana korostaa silmiensä kauneutta maalaamalla niiden ympärystät tummiksi. Kuvailija lisäsi, että saman tekevät myös monet viikinkimiehet. Korujakin miehet käyttivät yhtä runsaasti kuin naiset.
Lapsia viikinkiajan ihmisillä oli paljon, mutta enemmän kuin puolet näistä kuoli pikkulapsina. On arveltu, että yksivuotispäivänsä näki kymmenestä vastasyntyneestä vain kolme. Naistenkin keskimääräinen elinikä oli miesten vastaavaa lyhyempi, varsinkin kun hyvin monet nuoret naiset kuolivat lapsivuoteeseen.
Viikinkien lapset kasvoivat kotona, jossa he oppivat erilaisia töitä vanhemmiltaan ja yhteisön muilta jäseniltä. Skandinaviassa, mutta ehkäpä myös Virossa, oli tapana antaa varsinkin päälliköiden perheiden poikia joksikin aikaa kasvattilapsiksi jonkun toisen päällikön perheeseen.
Pojat alkoivat jo varsin pieninä harjoitella aseiden käsittelyä, alkuun puu- ja sittemmin oikeilla aseilla. Poikien haudoista on joskus löydetty myös oikeiden aseiden pienempiä kopioita.
Kun viikingit jäivät vieraaseen maahan pitemmäksi aikaa, he toivat sinne myös vaimonsa ja lapsensa. Näin syntyikin skandinaavien siirtokuntia, joiden asukkaat kuitenkin jo muutaman sukupolven kuluttua sulautuivat paikalliseen väestöön.
Lue myös: Maagiset symbolit ja niiden merkitykset pohjoismaisessa mytologiassa: Mikä on Vegvísir?
NordenBladet – Vegvísir on muinainen symboli, joka tunnetaan useimmiten riimukompassina eli viikinkien kompassina. Suoraan käännettynä symbolin islanninkielinen nimi tarkoittaa ”tienviittaa” tai ”tienmerkkiä”. Vegvisir itse koostuu kahdeksasta viikinkien maagisesta yhdistelmäriimusta (sigil). Yhdistelmäriimuja (yhdistelmästä riippuen) käytettiin ja käytetään nykyisinkin riimumagiassa tiettyihin tavoitteisiin – tiettyjen tapahtumien luomiseen, joidenkin ominaisuuksien vahvistamiseen tai suojaamiseen.
