NordenBladet – Fez (kirjoitetaan myös Fès tai Feš) on marokkolainen miljoonakaupunki, jonka kahdesta vanhasta kaupungista toinen, Fez al Balia, on Unescon maailmanperintöluetteloon merkitty ehdottomasta käymisen arvoinen medina. Fezissä on myös sikäläisen tulkinnan mukaan maailman vanhin yliopisto. Kuten tiedämme, arabien saavutukset joillakin tieteenaloilla – esimerkiksi matematiikassa ja tähtitieteessä – olivat aikoinaan maailmassa uraauurtavia, ja joka on Espanjassa käydessään tutustunut hiekkarantojen lisäksi maan historiaan, tietää, että varsinkin Andalusiassa arabihallinnon aika oli alueen kukoistusaikaa. Mutta se tällä kertaa arabien saavutuksista ja Fezin kaupungista.
Fez on nimittäin muutakin kuin mainittu mielenkiintoinen kaupunki. Se on perinteinen päähine, suomeksi nimellä fetsi. Nimensä se on saanut Fezin kaupungin mukaan, mutta on sieltä levinnyt hyvin laajaan käyttöön islamilaisessa maailmassa. Tyypillinen fetsi on punainen tai viininpunainen ja siinä on musta tupsu. Marokossa sukupuoliroolit ovat perinteisesti paikoillaan, myös pukeutumisessa – fetsi on miesten päähine. Marokossa sitä näkee käytettävän perinteisen hupullisen ja maahan ulottuvan kaftaanin kanssa, mutta myös länsimaisen puvun ja solmion kanssa.
Kuten sanottu, fetsi on islamilaisen maailman tunnus, sitä käytetään Marokosta Indonesiaan saakka. Sitä on myös vastustettu. Kun Kemal Atatürk halusi 1920-luvulla länsimaistaa Turkkia, hän kielsi fetsin käytön. Päähine oli paikallisille ilmeisen tärkeä, sillä kielto aiheutti laajaa mellakointia ja jopa fetsien salakuljetusta. Turkista fetsi saatiin häviämään, mutta sittemmin se on esiintynyt varsinaisen Euroopankin puolella, tosin kiinnostavina kuriositeetteina. Fetsejä näkee esimerkiksi Espanjan kansallispäivän paraateissa, joissa erilaisten joukko-osastojen joukossa esiintyvät myös maan palkituimmat joukot, Afrikassa vuonna 1911 perustetut Regularesit. Heidän ylvästä, hidasta marssiaan ilmehtivät valkoiset viitat ja punaiset fetsit. Nämä joukot palvelevat edelleenkin Espanjalle kuuluvilla alueilla Marokon rannikolla. Kun mainituksi tuli, että fetsi on miesten päähine, niin tässä onkin heti poikkeus – Regulares joukoissa on myös naisia ja tietysti hekin käyttävät fetsiä. Regulareseitakin oudompi fetsin esiintyminen nähtiin toisen maailmansodan aikana, jolloin bosnialaisilla SS-joukoilla oli päähineinä fetsit, otsalla SS-tunnukset.
Maassa maan tavalla, jos ei halua heti kaukaa näyttää turistilta. Marokossa pukeutuminen on kuitenkin suhteellisen vapaata, eikä katukuvaan välttämättä pidä sulautua. Joka fetsin haluaa, voi sijoittaa laadukkaampaan tuotteeseen isommankin summan, mutta basaarista tavallisen kansalaisen fetsin saa parilla eurolla. Hauska matkamuisto tai tuliainen kohtuuhintaan.
___________________________
Fetsi (turk. fes) on lieriömäinen, tasakattoinen päähine. Fetsin nimi on tullut Marokon Fez-nimisestä kaupungista, jossa päähine on alun perin kehitetty. Fetsin käyttö levisi osmanien valtakunnan myötä joihinkin itäisen ja eteläisen Välimeren maihin. Fetsi on tehty perinteisesti punaisesta villakankaasta, ja siinä on musta tupsu. 1800-luvulla fetsi oli suosittu päähine osmanien keskuudessa, mutta myöhemmin sen suosio on hiipunut.
Turkin ensimmäinen presidentti Kemal Atatürk kielsi 30. elokuuta 1925 fetsin käytön feodalistisena. Kielto aiheutti useita mellakoita ja fetsien salakuljetusta, mutta 1930-luvulla fetsi oli jo lähes kadonnut käytöstä Turkissa
Fès (myös Fes, Fez tai Feš, arab. فاس) on Marokon kolmanneksi suurin kaupunki. Vuonna 2013 siellä oli 1 079 091 asukasta. Fèsissä on kaksi medinaa eli vanhankaupungin aluetta, ja niistä suurempaa, Fès al Balia, pidetään maailman suurimpana autottomana kaupunkialueena. Fès Al Bali on Unescon maailmanperintökohde.
Fès on perustettu 800-luvulla. Se kukoisti marinidien dynastian aikana, jolloin se oli Marokon pääkaupunki.
Fèsin talous on edelleen hyvin perinteistä: tekstiilejä, käsiteollisuutta, maataloustuotteiden jalostusta. Fès on antanut nimensä punaiselle tasakattoiselle pyöreälle päähineelle fetsille.
Kuva: Al-Karaouine (The University of al-Qarawiyyin), Fes, Morocco Teksti: Risto Teinonen Lähde: Ohmygossip.fi
NordenBladet – Jatkan postitusta kaksipäiväisestä matkasta Setomaalle ja Etelä-Viroon (lue ensimmäinen osa TÄSTÄ). Jäin matkablogini kuvauksessa kesken Saatsen kohdalla – se on pikkuinen virolainen kylä Venäjän rajan kupeessa. Kello oli jo reippaasti yli viisi ja pienen Saatsen kylän ainoa pikkupuoti oli jo kiinni. Se aiheutti meissä suurta huolta, sillä tiesimme, että ruokailupaikkoja ei välttämättä enää jää matkan varrelle, ja halusimme ostaa illaksi syötävää ja juotavaa. Ajoimme Saatsen kyläaukealle ja museoon, mutta nekin olivat jo kiinni. Kummallista oli se, ettemme nähneet pihoillakaan ja koko kylässä ainuttakaan ihmisolentoa, emme yhtäkään!
Kylä oli hyvin pieni – kylän aukea, museo, pikkuruinen puoti, muutamia pihoja, kirkko ja hautausmaa. Viimemainitulle ei ehkä olisi pitänyt iltaa vasten nuoremman tyttären Ivanka Shoshanan (10) kanssa mennä (varsinkin siksi, että sinne ei ole haudattu ketään läheistä), se sai hänet rauhattomaksi. Kävimme vasta hiljattain hautajaisissa, samoin kävimme lasten kanssa Viljandin hautausmailla – kuolema-aihetta on mahdollisesti ollut liian paljon – Ivanka on vielä pieni ja ei ymmärrä sitä kovin hyvin. Käynti sai hänet hieman tolaltaan ja jälkeenpäin kadun sitä. Samalla tiedän, ettei häntä voi kasvattaa ”vaaleanpunaisessa kuplassa” – siitä huolimatta, että hän on autisti, toivon, että hän näkisi ja kokisi kaikkea niin paljon kuin mahdollista samalla tavalla kuin tavallisetkin lapset. Elämä on elämä ja siihen liittyy myös kuolema.
Saatsessa käynnin jälkeen tunsimme, että halusimme jo majoittua johonkin ja viettää iltaa rauhallisesti – oli tunne, että oli pyöritty jo ympäriinsä riittävästi. Mutta koska olimme ”korvessa” ja pienillä paikkakunnilla, kilometrien matkalla ei tullut vastaan mitään – ei puotia, taloja, majoitusmahdollisuudesta puhumattakaan. Lievä ahdistus tuli päälle, sillä autolla ympäriinsä ajellessa ilta alkoi hiljalleen saapua. Äkkiä olimme saapuneet Koidulan raja-asemalla Viron ja Latvian rajalla. Kiidimme eteenpäin – ainoana tavoitteena löytää puoti ja yömaja. Väsymyksestä huolimatta olivat tunteet pinnalla ja Setomaalla käynnistä pidimme kovin. Minulla heräsi Setomaata kohtaan suurempi kiinnostus, kun kävin tyttäreni Estella Elishevan kanssa Tallinnassa turismimessuilla Tourest 2018 tekemässä NordenBladetille juttua Viron matkailukohteista (katso lisää TÄSTÄ). Tapasimme siellä hyvin paljon upeita ihmisiä ja kyläseurojen edustajia. Yksi nimi, joka tulee heti mieleen, on Elin Priks (kuvassa oikeanpuoleisin) – erittäin vilkas ja mahtava nainen, joka kehittää Setomaan matkailua. Hän kertoi Setomaasta niin paljon kiinnostavaa ja myöhemmin vielä Facebookissa kutsui minut Setomaalle käymään. Niin lämmin tuttavuus ei jää huomiotta! 🙂
Pitkää aikaa ei kulunutkaan, kun keskellä tyhjyyttä ilmestyi esiin Orava A&O-ruokakauppa ja muutaman kilometrin päässä metsikköön kätketty Väike-Oravan lomakeskus (Oravan kylä, Põlvamaa). Soitimme tien poskessa olevassa kyltissä mainittuun matkapuhelimeen ja varasimme huoneen. Kymmenen minuutin päästä saapuivat lomakeskuksen emäntä ja isäntä ja antoivat meille avaimet – olimme suuren, maalauksellisen alueen ainoat vieraat. Sytytimme takkaan tulen ja asetuimme alakertaan televisiota katsomaan ja illallista nauttimaan – juuri siihen aikaan, kun siellä olimme, Englanti pelasi jalkapallon MM-kilpailuissa Kolumbiaa vastaan 3. heinäkuuta).
Usein, kun kerron NordenBladetin ruotsalaisille, norjalaisille tai suomalaisille työntekijöille Virosta tai Viron majoitusmahdollisuuksista, he kuuntelevat tarinaani kuin ”satua ihmemaasta”. Viro onkin ihmemaa! Paikoin se on surullista, sillä monilla maalla asuvilla ihmisillä on erittäin vähän rahaa, mutta yleensä ilahduttavaa – sillä missään ei ole niin kaunista luontoa ja niin rehtejä ihmisiä kuin Viron maaseudulla. En väsy kehumasta heitä! Olen matkustellut erittäin paljon Pohjoismaissa, käynyt maaseutupaikoissa, keskustellut ihmisten kanssa, kuunnellut heidän ongelmiaan ja iloinnut heidän saavutuksistaan – ympäriinsä liikkuen ja matkaillen edessäsi avautuu aivan uusi maailma, herää aivan uusia ajatuksia ja myös huolia ja iloja.
Majoituksemme maksoi 25 euroa kolmelta yhteensä – meillä oli kaksikerroksinen omakotitalo ja n. 10.000-15.000+ neliötä hoidettua puutarhaa ympärillämme. Mitään erityistä luksusta ei ollut, mutta kaikki oli puhdasta ja kunnossa ja RAUHALLISTA! Ajattelimme keskenämme, että jo pelkästään ruohonleikkuu sillä tontilla vaatii niin paljon työtä ja hoitoa, puhumattakaan saunojen ja talojen siivoamisesta jne. Hyvin edullinen, hyvin rauhallinen, niin hyvää vaihtelua! Erityisen sopiva niille, jotka haluavat olla poissa kaupungin melusta. Koska meillä ei ollut käteistä rahaa, saimme lisäksi sovittua, että jätimme rahan aamulla Oravan kauppaan – niin paljon hyvät ihmiset luottavat Etelä-Virossa vieraisiinsa. Ei mitään passin kopioita ja muita ikäviä toimenpiteitä. Sydänjuuria myöten liikuttavaa!
Katsoimme jalkapalloa. Jalkapallon MM-kilpailuissa oli kaksi peliä ja viimeiset neljännesfinalistit. Ruotsi alisti Sveitsin 1:0 ja Englanti alisti tilanteessa 1:1 päättyneen normaaliajan jälkeen rangaistuspotkukilpailussa Kolumbian numeroin 4:3! Viimeksi mainitun ennustimmekin. Oikeastaan noiduimme – hahaaa… mutta siitä en kerro tänään. Niin minulla kuin minun sisarellanikin on vahvoja meedion ja noidan kykyjä ja erityisen voimakkaasti ne tulevat esiin silloin, kun olemme yhdessä tai teemme jotain yhdessä. Toisinaan se on kivaa, toisinaan suorastaan pelottavaa, sillä niin kummallista kuin se onkin (silloinkin, kun emme itse halua sitä), me näemme ja voimme muuttaa tulevaisuutta, lukea monissa tapauksissa ihmisten ajatuksia, hallita energiaa, nähdä auroja. Joskus pelkään sitä, joskus yritän jättää sen huomiotta, joskus suhtaudun siihen yksinkertaisesti elämäni yhtenä osana.
Panin Ivanka Shoshanan noin kymmeneltä nukkumaan ja kun hän oli nukahtanut, rupattelimme siskon kanssa tunteja…
Jätettyämme aamulla majoituksesta maksun Oravan kauppaan, suuntauduimme Võruun. Vatsat olivat tyhjät, mutta pian löysimme pienen ja mukavan kahvilan. Sen nimi oli kai ”Muffini-kahvila”, jos en erehdy. Kahvila on kunnollinen, mutta Võru on minusta aika ruma paikka – tarkoitan nimenomaan keskustaa. Ei omaa ilmettä, ei mitään kiinnostavaa. Tavallisesti pienet paikkakunnat ovat kauniita ja omapiirteisiä – mutta minusta Võru on aivan mitäänsanomaton. Sitä vastoin kaupungin ympäristö – Haanja, Rõuge jne… ovat Viron kauneimpia paikkoja!
Võrusta otimme suunnan Otepäälle ja Pühajärvelle.
Otepää on taas yksi ihmeen kaunis paikka. Otepäällä elämä pulppuaa kaikkina vuodenaikoina – lumiseen aikaan kaupunki saa talvipääkaupungin tittelin, kesällä kaupunki taas houkuttelee kumpuilevine metsäpolkuineen ja järvensilmineen.
Aktiivisen lomailun mahdollisuudet ovat tässä yhdessä Baltian ja Pohjolan tunnetuimmassa talviurheilukeskuksessa rajattomat. Täällä on harrastuspaikkoja murtomaahiihtäjille, laskettelijoille, lumilautailijoille, moottorikelkoilla hurjastelijoille, kelkkailijoille ja myös (lumisessa) maastossa retkeilijöille. Me verryttelimme jalkojamme, Ivanka leikki vähäsen, sisko otti urheiluleiriltä mukaan poikansa ja sitten ajelimme Tarton kautta jokainen omaan kotiinsa. Mahtavaa! Automatkat ovat viime aikoina kiistattomia suosikkejani – ne eivät vaadi paljon aikaa ja ovat sopivan mukavaa vaihtelua työpäiville.
Syys-lokakuussa minulla on taas edessä pitempi NordenBladetin toimistojen vierailu ja kiertely Suomessa – haluan ottaa työkiertueelleni mukaan sekä Estella Elishevan (12) että Ivanka Shoshanan (10). Mutta kaikesta tästä jo seuraavissa blogipostituksissa! Halaan teitä ja toivotan teille kaunista elokuun jatkoa!
NordenBladet – Tänä kesänä olemme tehneet runsaasti lyhyitä Viron sisäisiä automatkoja (lue esimerkiksi Keski-Viron ja Etelä-Viron blogi reitiltä Tallinna – Rapla – Türi – Imavere – Tartto – Tõravere – Elva – Nõo – Rõngu – Koruste – Pikasilla – Suislepa – Tarvastu – Mustla – Holstre – Paistu – Viljandi – Suure-Jaani – Lahmuse – Vändra – Järvakandi – Kehtna – Saku TÄSTÄ ja Luoteis-Viron blogi, joka kertoo reitistä Tallinna – Ääsmäe – Laitse – Riisipere – Turba – Risti – Palivere – Taebla – Linnamäe – Sutlepa – Pürksi – Österby – Hosby – Riguldi – Nõva – Vihterpalu – Hatu – Pae – Harju-Risti – Padise – Rummu – Vasalemma – Keila – Saue – Tallinna TÄSTÄ).
Tämänkertaisessa blogissa vien teidät Setomaalle! Estella Elishevalla (12) oli Värskassa viululeiri ja siksi ajattelin, että lapsen leirille viemisestä voisi tehdä pienen Setomaan kierroksen. Kuten aina, starttasimme Tallinnan kupeesta Sakusta, jossa meillä on ihana koti – olen niin onnellinen, että voi kasvattaa lapsia sellaisessa rauhallisessa, turvallisessa ja luonnonkauniissa ympäristössä. Pidän ajelusta pienillä ja rauhallisilla teillä – siksi lähdin Kajamaan kautta Viljandin maantielle ja sieltä Raplan ja Türin läpi Etelä-Järvamaalla sijaitsevaan Kabalan kylään. Kabalassa teimme ensimmäisen pysähdyksen ja kuvasimme Kabalan kartanoa ja paikallista A&O-kauppaa. Tosi pieni ja suloinen virolaiskylä, aina kun ajan sen kautta, minulle tulee erittäin hyvä tunne. Vaikka pidänkin merimaisemasta, olen kaiketi sielultani pikemmin sisämaan ihminen. Kaikki pitkät pellot, sankat erämetsät, mäet ja laaksot ovat minulle hyvin läheisiä.
Kabalan kartano (Pilistveren pappilan henkikirjoissa nimellä Cabbal) oli Pilistveren kihlakunnassa Viljandimaalla sijainnut kartano. Nykyisin kartanon maat kuuluvat Järvan maakunnan Türin kunnan alueeseen. Vuoden 1905 syksyllä Kabalassa toimi kartanonherrojen itsepuolustuksen esikunta. Vuodesta 1923 alkaen kartanon päärakennuksessa on toiminut Kabalan koulu, myöhemmin sinne tuli myös lastentarha. Historiallisesti kartanonkeskuksen läpi kulki Türin-Viljandin maantie (nykyisin Türin-Arkman maantie), joka oikaisujen jälkeen kulkee parisataa metriä kartanosta länteen.
Kabalasta ajoimme edelleen Imavereen, jossa satuimme erittäin kivaan paikkaan – matkan varrelle jäi nimittäin Sassin maatila strutsitarhoiheen! Lapset olivat strutseja nähdessään niin innoissaan. Ympäröivät tilan maat olivat kunnossa ja huollettuja – kuten reippailla virolaisilla on tapana. Sassin tilalta parin kilometrin päässä on Imaveren ritarikartano – siitä kirjoitin pidemmälti TÄSSÄ, mutta koska en silloin valokuvannut, postitan sieltä kuvia nyt! Tarttoon tai Etelä-Viroon mennessä pidän juuri tätä tietä ajamisesta – kyläteitä ajaen matka kulkee tosin hitaammin, mutta samalla on kiinnostavaa tarkkailla ympäristöä. Vaikka Imaveren kartano onkin rapistunut, siitä ei ole huolehdittu ja lisärakennus on suorastaan kamala, kartanoa ympäröivä alue on rauhallinen ja kaunis. Monista muista Viron kartanoista poiketen sen ympärillä on riittävästi maita – peltoa ja metsää – ennen kuin naapuri katsoo ikkunasta. Mahtava paikka rakentaa SPA- ja/tai hotellikeskus.
Imaverestä ajoimme Adaveren kautta Tarttoon, josta otin kyytiin myös vanhemman sisareni. Suunnitelma oli sellainen, että viemme Estella Elisheva Värskan leirille ja minä, Ivanka Shoshana ja Maris jatkamme matkaa Setomaalle ja Etelä-Viroon seikkailemaan. Tie Tartosta Värskaan oli suhteellisen tylsä – ehkä siksikin, että meillä oli kiire ja en kovin paljon seurannut tien varren viittoja, jotka olisivat opastaneet nähtävyyksille. Mielialamme oli niin hyvä, että lauloimme autossa ja laskimme niin hurjasti leikkiä, että silmät olivat naurusta kipeinä. Põlvassa valokuvasimme Karl Kikasinhahmon (muistomerkin).
Joka ei tunne Viron musiikkihistoriaa, hänelle tiedoksi, että Kikas (synt. 4. marraskuuta 1914, kotipaikka Põlvan rajoni, Valgjärven kolhoosi) oli legendaarinen haitarinsoittaja. Kikasia pidetään instrumentikeksijä August Teppon jälkeen eniten haitarikulttuuriin vaikuttaneena henkilönä Virossa. Uudenlaisella ja mukaansatempaavalla soitollaan hän teki alun perin Etelä-Virossa yleisen soittimen tunnetuksi koko maassa.
Ei kulunut kauan, kun olimmekin Lobotkan kylässä – bussipysäkki näytti niin mahtavalta, että otin siitä kuvan. Muuten, ”Muinaistulien öitä”, jonka kantavana ajatuksena on Itämeren kansojen yhteyden ja yhteistyön kehittäminen, vietetään tänä vuonna 25. elokuuta – kuten aina, soittoniekkojen musiikin säestämänä ja paikallista ruokaa nauttien. Kautta Viron sytytetään tuhansia kokkoja, luonnollisesti myös Lobotkan satamassa, Värskan lahden rannalla. Kokot sytytetään kerran vuodessa muistuttamaan historiallisista meren rantamien merkkitulista. Viikinkiaikana niin tehtiin käytännön tarpeesta, nykyisin välittämään ennen kaikkea myönteisiä ajatuksia ja viestejä.
Miksi tuon ”Muinaistulien yön” esiin juuri Lobotkan kylään liittyen? Siihen täytyy nimittäin tuntea vähän Lobotkan kylän taustaa. Kylässä asuu noin 75 henkeä ja kylän pinta-ala on lähes 500 hehtaaria. Lobotkan kylän asukkaat järjestivät ensimmäiset kyläpäivät vuonna 1998, ja niihin saatiin taloudellista tukea Värskan kunnalta. Kyläpäiville tuli kylän entisiä ja nykyisiä asukkaita, yhteensä runsaasti yli sata henkeä. Kyläseura perustettiin vuonna 1999 jakamaan velvollisuuksia ja vastuuta kylässä järjestettävistä tilaisuuksista. Yhteistyössä Värskan kunnan kanssa löydettiin uusi kyläaukea. Talkoilla rakennettiin kyläkeinu ja kunnostettiin aukeaa. Ensimmäinen tilaisuus, joka tällä pienen kylän ponnisteluilla saavuttamalla aukealla järjestettiin, oli – Muinaistulien yö. On niin upeaa, miten Viron syrjäisimmissäkin paikoissa vaalitaan ja välitetään vanhoja perinteitä ja kulttuuria – näytetään, että elämää ei ole vain pääkaupungissa! Siitä minä todella pidän!
Kun Estella Elisheva oli saatettu leirille, ajattelimme, että tutustumme Värskaan. Vanhasta ajasta oli kuultu niin paljon ”Värskan sanatoriosta” – joskus se oli ollut niin pop paikka. Päätimme nähdä sen omin silmin. Ei tarvinnut edes mennä sisään, jo kauempaa katsoen ymmärsin, että mitään poppia siellä ei ollut – on vain vanhan maineen rippeet. Sanatorio vaatisi perusteellista uudistamista – vielä parempi olisi, jos se purettaisiin ja rakennettaisiin uusi. Minä sairastuisin siinä sanatoriossa todennäköisesti ”vielä pahemmin” – kauniita mäntymetsiä, ja sitten äkkiä vanha pysähtyneisyyden ajan jäte. Niin ruma, etten halunnut ottaa valokuvaakaan. Mutta sitäkin paremman vaikutelman antoi Värskan vesikeskus. Mielessä kävi sekin ajatus, että jospa jäisi sinne yöksi, mutta ei — minulla oli suunnitelmissa ”extreme-vaihtoehto” – suunnitelma mennä jonnekin täysin tuntemattomaan. Se oli oikea päätös!
Päätimme jatkaa Saatseen – halusin omin silmin nähdä, mitä tapahtuu ja millainen tuo Viron kaikkein Venäjän puoleisin Kaakkois-Viron asutuskeskus on, jonne pääsee vain kulkemalla kahdesti Venäjän alueen läpi. Matkan varrelle jäi ”Üüklubi”, joka nauratti meitä kovin (Viron yleiskielessä tuota murteellista sanaa vastaa Ööklubi, yökerho) ja Setukaisten maatalomuseo – Seto Talumuuseum -, jonka pihalla ruokailimme. Ruokalistasta emme ymmärtäneet mitään, olimme kuin ulkomaille sattuneita – setukaisten kieli on niin erilaista kuin viron kieli. Esimerkiksi Suulliim on kylmä keitto… Tutkin myös kahvilan pöydällä ollutta sanomalehteä, mutta sekin oli kuin kiinaa. Jotain saattoi luonnollisesti ymmärtää, mutta hyvin kummallista sitä oli lukea. Kuin toinen Viro. Siinä missä Võrussa on pieni murre – viron sanan ”soe” sijasta sanotaan ”lämmi” (eli suomeksi lämmin), ja on muitakin esimerkkejä – Setomaalla on aivan toinen kieli. Siihen varmasti tottuisi ja sen oppisi nopeasti, mutta Tallinnasta tulleelle henkilölle se on silti vierasta.
Ruoka vei kielen mukanaan ja palvelu oli miellyttävää. Hinnat olivat kohtuulliset, vaikkakin hieman kalliimmat kuin esimerkiksi Võrtsjärven lähellä Mustlassa tai Võrusta kivenheiton päässä olevassa Rõugessa, mutta samalla huomattavasti edullisemmat kuin Tallinnassa. Totutusta poikkeava ruokalista (mukaan lukien setukaiskieliset nimet) tarjosi elämyksen ja jätti unohtumattoman vaikutelman.
Setukaisten museo avattiin 17. heinäkuuta vuonna 1998. Setukaisten maatalomuseossa – voi tutustua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun talonpoikaisarkkitehtuuriin, vanhoihin työkaluihin ja käsitöiden runsauteen. Näyttelyyn kuuluu puolisuljettu piha, asuinrakennus, vaate-, vilja- ja ruoka-aitta, navetta heinälatoineen, työpaja, suojakatoksia, savusauna, savipaja, sepän paja, riihi ja ”tsäimaja” (teemaja eli lounas talon pihalla). Pääosa rakennuksista on alkuperäisiä, kotoisin Pohjois-Setomaalta. Maatalomuseon haaraosasto sijaitseekin muuten Saatsessa. Sen on perustanut paikallinen koulunjohtaja Viktor Veeber poolt ja se avattiin vuonna 1974. Toukokuussa 2004 rakennettiin myös mainittu ainutlaatuinen tsäimaja.
Vatsat täysinä suuntauduimme kohti Saatsea. Outo tunne oli ajaa kahdesti Venäjän läpi. Sitä ei voinut välttääkään, mutta ajattelin itsekseni – olisiko kovin vaikeaa tehdä uusi maantie (soratie) pienellä kaarella, miksi minun pitää pieneen virolaiseen kylään ajaessani lukea, että kuljette Venäjän alueen läpi ja pysähtyminen ja jalan liikkuminen on kiellettyä. Ennen Saatsea oli jopa rajapartio, joka kysyi meiltä, minne matka. No, sanoin, että ”olemme löytämässä Viroa” 🙂
Saatse (setukaisten kielessä Satserina; käytetään myös nimiä Satserinna, Satseri, Korki ja Gorki) on Võrun maakunnan Setomaan kunnassa sijaitseva kylä.
Kylässä on peruskoulu, kansantalo, ortodoksinen Saatsen Suurmarttyyri Paraskevan kirkko, hautausmaa ja raja-asema. Saatsen postitoimisto suljettiin vuonna 2007. Saatsen ortodoksikirkko on merkitty rakennusmuistomerkkiluetteloon. Se on pyhitetty suurkärsijä Paraskevalle. Kivikirkko valmistui vuonna 1801 aiemman puukirkon lähelle. Vuonna 1839 sille lisättiin puinen kellotorni, joka korvattiin uudella vuonna 1884. Koulun historia ulottuu vuoteen 1895, jolloin se avattiin kihlakunnankouluna Linnasten kylässä. Sieltä se pian siirrettiin saatseen ja muutettiin valtion alakouluksi. Saatsen hautausmaalla on monta hyvin vanhaa kiviristiä. Kylän kupeessa Samarinassa on kotiseutumuseo – Saatsen setukaismuseo. Vassilin (Solovskin) kylää halkoo Saatsen-Petserin tie, johon liittyvät sen alueella Saatsen-Pattina tie ja Saatsen-Perdakun tie. Kylän lähellä Värskan–Ulitinan tiellä Sesnikin ja Lutepään välillä sijaitsee ns. Saatsen saapas, jossa tie kulkee 1 km matkan Venäjän alueella. –
NordenBladet – Aurinkoinen ja trooppisen lämmin tervehdys! Takana on muutaman vuorokauden kestänyt lomamatka Suomessa. Säät suosivat joka ikinen päivä. Vaikka en ota aurinkoa, sen saamista ei voinut välttää, joten tänään sunnuntaina voinkin sanoa päivittyneeni.
Lähdin matkaan hyvän ystäväni kanssa varhain tiistaiaamuna. Ensin ajoimme Merikarviaan, jossa yövyimme tilavassa kaksiossa, jossa oli oma sauna. Huoneistosta löytyi lisäksi kaikki kodin- sekä pesukoneet puhumattakaan isosta televisiosta. Näin koko yön painajaisia, joten yö oli levoton. Herättyämme ja aamupuuhat tehtyämme ajoimme Köffiin (paikallinen baariravintola) aamupalalle. Aamupalan jälkeen suunnistimme lähellä sijaitsevalle Lankosken sillalle sekä ihailemaan kauniita Lankosken maisemia.
Seuraavaksi lähdimme ajamaan Porin suuntaan. Kohteenamme oli kauniit ja kuumat Yyterin dyynit. Saavuttuamme perille, huomasimme, että tienvieret olivat täynnä autoja pitkältä matkalta. Päätimme kuitenkin ajaa mahdollisimman lähelle Yyterin rantaa. Se kannatti, sillä saimme autopaikan melkein välittömästi Yyterin läheisyydestä. Meillä kävi todellinen tuuri, koska autoparkkipaikka oli totaalisen täynnä autoja.
Auton parkkeerattuamme, otimme uima- ja rantakamppeet mukaamme ja suunnistimme dyyneille. Rannalla oli todella kuuma ja tukahduttava olla. Aika ajoin puhaltava tuuli lievitti hiukan tukalaa oloamme. Uituamme, puimme päälle ja menimme rantabaariin syömään. Emme jääneet Poriin yöksi, koska hotellihuoneiden hinnat hipoivat taivaita, eikä vähiten siitä syystä, että Porin Jazzit olivat meneillään. Lähdimme ajamaan Tamperetta kohden. Olin päättänyt käydä Marilyn Monroen maailmannäyttelyssä , kun luin siitä ensimmäisen kerran. Näyttely oli todellakin katsomisen arvoinen. Tampereen Vapriikin näyttelyssä oli esillä Marilynin pitämiä vaatteita, lehtileikkeitä, esineitä, kirjoituksia ja elokuvateatteri, jossa pyöri hänen elokuviaan. Tampereella yövyimme Viinikanniemen leirintäalueella mökillä. Tampereelta ajoimme Jyväskylään. Majoituimme Hotelli Alexandrassa. Tapasin illalla hyviä ystäviäni ja kävimme kuuntelemassa live bändiä..
Tampereen jälkeen meitä kutsui Keski-Suomi ja Laukaa. Ostimme teltankin, sillä perheeni oli kutsunut meidät kesävieraiksi. Mikäs siinä oli olla telttailemassa Sarajärven kauniissa maisemissa. Laukaassa olimme pari vuorokautta. Nyt olen siis kotoutunut. Nyt on seuraavaksi edessä vaatteiden pesua ja muita kotihommia. Vielä on viikko lomaa jäljellä, joten eihän sitä tiedä mitä seikkailuja ensi viikko tuo vielä tullessaan….
Hyvää tulevaa viikkoa!
<3 tuija
Valokuvat: TJ ja HM
Lankosken rannalla.
Yyteri.
Marilynin iltapuku elokuvasta: Prinssi ja revyytyttö.
Joe DiMaggion maila ja pallo. Hän oli tunnettu yhdysvaltalainen baseball pelaaja aikoinaan ja yksi Marilynin aviomiehistä v. 1954 – 1955.
Marilynin talon pohjapiirros. Pinta-ala vähän yli 200 m2. Koti oli vaatimaton aikoinaan maailman suurimmalle filmitähdelle.
MARILYN MONROE 1926 – 1962 , on edelleen maailman tunnetuin filmitähti. Legenda elää.
NordenBladet – Luoteis-Viroon ja Läänemaan maakuntaan satun hyvin harvoin, mutta sitä kiinnostavampaa on löytää uusia paikkoja. Tein lasten kanssa yhden päivän automatkan reittiä Tallinna – Ääsmäe – Laitse – Riisipere – Turba – Risti – Palivere – Taebla – Linnamäe – Sutlepa – Pürksi – Österby – Hosby – Riguldi – Nõva – Vihterpalu – Hatu – Pae – Harju-Risti – Padise – Rummu – Vasalemma – Keila – Saue – Tallinna. Matkan varrelle jäi runsaasti nähtävyyksiä (kartanoita, museoita) ja muuten vain luonnonkauniita ja kiinnostavia paikkoja.
NordenBladetin johtajana yksi tehtävistäni on Skandinavian kulttuuriperinteen ja jokapäiväisten olosuhteiden esittely ja tallentaminen. Kuljen paljon pitkin Viroa ja muita Pohjoismaita, kuvaan historiallisia paikkoja ja välitän lukijoilleni rehellisen kuvan tämän päivän elämästä. Ainoastaan parin viime viikon aikana olen käynyt yli kahdessakymmenessä Viron kartanossa ja ajanut lähes sadan pikkukaupungin ja kylän läpi. Olen haastatellut ihmisiä ja kuullut kiinnostavia paikallisia tarinoita. Olen saanut oikein hyvän katsauksen maan eri alueiden elämästä ja olosuhteista.
Kotimaanmatkailu ja automatkat saavuttavat suosiota molemmin puolin Itämerta. Pohjolan asukkaat ovat alkaneet arvostaa enemmän kotiseutuaan ja monet perheet rakastavat juuri viikonlopun yhden tai kahden päivän automatkoja. Pakolaisten suuri maahanmuutto on saanut meidät arvostamaan sitä, minkä nyt tunnemme menettävämme – viikinkiaikojen mystistä perinnettä, pohjoismaista vaaleahiuksista ja -ihoista kaunista naista, kiehtovia kuusimetsiä, maaseudun koskematonta luontoa ja kulttuuria. Sisimmässämme emme halua jakaa tätä kaikkea kenenkään kanssa ja emme halua sekaantua mihinkään. Suurella ”hurraalla” Euroopan unioniin liittyminen ei tunnu enää pitkään aikaan monille miellyttävältä saavutukselta vaan pikemminkin surulliselta oman rahan (Viron kruunu, Suomen markka) menetykseltä ja elämänlaadun laskulta. Kenellekään ei ole mitään kohtuullista ulkomaalaisten määrää vastaan, mutta kun Pohjoismaat ovat menettävässä ilmeensä, sillä kaikki on yhteistä suurta Euroopan unionia – niin kantaväestö tuntee olevansa menettämässä juurensa ja omaleimaisuutensa. Se on jotain, jota hyvin monet ajattelevat, mutta hyvin harvat uskaltavat sanoa ääneen. Jotta nämä juuret eivät katkeaisi, on tärkeää esitellä kulttuuriperintöä, tukea sitä ja kehittää ja välittää sitä uusille sukupolville. Sitä tulee opettaa ja esitellä myös uusille pohjoismaalaisille.
Mutta nyt minun pieneen automatkaani. Ensimmäinen pysähdys Alexelan huoltoasema Ääsmäellä. Bensiini on kallistunut – litra maksaa jo 1,39 eurot. Siinä missä aiemmin pienen auton tankin täytti 40 eurolla, nyt tulee uhrata 50 euroa. Ensimmäisenä vierailukohteena, n. 26 km päässä Tallinnasta, oli tien varteen jäävä Laitsen kartano.
Laitsen kartano (saksaksi Laitz) irtosi vuonna 1637 Ruilan kartanosta ja on kuulunut aikojen kuluessa monille omistajille. Vuodesta 1883 alkaen kartano kuului Woldemar Reinhold Karl Alexander von Üxküllille (1860–1945), joka rakensi uuden päärakennuksen (valmistui vuonna 1892). Vuonna 1919 rakennus otettiin maareformin yhteydessä valtion haltuun. Sittemmin siellä oli aluksi nuorisokoti, myöhemmin radioaseman toimisto ja asuntoja. Radioasema (Viron radion ja television lähetyskeskuksen yksi osasto) toimi kartanon vieressä olevalla alueella vuosina 1949–1998. Sillä oli kaksi tehokasta keskiaaltolähetintä (mm. Viron radion kanava I) ja joukoittain lyhytaaltolähettimiä. Laitsen kartanossa toimi neuvostoajan loppuun saakka postitoimisto, kirjasto, lääkäriasema, elokuvasali, paikallinen automaattinen puhelinasema, sovhoosin ruokala ja pieni leipomo. Vuosina 1994–1995 kartano oli käytännössä tyhjä, se oli pari vuotta lämmittämättäkin ja alkoi jo hieman rapistua. Vuodesta 1997 alkaen Laitsen kartano on yksityisessä omistuksessa.
Laitsen kartanosta (linnasta) kivenheiton päässä on Laitsen Graniitvilla, jonka monet tuntevat Kanal 2:n lähetyksestä ”Laula mu laulu”. Historiallisen maakivirakennuksen alakerrassa on kaksi isoa salia kokousten pitämiseen. Yläkerrassa on sviittejä eri taiteilijoiden teoksineen niille, jotka haluavat jäädä yöpymään. Graniittivillan ympärillä on paljon suuria teoksia sisältävä veistospuutarha – talon isännän, tunnetun virolaisen kuvanveistäjän Tauno Kangron (52) tuotantoa. Kangro on sanonut, että löytää inspiraatiota juuri skandinavialaisesta mytologiasta, eläimistä, ihmisistä ja uskonnosta. Materiaalina Kangro käyttää kiveä ja pronssia. Hänen veistoksistaan on tullut monien virolaisten paikkojen symboleita. Kangron töitä on myös Saksan, Tanskan, Ranskan, Ruotsin ja Suomen kaupunkien aukioilla ja kodeissa.
Matkamme johti edelleen Tallinnan-Haapsalun maantietä Ants Laikmaan talomuseoon (Kadarpikun kylä, Lääne-Nigulan kunta). Ants Laikmaa (5.5.1866 − 19.11.1942) oli yksi Viron taidehistorian värikkäimmistä persoonista, tunnettu muotokuva- ja maisemamaalaaja, jonka suosikkitekniikaksi muodostui pastelli. Kadarpikun kylässä Tammikun tilan mailla taiteilija aloitti kotinsa perustamisen vuonna 1917 ja hanke päätyi vuonna 1932 Tallinnassa sijainneen ateljeekoulun sulkemiseen ja Taeblaan muuttamiseen. Vuodesta 1960 alkaen taiteilijan koti on avoinna talomuseona. Vierailijat näkevät sekä taiteilijan ateljeen, työ- ja asuintilat että kodin yhteyteen kuuluvan puiston, johon taiteilija itse on myös haudattuna. Puisto on sikäli kiehtova, että Laikmaa istutti elämänsä aikana vierainaan käyneille kuuluisille kulttuurihenkilöille omistettuja tammia. Siellä on esimerkiksi puu Marie Underille, Friedebert Tuglakselle, Gustav Suitsulle ym.
Talomuseon ensimmäisessä kerroksessa on mestarin elämää esittelevä näyttely ja tytär Aino Maria Kilpiön elämästä kertova muistohuone. Yläkerrassa on ateljee, työ- ja makuuhuone henkilökohtaisine esineineen ja etnograafisine antiikkiesineineen. Mestarin talon omalaatuinen arkkitehtuuri, kesämaja ja puisto muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Ants Laikmaan kiinnostus kauniita naisia kohtaan oli legendaarinen, mutta hänen isänä olemisen kykynsä eivät olleet kehuttavat. Kulttuuripiirit tiesivät, että hänellä on tytär, mutta siitä ei puhuttu.
60-vuotiaan Laikmaan ja hänen kolme kertaa nuoremman mallinsa Rosalie Miikmaan eli Mikun tytär Aino Maria syntyi 20. huhtikuuta 1927 Viipurissa Suomessa, Laikmaan sukulaisten luona. Lapsi jäi Suomeen ja annettiin lastenkotiin. Neljävuotiaan tytön otti kasvattaakseen lastenkodin työntekijä Ida Maria Kilpiö, joka sai siihen suostumuksen Ants Laikmaalta. Vasta 30 vuoden kuluttua Aino Maria Kilpiön kuoltua häneltä jääneet valokuvansa ja arkistonsa päätyivät hänen isänsä talomuseoon kasvattisisaren lasten ansiosta, jotka olivat ottaneet sen sydämenasiakseen.
Taeblasta kiidimme eteenpäin Linnamäen läpi Noarootsin suuntaan. Matkan varrelle jäi paikallinen AjaO-kauppa, samanniminen ketju on Viron maaseudulla laajalti levinnyt.
Noarootsi liittyy virolaisten ajatuksissa lähinnä rantaruotsalaisiin (estlandssvenskar), jotka elivät täällä 1200-luvun puolivälistä vuoteen 1944 saakka. Rantaruotsalaisista on Noarootsin kuntaan jäänyt myös ruotsalaisia paikannimiä. Noarootsi-nimen taustaa peittää edelleen salaisuuden verho, mutta siitä on olemassa monenlaisia legendoja. Kirjallisissa lähteissä Noarootsi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1319 (Nucke).
Noarootsissa teimme ensimmäisen pysähdyksen käsityöputiikin ja matkailutietopisteen HEIN luona. Hosbyn kylässä sijaitsee lisäksi Noarootsin Pyhän Katariinan kirkko, Noarootsin hautausmaa, Hosbyn vanha hautausmaa ja Noarootsin vapaussodan muistomerkki.
Seuraavaksi kohteeksi valitsimme Saaren kartanon. Saaren kartano (saksaksi ja ruotsiksi Lückholm) oli Noarootsin kihlakunnassa sijainnut ritarikartano. Nykyisin se sijaitsee Lääne-Nigulan kunnassa Läänemaan maakunnassa. Vuonna 1919 maareformissa kartanosta irrotettiin 9 uutta uudistilaa. Tunnettujen historioitsijoiden Carl Russwurmi ja Paul Johansenin mukaan Lyckholmin kartanon (Saaren kartano) osti Suuren Pohjan sodan jälkeen Friedrich Adolf von Rosen yhdessä puolisonsa Hedwigin (synt Normann) kanssa. Siitä lähtien kartano siirtyi aina isältä pojalle kuuden sukupolven ajan. Nykyisen Lyckholmin museon, kartanon päärakennuksen ja Skanskoplin omistaja on viimeisen kartanonomistajan poika. Se on poikkeuksellista, sillä viime vuosisatoina paljot Viron kartanot myytiin pois. On asiakirjoin todistettavissa, että Rosenien perhe on asunut Baltiassa vuodesta 1282 lähtien. Nykyinen Saaren kartanokokonaisuus on kunnostettu vuosina 1995–2001. Kunnostettuna on myös 1700-luvun hevostallin rauniot alkuperäiseen tyyliin, ja rakennuksessa on nyt Lyckholmin museo.
Saaren kartano on yksi vähäisistä Noarootsin paikoista, jossa voi ruokailla ja myös halutessaan majoittua. Älkää kuitenkaan unohtako, että maksaminen tapahtuu vain käteisellä rahalla!
Noarootsin Österbyssa katselimme myös 1930-luvulla rakennettua ja 1998 kunnostettua Einbin tien varressa sijaitsevaa Viron itsenäisyyden ajan seuratoimintaan liittyvää paloasemaa ja sataman aallonmurtajaa. Aallonmurtaja on 265 m pituinen ja sieltä oli säännöllinen veneyhteys Haapsaluun aina vuoteen 1994 asti. Noarootsi on harvaan asuttu maalauksellinen paikka, monet talot ovat niin suloisia, kuin postikorttia varten luotuja. Lapset olivat niin hyvällä tuulella, että Estella Elisheva (12) päätti paloaseman luona tehdä kärrynpyöriäkin. Psss! Lisään piakkoin kuvia Läänemaan matkasta myös Instagram-tileillemme (@Estella.Elisheva & @helenareetennet).
Kävimme myös katsomassa 1800-luvulla rakennettua Pürksin kartanoa, joka sijaitsee kunnan keskustassa Pürksin kylässä. Kartano kuului vuoteen 1919 saakka Ungern-Sternbergien suvulle. Vuosina 1920-1943 kartanossa toimi Pürksin maatalous- ja kansalaisopisto. 1989-1995 rakennus kunnostettiin ja nykyisin siinä toimii Noarootsin lukio.
Nyt suuntauduimme Riguldin kautta Nõvan suuntaan. Matkalle jäi Riguldin kartano, joka sijaitsee nykyisin hallinnollisen jaon mukaan Lääne-Nigulan kunnassa Läänemaan maakunnassa. Ensisilmäyksellä luulin, että kartano on kuvassa oleva kivirakennus, mutta lähempi tarkkailu selvitti, että kartano itse onkin punainen puurakennus hieman vesakoituneessa puutarhassa. Minusta tuntui siltä, että siellä kummittelee, enkä uskaltanut mennä kuvaamaan puutarhaa. Matkalla monta kertaa tuntui siltä, että joku kävelee selkäni takana. Creepy! Kotona luin, että kartanon perusti vuonna 1620 Jacob de la Gardie. 1700-luvulta aina vuoteen 1939 kartano oli von Tauben aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen omistaja ennen von Taubejen Virosta poistumista vuonna 1939 oli Gustav Woldemar von Taube. Kartanon päärakennus on 1800-luvulla rakennettu yksikerroksinen hirsitalo, jossa on korkea aumakatto. Kartanon päärakennus, puisto, aitta, vaunuvajan rauniot, kellari, sepänpaja, aitamuurit ja kuivain on merkitty kulttuurimuistomerkkeinä valtiolliseen rekisteriin. Kartanon kiinteistö on Tallinnan Tondin peruskoulun (!) omistuksessa. Vuodesta 2012 lähtien Riguldin kartanon hallinnoijana on Riguldi Kodu -niminen säätiö, joka on tehnyt kartanosta vammaisten nuorten keskuksen. Outoa, etten ollut tästä kartanosta ennen kuullutkaan – nuorempi tyttärenikin Ivanka Shoshana (10), jolla on diagnosoitu autismispektrin häiriö, käy Tallinnassa Tondin koulua. Eikö olekin kiinnostavaa, että yli tuhannesta Viron kartanosta tieni johti juuri sinne?!
Äkkiä tunsimme, että vatsamme ovat tyhjät ja nähtävyyksiä enemmän meitä kiinnosti se, että löytäisimme nopeasti jonkin paikan, jossa voisi syödä. Onneksi sellainen mahdollisuus löytyi Nõvasta. Siellä oli kauppa ja kahvila samassa talossa ja ”Kalasaba”-kahvilan (suom. kalanpyrstö) ruokavalikoima oli varsin runsas. Ruokailun jälkeen kävimme nopeasti vilkaisemassa aivan kahvilan takana sijaitsevaa Nõvan kartanoa.
Nõvan seutu kuului keskiaikana Padisen luostarille ja luostarin talouskartano on mainittu kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1559.
1600-luvulla Nõvan kartanon omistaja vaihtui usein: vuonna 1609 Ruotsin kuningas Karl IX lahjoitti kartanon Otto von Budenbrockille, joka myi sen vuonna 1639 Fromhold von Lepsille. F. von Lepsin kuoltua kartano kiinnitettiin velkojen katteena bürgermeister Berend Hetlingille, mutta vuonna 1657 F. von Lepsin poika vänrikki Friedrich von Leps sai kartanon takaisin. F. von Lepsin kuoleman jälkeen kartanon peri hänen veljensä, tuomari Reinhold von Leps. 1600-luvun lopulla kartano kiinnitettiin velkojille, mutta vuonna 1686 kartanoa supistettiin ja se annettiin vuokralle Fromhold von Lepsille, joka jäi kruunulle velkaa. Hänen velkansa maksoi Christoph Droummer, joka sai panttioikeuden, jonka luovutti vuonna 1720 Otto Krügerin perillisille.
Suuren Pohjan sodan jälkeen omaisuuskomitea määräsi vuonna 1723 Nõvan kartanon yhdelle O. Krügerin perillisistä, Christoph Krechterille. C. Krechter panttasi omissa ja muiden perillisten nimissä Nõvan leskeksi jääneelle kapteenin rouva Hedwig Katharina von Mohrenschildtille (synt. von Ulrich), joka hankki vuonna 1744 omistusoikeuden ja siten kartano yhdessä Hatun kartanon kanssa kuului nyt von Mohrenschildteille. Vuonna 1775 H. K. von Mohrenschildtin perilliset möivät Nõvan kartanon vänrikki Hermann Otto von Mohrenschildtille (H. K. von Mohrenschildtin pojanpoika), joka kuoli naimattomana. Vuodesta 1778 kartanon omistajana oli H. O. von Lepsin tyttärentyttärentytär Christina Charlotte (synt. Ruden) von Franza, jonka kuoleman jälkeen kartanon peri Karl Ernst von Franza. K. E von Franzan kuoltua (1833) tämän neljä tytärtä möivät Nõvan kartanon paronitar Charlotte Helene Elisabeth von Ungern-Sternbergille (synt. Below), Peter Ludwig Konstantinin puolisolle.
Nõvan kartanon kunnostettu päärakennus
Vuonna 1838 C. H. E von Ungern-Sternberg panttasi Nõvan kartanon yhdessä Sealepan ja Vallipen karjakartanoiden kanssa miehensä veljelle Eduard von Ungern-Sternbergille kolmeksi vuodeksi. Vuonna 1844 Heinrich Georg Eduard von Ungern-Sternberg osti kartanon panttioikeuden omistukseensa. Vuonna 1863 Heinrich Georg Eduardin kuoltua kartanon peri hänen pojantyttärensä Josephine (Josy) Magdalene von Ungern-Sternberg.
Vuonna 1919 Josephine Magdalene von Baggehufwudtin (synt. von Ungern-Sternberg) peri hänen poikansa Eduard Baggo (Baggehuffwudt). Kartano otettiin vuoden 1919 maareformissa valtion haltuun. Kartanon valtiollistamisen jälkeen rakennukseen muutti vuonna 1920 koulu ja seuraavina vuosikymmeninä rakennuksessa tehtiin useita perusteellisia muutoksia koulun tarpeiden mukaisesti. 2000-luvun alussa rakennus oli niin kärsinyt, että se tuli purkaa, ja vuonna 2002 vanhan rakennuksen paikalle rakennettiin suunnilleen samankokoinen ja mittasuhteiltaan samanlainen uusi koulutalo, joka osittain jäljittelee kartanon päärakennusta.
Nyt siis vatsat täynnä ja paluumatkalla ajoimme Hatun kartanon ohi. Hatun kartano (saksaksi Hattoküll) oli ritarikartano Harju-Ristin kihlakunnassa Harjumaan maakunnassa. Historiallisen hallintojaon mukaan kartano kuului Harjumaan Ristin kihlakuntaan, nykyisin se sijaitsee Harjumaan Lääne-Harjun kunnan alueella. Hatun kartano irrotettiin Padisen kirkkokartanosta vuonna 1609 ja sen ensimmäinen omistaja oli ruotsalainen Lars Svensson. Suuren Pohjan sodan jälkeen kartano kuului pitkään Mohrenschildtien suvulle. Vuonna 1792 kartano siirtyi Padisen Rammien hallintaan, jotka jäivät Hatun kartanon omistajiksi vuonna 1919 tapahtuneeseen valtiollistamiseen saakka. Christian von Rammille jäi vuoden 1919 maalain mukaan Hatun kylässä 24,41 ha kokoinen Kahejõen tila. Hatun kylä (vanha nimimuoto Hatto külla) sijaitsi 1700-luvulla kreivi Ludwig August Mellinin laatiman kartan mukaan Kaldamäen puron (Kaldama) länsirannalla ja Hatun kartano (Hattokül) Kaldamäen puron itärannalla. Kartanon päärakennuksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1853 Clas Gustav Reinhold von Rammin aikana ja se valmistui vuonna 1864. Rakennuksen muotoilussa hallitsee uusgoottilainen tyyli. Nykyisin kartanon päärakennus on säilynyt lähes alkuperäisessä muodossaan, jäljelle on jäänyt myös muutama sivurakennus: ajohevosten talli-vaunuvaja pylväineen, sepänpaja ja aitta, jotka sijaitsevat rivissä sisäänajotien varressa. Viron neuvostotasavallan aikana rakennusta käytettiin koulutalona ja kansantalona, se kuului Ristin kyläneuvoston alueeseen ja Kunglan sovhoosille.
Oma elämyksensä oli nähdä Padisen luostarin rauniot. Padisen luostari oli Padisella sijainnut sistersiläisluostari, jonka 1300-luvulla perustivat Dünamündesta kotoisin olevat munkit Tanskan kuninkaan Erik Menvedin luvalla. Rakentaminen alkoi vuonna 1305 ja kesti taukoineen 200 vuotta. Luostarin keskiaikaisesta sisustuksesta on säilynyt nykyisin Ristin kirkossa oleva 1300-luvun kirkonkello (Viron vanhin) ja samalta vuosisadalta oleva harvinainen Kolgatan ryhmä (nykyisin Viron taidemuseon osastossa Nigulisten kirkossa). Luostari oli ensimmäinen Harjumaan maakunnan arkkitehtuurimuistomerkki, joka sai uudelleen itsenäistyneessä Virossa tätä koskevan merkinnän. Padisen luostarin merkitys arkkitehtuuri- ja historiakohteena on sekä Virossa että koko Pohjois-Euroopan alueella erittäin suuri. Luostarin vieressä sijaitsee von Rammien suvulle kuuluva Padisen kartanon kunnostettu päärakennus.
Keskiaikana lähiseudun maat kuuluivat Padisen luostarille. Luostarin yhteyteen kuuluva kartano on mainittu ensi kertaa vuonna 1319. Luostari lopetti toimintansa vuonna 1559 ja sen maat siirtyivät vuonna 1561 Ruotsin valtiolle. Vuonna 1622 Kustaa II Aadolf lahjoitti kartanon Riian bürgermeisterille Thomas von Rammille, jonka perillisille kartano kuului vuoden 1919 valtiollistamiseen saakka. Kartanon päärakennuksen Rammit ostivat takaisin vuonna 1998.
Minulle alkaa eri kartanoissa käynnistä, kuvaamisesta ja niistä kertomisesta kertyä jo oma kartano-atlas – on kiehtovaa nähdä, millaisessa kunnossa eri kartanot ovat nykyisin ja on kiinnostavaa tutkia niiden historiaa ja kertoa siitä teille. NordenBladet on nykyisin yksi laajimmista (jos ei jopa ainoa) mediajulkaisuista, joka esittelee kartanoiden tämän päivän tilannetta – toisin sanoen antaa lukijoille paitsi historialliset tiedot myös kuvan nykypäivästä.
Vasalemman kartano (saksaksi Wassalem) on Harjumaan maakunnan Harju-Madisen kihlakunnassa sijainnut ritarikartano. Nykyään muinainen kartano sijaitsee Harjumaan maakunnan Lääne-Harjun kunnassa. Vasalemman kartanon päärakennus on virolaisen uusgotiikan huomattavimpia ja myöhäisimpiä esimerkkejä. Keskiaikana Vasalemman kylä ympäristöineen kuului Padisen luostarin maihin. Suuren Pohjan sodan aikaan 1700-luvun alussa Padisen omistajat von Rammit perustivat näille alueille pienen apukartanon.
Vasalemman kartano alkunsa itsenäisenä yksikkönä 17. maaliskuuta 1825, kun von Rammien perinnönjaossa nämä maat irrotettiin Padisen kartanon maista. Kartanon omistajaksi tuli Thomas von Ramm. Ensimmäinen päärakennus oli pieni puurakennus, jossa oli kaksipylväinen portiikki. Se sijaitsi nykyisen rakennuksen lähellä ja purettiin vuonna 1940.
Vuonna 1874 von Rammit möivät kartanon Theodor Boustedtille.
Vuonna 1886 kartano siirtyi norjalaissyntyisen Baggehufwudtien aatelissuvun omistukseen. Kyseessä oli yksi Harjumaan varakkaimmista kartanosuvuista, jonka omistuksessa olivat myös Nõvan ja Sakun kartanot. Viimemainitussa oli tuon ajan Viron aateliston yksi johtohahmoista, Valerian von Baggehufwudt, käynnistänyt oluttehtaan, josta muodostui yksi Baltian suurimmista oluttehtaista. Suuri osa uuden herraskartanon rakennuksessa tarvittavasta pääomasta tuli hänen Nõvalta kotoisin olevalta, kuuluisaan Ungern-Sternbergien sukuun kuuluvalta puolisoltaan Juliane von Ungern-Sternbergilta.
Vuonna 1892 Valerian von Baggehufwudt lahoitti Vasalemman kartanon poikansa Eduardin nimiin. Eduard von Baggehufwudt (vanhempi) toimi isänsä jalanjäljissä samoin tehtailijana ja avioitui arkkitehti Nikolai von Glehnin tyttären Elsbethin kanssa. Vuonna 1911 heidät erotettiin Viron ritarikunnasta. Hänen poikansa Ned de Baggo on tunnettu alastonkuvaaja.
Kartanon viimeinen omistaja oli päärakennuksen rakennuttaja Eduard von Baggehufwudt. Vuonna 1915 hänen kyyditettiin Venäjälle. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän siirtyi asumaan Saksaan.
Vuoden 1919 maareformissa kartano valtiollistettiin ja siitä tuli puutarhakoulu ja Tallinnan opettajaseuran lomakoti.
Vuodesta 1922 lähtien aina tähän päivään saakka rakennuksessa on toiminut koulu (nykyisin Vasalemman peruskoulu). Päärakennuksen lähellä on muistokivi Julius Oengolle, joka oli sikäläisen koulun johtaja.
Estella Elisheva ilmoitti minulla Vasalemman kartanon nähdessään, että sen arkkitehtuurista hän pitää ja että meillä pitäisi olla sellainen talo. Se on suunnilleen sama kuin isosiskoni poika, joka Kroatian satamassa isolla laivalla ollessaan kysyi, miksi ”meidän laivassamme” on vieraita ihmisiä”. 😀
Matkamme alkaakin olla lopuillaan… ajamme Keilan kulttuurikeskuksen ohi ja käännyn vielä kerran takaisin ottaakseni kuvan Keilassa Haapsalun maantien varressa olevasta talosta, jonka seinällä on hieno maalaus.
Seuraavassa postituksessa kerron teille seikkailuista Kaakkois-Virossa Setumaalla!
NordenBladet – Perjantai-iltana noin 20.30 aikaan mieleeni tuli ajatus, että haluaisin mennä Etelä-Viroon. No, kun tuo halu on syntynyt, niin sitä vastaan on vaikea kamppailla – yksinkertaisempaa on antaa sille periksi. Niinpä 20.45 oli matkalaukkuni jo pakattuna, pieni auto lastattu täyteen tavaraa (mukaan lukien peitteet, lakanat, tyynyt… no, ikään kuin kaiken varalta) ja kiidimme Sakusta Raplan ja Türin kautta Imaveren suuntaan. Koska kiireesti pakatessa ei koskaan tiedä, minne matka vie, otan kaikki vähänkin tarpeelliset asiat mukaan – ja autossa olikin kaikkea kumisaappaista alkaen aina lasten leluihin saakka.
Takaisin kotona olimme niinkin pian kuin 23 tuntia myöhemmin (lauantaina klo 19.30), mutta mitä kaikkea on mahdollista tällaisessa lyhyessä ajassa tehdä, kun tahtoa on! Ohjelma oli niin tiivis, että tänään on sellainen tunne, kuin olisi käynyt viikon mittaisella lomamatkalla.
Ensimmäinen pysähdys oli Imavere. Halusin nähdä Imaveren ritarikartanon (saksaksi Immafer) Pilistveren kihlakunnassa ja sen ympäristöä. Imaveren kartano perustettiin vuonna 1748, jolloin se erotettiin naapurissa olevasta Loopren kartanosta. Kartano on kuulunut sekä von Salzan että von Pistohlkorsin suvuille. Viimeinen vuoden 1919 kansallistamista edeltänyt kartanon omistaja oli Eugen von Pistohlkors. Viron kartanoiden enemmistön tapaan se on rappeutunut, vesakoitunut ja jätetty hoitamatta. Imaverestä ajoimme Põltsamaan läpi Tarttoon. Yövyimme nuoremman sisareni luona, josta jatkoimme aamulla matkaa n. kello 12 aikaan.
Seuraava pysähdys oli Tõraveressä ja sitten pian Elvassa. Elvan sisäänajo oli lupaava, tie kiemurteli kuusimetsien välissä, mutta keskus ei ollut erityisen vaikuttava. Pidän enemmän sellaisista nukke-kaupungin tyyppisistä pikkukaupungeista, kuten esimerkiksi Tarvastu ja Mustla. Ostimme vettä ja otimme automaatista käteistä, sillä ajattelimme, että yöpyisimme seuraavan yön Intsulla Männikun Metsätilalla (Viljannissa) – olen yöpynyt siellä kerran sisareni kanssa ja pidin siitä (katso blogi TÄSTÄ & TÄSTÄ). Elvassa teimme pienen kierroksen – bussiaseman ja musiikkikoulun luo, ja ajoimme eteenpäin. Ajattelin itsekseni, että kuka ties missä täällä asuu laulaja Kerli Kõiv.
Elvan läpi ajettuamme päätimme, että poikkeamme kaikkialle, missä vain jokin kiinnostavampi nähtävyys jää matkan varrelle. Seuraava pysähdyspaikka oli Meerin ritarikartano (saksaksi Meyershof) Nõon kihlakunnassa Tarton maakunnassa. Kartano on mainittu 1500-luvulla ja silloin se kuului Tarton tuomiokapitulille. Kartanon viimeinen omistaja ennen vuonna 1919 tapahtunutta kartanoiden kansallistamista oli Ernst Karl Maria von Seidlitz. Valitettavasti en ottanut Imaveren ja Meerin kartanoista kuvia, mutta ne olivat hyvin samantapaiset (kaksikerroksiset, väriltään punaiset, suhteellisen samanlaista tyyliä ja nykyisin rapistuneita ja yksityisomistuksessa olevia rakennuksia). Molemmat kartanot olivat alun perin yksikerroksisia, mutta niitä käytettiin myöhemmin kouluina ja toinen kerros rakennettiin päälle. Tästä hetkestä alkaen päätin, että kuvaan kaikki kiinnostavat paikat jakaakseni kuvat teille tässä blogissa, ja kaduin, etten ollut ottanut jo kartanoista kuvia.
Seuraavana matkan varrelle jäi Rõngun kunnan alueella sijaitseva Vana-Kirepin kartano. Kirepin kartano (saksaksi Kirrumpäh) on perustettu 1600-luvulla. Vuosisatojen kuluessa kartanon omistajat ovat vaihtuneen usein. Ennen vuoden 1919 kansallistamista kartano kuului Bruno von Samson-Himmelstjernale. Puinen päärakennus on säilynyt, samoin valkoinen kiviaitta, jossa on kolme kaariaukkoa.
Rõngun bussiaseman kautta kulkien matkamme varrelle jäi tieviittojen mukaan Rõngun vasallilinnoitus (saksaksi Ringen), joka oli Tarton piispan vasallin linna, jonka rauniot sijaitsevat Rõngun lähellä Lossimäen kylässä (Rõngun kauppalasta 2 km luoteessa Valgutan tien vierellä). Linnoitus rakennettiin 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla (luultavasti vuonna 1340) ja se suojasi Tarton hiippakunnan lounaisosaa. Linnoitus kuului keskiajalla Tödwenien suvulle. Vuodesta 1583 lähtien se oli jesuiittaveljestön käytössä ja vuonna 1625 jesuiitat räjäyttivät sen ruotsalaisvallan saapuessa. Ajoimme kai vähän väärin ja emme nähneet tuota linnoitusta, mutta Lossimäellä kiinnitimme sen sijaan huomiota hienoon postilaatikkojen ja infotaulun ratkaisuun ja Valgutan puroon.
Rõngusta suuntauduimme Korusten ja Pikasillan kautta Suislepan kylään, jossa teimme seuraavan pysähdyksemme nähdäksemme Õhne-joen rannalla sijaitsevan Uue-Suislepan kartanon. Uue-Suislepan eli Suislepan kartano (saksaksi Suislep) perustettiin vuonna 1796, kun Venäjän tsaari Paul I erotti sen valtiolle kuuluvasta Vana-Suislepan kartanosta ja lahjoitti Ernst Mengdenille. Vuonna 1799 kartano siirtyi von Kruedenerien aatelisperheen omistukseen, ja jäi suvulle vuoden 1919 kansallistamiseen saakka. Kansallistamisen jälkeen herraskartanoon muutti koulu, joka taitaa toimia siellä edelleenkin. Myös monet sivurakennukset ovat säilyneet, niistä huomattavin on kartanokeskuksesta muutaman sadan metrin päässä luoteessa sijaitseva tuulimylly.
Tarvastu otti meidät vastaan kauniilla picnic-pöydällä, joka muistutti minua heti siitä, että vatsa on tyhjä. Minulla on suunnitelma mennä Mustlan keskustassa sijaitsevaan kahvilaan (Posti-katu 21), mutta se oli kiinni. Olin siitä hyvin surullinen, koska siellä on maailman parhaat kotitekoiset keitot, pääruoat ja leivokset ja vielä millaiseen hintaan! Käytännössä ilmaiseksi. Sen sijaan ostimme Mustlan Konsumista (Posti-katu 52a) salaatit ja kertakäyttöhaarukat ja kiidimme takaisin Tarvastun joen varrella, Tarvastun puiston reunalla olevan upean picnic-pöydän luo. Vatsat täynnä lähdimme katsomaan Tarvastun ritarikuntalinnan raunioita. Oi, siellä oli kivaa, sillä siellä raunioissa on nimittäin lampaita! Lapset olivat niin haltioissaan, ja millaiset verrattomat näkymät ylhäältä avautuvat! Aivan mahtavat!
Mustlan keskus on hyvin sympaattinen, taloihin ja bussipysäkkeihin on piirretty kuvia ja katutolpissa roikkuu kukka-amppeleita. Valitettavasti Tarvastun käsityöpaja ja museo olivat lauantaina suljetut.
Edelleen menimme Tarvastun hautausmaalle (Tinnikuru, 69716 Viljandi). Olin siellä ensimmäistä kertaa, sillä Viljannissa käymme yleensä Paistun hautausmaalla, jossa suurin osa isän puolen sukulaisista on haudattuna. Mutta koska viime aikoina olen hyvin kiinnostunut esivanhemmista ja sukupuusta, löysin netistä Genin tiedoista, että sinne on haudattuna ainakin kaksi lähisukulaistani. Holstressa Tokerpillin tilalla vuonna 1844 syntynyt Peeter Pill (talollinen) ja Tarvastussa Oinaan tilalla syntynyt Peeter Pillin poika Jaan Pill (kartanon pehtoori). Jaan on minun isäni Jüri Ennetin isoisä ja Peeter isoisoisä. Soitin isälle ja kysyin, miten haudan löytää ja pian sen löysimmekin. Pääportista ensimmäinen tie vasempaan ja sitten oikealla. Siellä ison puun alla Jaan Pill olikin. Valitettavasti isä ei tiennyt Peeter Pillin (11.1.1844-9.5.1909) hautapaikkaa, mutta itse luulen, että ehkäpä se on siellä aivan vieressä, mutta hautakiveä ei valitettavasti ole ja sukulaiset eivät tiedä. Ehkä saan hautausmaan hoitajalta ensi kerralla kuulla – menen sitten ilman lapsia ja voin tutkia lähemmin tietoja erilaisista esivanhempien tiloista ja hautapaikoista.
Tarvastun hautausmaalta suuntauduimme kohti Holstrea. Etsimme sieltä Tokerpillin tilan maat (historian arkistoissa usein myös nimillä Tocka, Tocho ja Tokre) – 83,3 hehtaaria metsää ja peltoa sekä maatilarakennusten paikka. Holstresta Mõnnasten tietä Luigan suuntaan. Tokerpillin tilalla syntyi vuonna 1702 Peeter, sitten vuonna 1732 hänen poikansa Jakob, sitten vuonna 1767 tämän poika Jaan, sitten vuonna 1805 tämän poika Peeter, sitten vuonna 1844 hänen poikansa Peeter. Vuonna 1844 Tokerpillil tilalla syntynyt Peeter onkin minun isäni isoisoisä, jonka pitäisi olla haudattuna Tarvastuun, kuten hänen kartanon pehtoorina toiminut poikansakin Jaan Pill. Ennen tätä haudattiin kaiketi tilan pihalle, tarkemmin ei ole tiedossa. Isän puolen esivanhemmat elivät Tokerpillissä yli 300 vuotta, en ole vielä ehtinyt tutkia, kuka, milloin ja kenelle sen myi – tiedän vain, että nykyisin se ei valitettavasti ole meidän sukulaistemme omistuksessa. Koska sisäänajotielle oli asetettu kyltti isoin tekstein ”Sisäänajo vain omistajan kirjallisella luvalla”, en uskaltanut ajaa eteenpäin – kukapa kaikenlaisia hulluja tietää, ottavat vielä haulikon ja ampuvat. Niin ankaraa kylttiä, että vaaditaan peräti kirjallinen lupa, ei taida aivan normaali ihminen kotitielleen asettaa. Varsinkin, kun Viljannissa on erittäin ystävällistä kansaa, jonka mentaliteetti on lähinnä sellaista tyyliä kuin ”avvain ompi ovimaton alla” ja luuta asetettuna vasten ovea, kun ei olla kotona. Lasten kanssa sellaista riskiä ei uskalla ottaa. Niinpä Tokerpilliin tutustuminen jäi seuraavaan kertaan. Soitan etukäteen ja sovin tapaamisesta.
Tokerpillin jälkeen lähdimme Paistun hautausmaalle. Silloin kello oli viisi ja ajattelimme, että ehkäpä lähdemme takaisin kotiin. Sanoista tekoihin. Paluumatka kulki Suure-Jaanin, Lahmusen, Vändran, Järvakandin ja Raplan kautta. Niin paljon elämyksiä 23 tunnissa! Kustannukset: bensiini 36 EUR + n. 20 EUR (salaatit, kivennäisvedet, limsat, jäätelöt).
NordenBladet – Viikingit olivat muinaisskandinavialaista syntyperää olleita merenkävijöitä, joille luonteenomaisen kulttuurin kukoistusaika oli noin 700-1000 -luvuilla (ns. viikinkiaika). Nimitys viikinki pohjautuu todennäköisesti vanhaan skandinaaviseen samaan vík, joka tarkoittaa lahtea; viikinki on siis ”lahtelainen” eli merenkävijä. Vaikkakin viikingit antoivat nimen kokonaiselle aikakaudelle, nämä sotaisat merenkulkijat muodostivat suhteellisen pienen osan tuon ajan Pohjoismaiden väestöstä, joka suurimmalta osin toimi rauhallisen maanviljelyn parissa. Toisen teorian mukaan viikinkien nimi tulee vanhasta englanninkielestä, sanasta wíc, joka tarkoitti asutuskeskusta, jossa käytiin kauppaa. Valloitusten ohella viikingit toimivat myös käsityön ja kaupankäynnin parissa.
Viikingit olivat taitavia laivanrakentajia. Heidän pitkien laivojensa laudoitus ja suuret neliskulmaiset purjeet takasivat tuon ajan oloissa varsin hyvän merikelpoisuuden. Merimatkat veivät viikingit Islantiin, Grönlantiin ja Pohjois-Amerikan rannikolle. Suuria löytöretkiä edeltävänä kautena viikingeillä on huomattava rooli uusien alueiden löytämisessä, mutta tietoja heidän retkistään eivät erityisesti levinnyt, sillä mittauksia ei suoritettu ja karttoja ei laadittu.
Itäsuuntaan purjehtineita viikinkejä kutsuttiin myös varjageiksi. Heidän toimintansa ulottui Bysanttiin saakka ja heillä oli merkittävä rooli Kiovan-Venäjän valtion muodostumisessa. Ranskan rannikolla viikinkejä kutsuttiin normanneiksi.
Viikinkiretkiä suorittivat (varsinkin 1000-1100 -luvuilla) virolaisetkin, varsinkin saarenmaalaiset.
Heikon poliittisen järjestäytymisen, kristinuskon leviämisen ja sotimistapojen kehittymisen vuoksi viikingit jäivät 1100-luvulta lähtien Euroopassa taka-alalle. He perustivat monin paikoin omia asutuskeskuksiaan ja sulautuivat paikalliseen väestöön.
Kiinnostus viikinkien toimintaan heräsi uudelleen romantiikan aikakaudella, jolloin heitä alettiin kuvata epähistoriallisesti idealisoituina uhkarohkeina ja mahtavina sotureina. Myöhemmän popkulttuurin (elokuvat, sarjakuvat yms.) vaikutuksesta levisi melkoisen epätarkkoja käsityksiä viikinkien toiminnasta, ulkonäöstä ja elinoloista. Nykyisin muinaishistoriasta kiinnostuneet jäljittelevät ja seuraavat viikinkiajan aineellista ja henkistä kulttuuria arkielämässä, viikinkileireillä ja -festivaaleilla, ulkoilmamuseoissa ja teemapuistoissa.
Kansallissosialistinen ideologia sai vaikutuksia Pohjolan rodun myyttisestä ja historiallisesti epätotuudellisesta kuvailemisesta. Osa viikingeistä kiinnostuneista on kokoontunut odinismia, aasainuskoa, wotanismia ym. uuspakanallisia uskomuksia seuraaviin uskonnollisiin yhteisöihin. Äärimmäiset vakaumukset ja vastakkainasettelun etsintä aiheutti Norjassa sen, että viikingeistä innostunut Varg Vikernes alkoi polttaa kirkkoja.
300 vuoden aikana, noin vuosina 800–1050 jKr., kaukaa Pohjolasta tulleet villit miehet –viikinkisoturit – pitivät hirmuhallinnon alaisena keskiaikaista Länsi-Eurooppaa. Halu saada enemmän kultaa ja hopeaa, orjia ja uusia maa-alueita oli se, joka pakotti viikingit nostamaan purjeensa ja lähtemään kodeistaan tämän päivän Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Heidän yllättävät ja julmat ryöstöretkensä olivat legendaarisia. Kristityt munkit kuvailivat kauhulla rikkaiden luostarien ja kaupunkien ryöstämistä ja hävitystä.
Viikingit olivat kuitenkin muutakin kuin hävittäjiä. He olivat myös ovelia kauppiaita, kokeneita merenkävijöitä, taitavia käsityöläisiä ja laivanrakentajia. He elivät skaldien ja saagojen maailmassa, arkielämässä heidän yhteiskuntansa oli omana aikanaan huomattavan avoin ja demokraattinen.
Kukapa meistä ei olisi törmännyt romanttisiin kuvauksiin viikingeistä muinaisen Pohjolan sankareina. Valitettavasti enemmistö sellaisista kuvitelmista on täynnä virheitä. Paras esimerkki on tässä yhteydessä laajalti levinnyt kuva sarvikypäräisistä isokokoisista miehistä laivassa, jota uljas lohikäärmeen pää koristaa. Todellisuudessa viikingit eivät koskaan käyttäneet sarvikypäröitä, miesten keskimääräinen pituutensa oli 165 cm ja naisten 154 cm. Valtava enemmistö viikingeistä oli rauhallisia talonpoikia, kun taas merikaupan ja -rosvouden parissa heistä toimi vain kourallinen. Skandinavian viikinkiaika ja sitä vastaava aikakausi Baltiassa – nuorempi rautakausi – ovat olleet Virossa laajalle yleisölle melko vähän tunnettuja varsinkin neuvostoajan esihistorian käsittelyssä voimassa olleiden rajoitusten vuoksi.
Virosta, varsinkin Saarenmaalta löydetyt vierasperäiset esineet, sikäläiset satamapaikat ja linnat todistavat yhteiskunnasta, jossa järjestyneiden naapurimaiden kanssa samalla tasolla olleilla merenkululla ja kaupankäynnillä – valitettavasti myös merirosvoudella – oli tärkeä osansa. Skandinaavien idänretkiä ei ole mahdollista käsitellä kiinnittämättä huomiota muinaisiin saarenmaalaisiin, kuurinmaalaisiin ja myös muihin Itämeren itärannikon asukkaisiin. Käytettäessä termiä ”viikingit” sen laajemmassa merkityksessä voi täydellä varmuudella puhua myös virolaisista viikingeistä.
Viikinkien retket
Viikingit vaelsivat, kävivät kauppaa ja hävittivät koko Euroopassa päätyen idässä Bagdadiin ja lännessä peräti Amerikkaan. Islanti löydettiin vuonna 870 ja Grönlanti vuonna 985. Viikinki Leif Eriksson oli ilmeisesti ensimmäinen eurooppalainen, joka astui Amerikan maaperälle Newfoundlandissa nykyisessä Kanadassa jo vuonna 1001.
Viikinkiajan nimellisenä alkuna pidetään vuotta 793, kun yllättäen pohjoisesta ilmestyneet soturit hävittivät Lidisfarnen luostarin Englannin koillisrannikon saarella. Sellainen häikäilemättömyys oli koko kristitylle maailmalle shokki. ”Pohjoismaisten pakanoiden” ryöstöretki ei silti jäänyt viimeiseksi, vaan samanlaisesta tuli Länsi-Euroopalle kauheaa todellisuutta vielä moneksi vuosisadaksi.
Viikingit tunkeutuivat pitkin Euroopan suuria jokia – Rhein, Seine, Loire – aina Pariisiin saakka. Pariisia hävitettiin vuonna 845 pääsiäisen aikaan; kutsumattomista vieraista vapautumiseksi Ranskan kuningas Kaarlen piti maksaa viikingeille 3150 kg hopeaa. Lisäksi viikinkipäällikkö Ragnar otti mukaansa matkamuistoksi palasen kaupungin porttia. Ehkäpä kaupunkilaisia lohdutti tieto siitä, että sekä Ragnar että pääosa hänen miehistään kuoli paluumatkalla odottamattomiin sairauksiin.
Viikingit alkoivat talvehtia valloitetuissa paikoissa ja ryöstöretket venyivät toisinaan vuosien pituisiksi. Kului vielä lukuisia vuosia ja osa viikingeistä, kuten esimerkiksi ne, jotka olivat pysähtyneet Normandiaan ja Pohjois-Englantiin, sulautuivat paikalliseen väestöön ja omaksuivat paikallisen kielen.
Viikingit idäntiellä
Itäviikingit, joita toisinaan kutsutaan myös varjageiksi, purjehtivat Itämeren yli ja pitkin Venäjän suuria jokia alas etelän suuntaan. Monien tällaisten matkojen kohteena oli tuolloisen maailman rikkaimmat kaupungit, Bysantin keisarikunnan pääkaupunki Konstantinopoli (nykyinen Istanbul) ja Arabian kalifaatin pääkaupunki Bagdad, mutta viikingit ovat käyneet myös Jerusalemissa ja varmaankin kauempanakin. Bysantin keisarin henkivartiosto koostui viikingeistä; mutta täytyy sittenkin mainita, että meidän päiviimme säilyneiden henkivartijoiden nimien joukossa on myös useita suomalais-ugrilaisia ja balttilaisia henkilöiden nimiä.
Perimätiedon ja Venäjän kronikkojen tietojen mukaan lähinnä nykyisestä Ruotsista kotoisin olleet itäviikingit perustivat vuonna 862 Vanhan Venäjän valtion. Luoteis-Venäjällä heidän tärkeimmät keskuksensa olivat Novgorod, Vanha-Laatokka ja Irboska. Viikinkien muodostaman yläluokan olemassaolosta sekä näissä kaupungeissa että myös Kiovan ympäristössä todistavat runsaat skandinavialaisperäisiä hautaustapoja noudattaneet haudat.
Todennäköisesti kaikkia Orienttiin vieviä kauppateitä valvoivat itämerensuomalaiset ja balttilaiset kansat. Se oli niin sanottu Idäntie – Austervegr – jonka kautta Eurooppaan virtasi itämaisia mausteita ja hopeaa, Itämaihin taas Pohjois-Euroopan turkiksia, vahaa ja orjia.
Baltiasta lähti kolme reittiä, jotka länsimaat Venäjän suurten jokien kautta itään. Ensimmäinen niistä ulottui Keski-Ruotsista Ahvenanmaalle, sieltä rannikkoa pitkin nykyiseen Helsinkiin ja jatkui Suomenlahden rantaa pitkin Laatokalle. Toinen tie alkoi Saarenmaalta, kulki Pärnu- ja Emajokea pitkin ylös, pienempien vesistöjen kautta Peipsi-järvelle ja sieltä edelleen Venäjälle. Runsaat aarteet ja vanhimmat Viron kaupungit tämän tien varrella todistavat siitä, että kyseessä oli ilmeisesti kolmesta vaihtoehdosta suosituin. Kolmas tie vei suoraan Venäjälle Väinäjokea pitkin.
Viikinkiajan Viro
Vaikka viikingit perustivatkin siirtokuntiaan nykyiselle Venäjälle ja myös Suomen länsi- ja itärannikolle, he eivät pystyneet vakiinnuttamaan asemaansa Baltiassa. Silti pääosan tärkeistä kauppateistä piti kulkua täkäläistä rannikkoa ja jokia pitkin. Luultavasti tähän oli syynä Skandinavian kronikoissa kuvattu ”idäntien miesten” aktiivisuus, joka ei sallinut ruotsalaisten viikinkien perustaa omia kauppakeskuksiaan tänne. Varsinkin Saarenmaan ja Kuurinmaan merenkävijät muuttuivat Skandinaviaan syntyneille pikkuvaltioille vaarallisiksi 1000- ja 1100-luvuilla, joita toisinaan romanttisesti kutsutaankin Viron (vast. Latvian) viikinkiajaksi.
Selkeimmän todistuksen Viron läpi virranneista rikkauksista antavat maaperään kätketyt hopea-aarteet, joiden runsaudessa voi Viron kanssa Itämeren ympäristössä kilpailla ainoastaan Gotlannin saari. Myös täkäläinen arkeologinen löydösaineisto viittaa erittäin tiiviisiin yhteyksiin sekä ruotsalaisten viikinkien että myös Venäjän varjagien kanssa.
Muinaisista virolaisista viikinkimaailman täysivaltaisina jäseninä kertovat runsaat hautalöydöt. Ymmärrettävästi korujen ja aseiden kanssa haudattiin vain yhteiskunnan rikkaimpia jäseniä, alueiden ja kylien vanhimpia ja näiden perheenjäseniä. Aseet ja korut, jotka poltettiin yhdessä vainajan kanssa, olivat joskus skandinavialaisperäisiä tai sikäläisten esikuvien mukaan paikalla valmistettuja. Kansainvälisiä ovat olleet varsinkin aseet, joka on myös ymmärrettävää, koska sodassa tuli pysyä naapurien kanssa samalla tasolla. Myös miesten korut ja luultavasti vaatteetkin muistuttivat Virossa muiden Pohjoismaiden vaatteita. Sekin todistaa yhteisestä maailmankuvasta – kuvitelma päällikölle tai muuten varakkaalle soturille sopivista aseista ja koruista oli Itämeren itä- ja länsirannikolla samanlainen.
Viikingit – merten valtiaat
Viikingit olivat taitavia ja rohkeita merenkävijöitä. Pitkillä puisilla laivoillaan he purjehtivat myös myrskyisten merten yli. Merellä viikinkilaiva liikkui pääasiassa neliskulmaisen purjeensa avulla, rannikon läheisyydessä tai jokireiteillä kulkua varten masto laskettiin ja alettiin soutaa. Jos vain mahdollista oli, viikingit purjehtivat rannikolta näköetäisyydellä ja päiväsaikaan. Avomerta ylitettäessä navigointiin käytettiin aurinkoa ja tähtiä. Oikean tien löytämiseksi tarkkailtiin huolellisesti myös tuulen suuntaa, merilintuja ja aaltojen luonnetta.
Parhaiten säilyneet viikinkilaivat on löydetty rikkaiden viikinkipäälliköiden haudoista, tunnetuimpina voisi mainita Osebergin ja Gokstadin laivat Norjassa. Vaikka näissäkin tapauksissa on puumateriaali pääosin lahonnut, voi laivan muodon restauroida säilyneiden rautaosien mukaan. On tiedossa myös runsaasti viikinkilaivoja esittäviä kuvia.
Nykyaikana ovat yritteliäät henkilöt rakentaneet Skandinavian maissa uudelleen useita viikinkilaivoja ja jopa matkustaneet niillä oikeiden viikinkien laivareiteillä.
Milloin Virosta löydetään oma viikinkilaiva?
Se on kysymys, joka on innostanut kaikkia täkäläisiä muinaisajan tutkijoita. Arkeologit tietävät, että viikinkiaikana Virossa poltettiin kuolleet toisinaan laivassa tai veneessä kuten Skandinaviassakin, mutta polttamattomia viikinkilaivoja ei ole Viron hautauksista löydetty. Kukapa tietää, ehkäpä jokin tuhoutunut viikinkilaiva odottaa edelleen löytäjäänsä joko rannikkomeressä tai nyt jo maalle jääneenä. Maanpinta on viimeisten tuhannen vuoden aikana noussut Virossa niin nopeasti, että useissakin viikinkiajan satamapaikoissa viljellään nykyisin jo peltoa.
Kronikoitsija Henrik Lättiläinen on kirjoittanut virolaisilla olleen kahdentyyppisiä laivoja – piratica ja liburna. Näistä ensimmäinen oli sotalaiva, toinen pääasiassa kauppalaiva. Sotalaivaan mahtui noin 30 miestä ja siinä oli korkea, luultavasti lohikäärmeen- tai käärmeenpäinen keula ja neliskulmainen purje. Virolaisten viikinkien laivat olivat siten samantapaisia kuin skandinavialaisten viikinkien laivat, mutta rakenteellisissa yksityiskohdissa oli ilmeisesti myös eroja.
Vanhimmat Viron vesistä löydetyt laivanhylyt ovat peräisin 1200-1300 -luvuilta ja ne on löydetty Pärnusta ja Saarenmaalla Maasilinnasta. Riiasta on löydetty 1100-1200 -luvun viikinkilaivan hylky, joka latvialaisten asiantuntijoiden mukaan saattaa olla valmistettu Kuurinmaalla tai Saarenmaalla.
Muinaisten laivojen ja merenkäynnin parissa on Virossa toiminut vedenalaisen arkeologian tutkija Vello Mäss, jolta on tästä aiheesta ilmestynyt äskettäin kirja. Siinä esitettyjä tietoja ja kuvia on käytetty myös tässä.
Viikingit sotureina
Henkilökohtainen urheus oli luonteenpiirre, jota viikingit arvostivat yli kaiken. Sotilaiden tuli olla joka hetki valmis seuraamaan päällikköään tai kuningastaan taisteluun, ryöstö- tai kaupparetkelle. Vain sodassa saavutettiin ikuista mainetta ja jokaisen haaveena oli kaatua taistelussa, ase kädessä. Siten surmansa saaneita odotti Valhalla, jossa he saattoivat puuhata ikuisesta sen parissa, joka oli lähinnä heidän sydäntään: syödä, juoda, juhlia ja tapella.
Virolaiset viikingit Skandinavian saagoissa
Virolaiset ja virolaiset merenkävijät mainitaan skandinavialaisissa saagoissa ja muissa kirjallisissa lähteissä useita kertoja. Usein puhe on epämääräisesti ”idänteiden miehistä”, joilla tarkoitetaan muun muassa virolaisia, lähinnä saarenmaalaisia, sekä kuurinmaalaisia. Viro tai sen eri alueet mainitaan useissa riimukivissä kertomassa henkilön oleskelusta tai jopa kuolemasta Virossa.
Snorri Sturlusonin saagan mukaan Ruotsin kuningas Erik olisi järjestänyt vuosina 850-860 retkiä Itämeren itärannikolle, muun muassa Viroon ja jopa alistanut nämä alueet itselleen.
Vuonna 967 matkusti Norjan tuolloin kolmevuotias kuningas Olav Trygvesson äitinsä Estridin kanssa kauppiaiden seurassa Novgorodiin Estridin veljen Sigurdin luo, kun heidän kimppuunsa hyökkäsivät merellä virolaiset merirosvot. Olav sattui äidistään eroon ja myytiin yhdessä kahden seuralaisensa, Torulfin ja Torgilsin kanssa raa’alle virolaiselle, jonka nimi oli Klerkon ja joka tappoi Torulfin tämän heikkouden vuoksi. Olavin ja Torgilsin Klerkon vaihtoi hyvään vuoheen.
Poikien uusi isäntä Klerk myi heidät edelleen ystävällisten virolaisten perheeseen, jossa isännän nimi oli Reas ja emännän nimi Rekon. Olav kasvoi Virossa ja vapautui vasta kuusi vuotta myöhemmin, kun hänen setänsä näki hänet sattumalta torilla ja osti hänet ja Torgilsin vapaiksi. Äiti Estrid vapautui vasta vuosia myöhemmin.
Njallin saagan lauluissa mainitaan islantilaisten viikinkien meritaistelu virolaisten kanssa jossain Saarenmaan lähellä vuonna 972. Kronikoitsija kutsuu virolaisia Viron viikingeiksi ja näiden laivoja sotalaivoiksi.
Novgorodista tullut varjagi Ulf (Uleb) lyötiin v. 1032 Novgorodin kronikan mukaan ilmeisesti nykyisen Tallinnan lähellä Rautaisten Porttien luona käydyssä meritaistelussa.
Historioitsija Saxo Grammaticuksen tietojen mukaan kuurinmaalaiset ja saarenmaalaiset hävittivät vuonna 1170 Tanskan alueita. Virolaisia merirosvoja oli todennäköisesti myös vuonna 1187 Keski-Ruotsin pääkaupungin hävittäneiden ”idäntien miesten” joukossa. Henrik Lättiläisen kuvauksissa 1200-luvun alkupuolelta mainitaan toistuvasti saarenmaalaisten ryöstöretket Skandinaviaan, samoin meritaistelut saarenmaalaisia vastaan Itämeren itärannikolla.
Linnoitukset
Kun verrataan Itämeren itä- ja länsirannikon muinaista kulttuurikuvaa, silmään pistää itärannalle ominainen erityinen linnoitusten runsaus. Sellaista suuntausta voidaan havaita jo pronssiaikana, mutta juuri viikinkiaikaan linnoitusten määrä muuttuu erityisen huomiota herättäväksi. Viikinkiaikaan mennessä olivat muotoutuneet kihlakunnat, jotka myöhempänä aikana toimivat hallinnollisina ja kirkollisina alueellisina yksiköinä. Kihlakunnan keskuksissa, myöhempien kirkkojen läheisyydessä, linnoitusmäet sijaitsivatkin. Linnoitukset ovat valtakeskuksia ja paikallisen ylimyksen hyvin varustettuna residenttinä.
Linnoitukset muuttuivat poikkeuksellisen vahvoiksi 1000-luvulla, kun osa aiemmista linnoituksista hylättiin ja niiden läheisyyteen rakennettiin uusia. Monien muiden ilmiöiden tapaan sekin viittaa tärkeisiin yhteiskunnallispoliittisiin muutoksiin tuon ajan Virossa; ilmeisesti suurempaan kerrostumiseen ja vallan keskittymiseen.
Arkeologisten kaivausten yhteydessä on selvinnyt, että linnoitukset olivat jatkuvassa käytössä. Yhdestä Viron suurimmista linnoituksista, Varbolasta, on löydetty yli 70 eri asuinrakennuksen jäänteet. Talot rakennettiin hirsistä ja niiden nurkassa oli uuni. Ylimysten taloja ei ole muiden joukosta erotettu, koska linnoitus on tutkittu vain osittain.
Viikinkiaikainen vaatetus
Virolaisten miesten vaatetus viikinkiaikaan muistutti huomattavasti sen ajan skandinavialaisten vaatetusta. Erityisen suuri samanlaisuus ilmenee Gotlannin ja Keski-Ruotsin viikinkien kanssa. Täydelliseen vaatetukseen kuuluivat villaisen housut, pitkä pellavainen tai villainen paita ja viitta, joka ulottui noin polviin. Viitan tai päällysvaatteen kaulus ja reunat olivat usein reunustetut pronssispiraaleilla.
Vyöt ja myös miekkavyöt olivat koristellut pronssinastoilla. Vyöllä oli aina pronssipellin reunustama tuppi, jossa oli puukko.
Skandinavian viikingeistä eroten virolaismiehet käyttivät paljon sormuksia ja rannerenkaita. Siinä missä balttilaiskansoilla oli erityisiä sotilaisen rannerenkaita, Virossa miehet käyttivät pääasiassa samoja rannerengastyyppejä kuin naisetkin (vain spiraalirannerengasta ja Saarenmaan tyyppistä rannerengasta ei esiinnyt miesten haudoissa koskaan).
Viikinkiajan alussa miehet kiinnittivät viittansa rengaspäisin neuloin. 900-luvulla rintaneulat muuttuivat vain naisten koruiksi ja miehet alkoivat käyttää päällysvaatteiden ja paitojen etumusten kiinnittämiseen hevosenkenkäsolkia.
Miesten päähineistä meillä on hyvin vähän tietoja. Liiviläisten ruumishaudoissa esiintyy toisinaan nahasta ja kankaasta valmistettuja hattuja, joissa on pronssispiraalikoristeita.
Viikinkiaseet
Pääosa Virosta löydetyistä viikinkiajan aseista edustaa laajalti levinneitä kansainvälisiä asetyyppejä. On kuitenkin mahdollista mainita joitakin erityispiirteitä. Kokonaisia miekkoja on Viron haudoista löydetty harvoin, yleensä vain miekan kahvan palasia. Kaikki löydetyt miekat edustavat Skandinaviassa yleisiä tyyppejä.
Kaikkein eniten voi haudoista löytää keihään teriä, joiden tyypit vaihtelevat erittäin ylellisistä tuontiesineistä aina yksinkertaisiin kotimaisiin tuotteisiin. Heitto- ja pistokeihäiden kärkiä on tavallisesti samassa haudassa yhdessä. Heittokeihäiden kärkiä on Virosta löydetty hyvin paljon. Joissakin haudoissa on myös kirveitä.
Henrik Lättiläinen kertoo virolaisesta keihäin aseistautuneesta jalkaväestä ja mainitsee erityisten heittolaitteiden avulla toimivat heittokeihäät. Monista haudoista ovat arkeologit löytäneet ratsastusvarusteita. On ilmeistä, että ylimykset taistelivat ratsain miekoilla ja jalkaväki käytti heitto- ja pistokeihäitä.
Hautaesineiden liittäminen päivittäiseen aseistukseen on aina hyvin kyseenalaista. Hautojen ympäristöstä löydetään usein keihäänkärkiä, joskus myös kilven keskiosan jäänteitä, jotka on ilmeisesti heitetty tai jätetty sinne jonkin rituaalin yhteydessä, joka on järjestetty hautaamisen aikana tai sen jälkeen. Kilven lisääminen hautaan ei ilmeisesti ollut tapana. Nuolen kärkiä löytyy harvoin, mutta liiviläisten ruumishaudoissa on usein kilpien ja nuolipussien jäänteitä.
Aseita, ennen kaikkea miekkaa, ylistetään Skandinavian saagoissa ja parhaille niistä annettiin jopa nimiä. Hyvät aseet, kuten damastilla päällystetyin terin varustetut miekat ja keihään kärjet, olivat hyvin kalliita. Ylellisimmät aseet koristeltiin hopealangalla tai ohuella hopea- ja kultakerroksella, johon kaiverrettiin monimutkainen ornamentti.
Naisten vaatetus
Naapurimaiden tapaan virolaisen naisen vaatetukseen kuului pellavainen (talvella villainen) paita, jota peitti villainen hihaton suljettu päällysvaate eli mekko. Etelä-Virossa, jossa latgallien vaikutukset olivat voimakkaampia, suljetun päällysvaatteen sijasta käytettiin myös kiedottavia hameita.
Juhlatilaisuuksissa ja kylmään aikaan naiset käyttivät moninkertaisia villakankaisia hartiahuiveja, jotka oli reunoistaan koristeltu sisään kudotuin tai hevosenjouhin kiinni ommelluin pronssispiraalein ja värikkäin kudotuin nauhoin. Hartiahuivi kiedottiin olkapäiden ympäri ja kiinnitettiin edestä hevosenrautasoljella.
Pronssispiraalien runsaus viikinkiajan naisten haudoissa on huomattava. Spiraaleilla kantattiin mekot, hartiahuivit ja päähuivit eli liinat. Kirjailuja ei ole säilynyt.
Vyötäröllä kannettiin kudottua tai nahkavyötä. Nahkavyöt olivat kaunistetut pronssinastoin ja vyöllä riippui pronssipellillä koristeltu puukontuppi, avainnippu tms. Vyö on myös historiallisena aikana ollut yksi tärkeimmistä vaate-esineistä nimenomaan maagisessa merkityksessä. Vyöllä on uskottu olevan suojaavia ja maagisia ominaisuuksia; vanhemmat runolaulut kertovat usein vyötä kutovista (elämänlanka-aihe?) neitosista. Vyötä käytettiin usein myös öisin, jopa raskaana olevien naisten tuli käyttää vyötä (suojaksi pahaa silmää vastaan).
Pronssispiraaliset pääkorut ja pronssikuvioin koristellut liinat olivat yleisiä koko Virossa. Vaatimus, jonka mukaan aviovaimot eivät saa poistua kotoaan peittämättä päätään, oli todennäköisesti vallitsevana jo viikinkiaikaan (Skandinaviassa on sama perinne). Tämä tapa yhdistetään pääsääntöisesti samanaikaisesti sekä tarpeeseen erottaa aviovaimot jollain statussymbolilla että myös monissa esiteollisissa yhteiskunnissa yleiseen uskomukseen, jonka mukaan miehen kanssa sukupuolisuhteessa olevan naisen hiukset sisältävät voimaa ja että tätä voimaa tulee hallita (ts. hiukset tulee leikata tai peittää).
Huomattavin koru, jota virolaisnaiset 1000-luvulla käyttivät, oli ehdottomasti rintakoru, johon kuului rintaketjuja, rintaneuloja ja ketjunkannattimet. Ketjujen pituus ja määrä riippui ilmeisesti käyttäjän varakkuudesta, mutta pääosa viikinkiajan naisten haudoista sisältää ainakin joitakin rintaketjun paloja. Viikinkiajan alussa neulat olivat melko vaatimattomia, mutta 900-luvulta alkaen neulat muuttuivat suuremmiksi ja ketjut pitemmiksi ja raskaammiksi. Ketjuihin kiinnitettiin usein riipuksia ja kulkusia.
Rikkaimmat naiset käyttivät samaan aikaan monta kaularengasta ja jopa kymmentä rannerengasta. Viikinkiajan Viro oli rikas monien erilaisten rannerenkaidensa puolesta, joista vain spiraalirannerengasta esiintyi koko maassa. Sormuksiakin oli useita eri tyyppejä ja niitä käyttivät sekä naiset että miehet. Solkien typologia on samoin hyvin runsas; soljilla kiinnitettiin hartiahuivi ja paidankaulus.
Naisten korut jakautuvat kahteen perustyyppiin: Saaren- ja Läänenmaan ja Itä-Viron koruihin. Saaren- ja Läänenmaalla käytettiin paljon kolmion muotoisia rintaneuloja ja eräänlaisia rannerenkaita ja kaularenkaita. Itä-Virossa ei käytetty viikinkiajan alussa rintakoruja lähes lainkaan, jonka vuoksi on todennäköistä, että rintaneulojen avulla kiinnitettävän vaatteen sijasta Itä-Viron naiset käyttivät ympärille kiedottavaa hametta. Itä-Viron tyyppisiä rintakoruja (ristinmuotoisella päällä) alettiin käyttää vasta 1000-luvulla. Ranne- ja kaularengastyyppejä oli sen sijaan Itä-Virossa enemmän kuin Läänenmaalla.
Viikinkien naiset ja lapset
Viikinkien naisilla oli enemmän itsenäisyyttä kuin keskiajan Euroopan naisilla. Emäntä hallitsi ja johti kodin taloutta, varsinkin kun miehet olivat pitkillä retkillään. Naisten ja miesten työt olivat tuolloisessa maailmassa selkeästi jaetut ja toistensa toimialoille ei niin vain tunkeuduttu. Vaikka Skandinavian legendoissa esiintyykin naissotureita valkyyrioita, meidän päiviimme ei ole säilynyt mitään tietoja todellisista naissotureista.
Skandinavian maista eroten on Itämeren itärannikolla joskus pantu naisille hautaan mukaan aseita, joko työvälineinä tai statussymboleina. Puukko runsaasti pronssilla koristetussa tupessa kuului Virossa jokaisen naisen juhlavaatetukseen.
Kaikki viikinkiajan naiset viettivät osan päivästä värttinällä kehräten. Oli valtavan aikaa vievää työtä saada villasta tai pellavasta lankaa, josta sitten pystysuuntaisilla kangaspuilla kudottiin kangasta. Meidän päiviimme säilyneissä viikinkiajan kuvissa naiset pitelevätkin usein kädessään värttinää.
Viron viikinkiaikaisia naisten hautoja tiedetään yhtä paljon kuin miestenkin hautoja. Rikkaiden naisten hautoja tuntuu ensi silmäyksellä esiintyvän enemmänkin, mutta sellainen vaikutelma voi jäädä siitä, että naiset käyttivät yleensäkin enemmän koruja.
Yleisesti uskotaan, että hautaustavat heijastavat yhteiskunnan uskomuksia ja maailmankuvaa. Viikinkiajan runsaat hautaesineet naisten haudoissa viittaavat todennäköisesti naisen merkittävään asemaan tuon ajan yhteiskunnassa, ja siihen vaikutti sekä hänen oma että hänen puolisonsa status.
Poltossa huonosti säilynyt luumateriaali ei mahdollista vainajan iän toteamista ja siksi on vaikea sanoa, pantiinko myös naimattomien tyttöjen hautoihin runsaasti esineitä vai oliko sellainen vain aviovaimojen yksinoikeus (eli toisin sanoen: oliko vanhempien yhteiskunnallinen asema yhtä tärkeä kuin puolison asema). Nuoremman rautakauden ruumishautauksissa tyttöjen hautaukset ovat kuitenkin naisten hautauksia vaatimattomammat.
Joistakin Saarenmaan naisten haudoista on löydetty punnuksia. Samantapaisia hautauksia on Skandinaviassakin. Osa tiedemiehistä näkee siinä naisten aktiivisen osallistumisen kaupantekoon, osa yhdistää punnukset vain statussymboliikkaan. Luultavasti naisilla olikin enemmän rooleja täytettävänään kuin vain taloudenhoito, sillä miehethän viettivät suuren osan ajasta kotoa loitolla kauppaa käyden ja sotien.
Arabialainen vaeltaja, joka kävi Hedebyn muinaiskaupungissa Etelä-Skandinaviassa vuonna 950, kirjoitti, että sikäläisillä naisilla oli tapana korostaa silmiensä kauneutta maalaamalla niiden ympärystät tummiksi. Kuvailija lisäsi, että saman tekevät myös monet viikinkimiehet. Korujakin miehet käyttivät yhtä runsaasti kuin naiset.
Lapsia viikinkiajan ihmisillä oli paljon, mutta enemmän kuin puolet näistä kuoli pikkulapsina. On arveltu, että yksivuotispäivänsä näki kymmenestä vastasyntyneestä vain kolme. Naistenkin keskimääräinen elinikä oli miesten vastaavaa lyhyempi, varsinkin kun hyvin monet nuoret naiset kuolivat lapsivuoteeseen.
Viikinkien lapset kasvoivat kotona, jossa he oppivat erilaisia töitä vanhemmiltaan ja yhteisön muilta jäseniltä. Skandinaviassa, mutta ehkäpä myös Virossa, oli tapana antaa varsinkin päälliköiden perheiden poikia joksikin aikaa kasvattilapsiksi jonkun toisen päällikön perheeseen.
Pojat alkoivat jo varsin pieninä harjoitella aseiden käsittelyä, alkuun puu- ja sittemmin oikeilla aseilla. Poikien haudoista on joskus löydetty myös oikeiden aseiden pienempiä kopioita.
Kun viikingit jäivät vieraaseen maahan pitemmäksi aikaa, he toivat sinne myös vaimonsa ja lapsensa. Näin syntyikin skandinaavien siirtokuntia, joiden asukkaat kuitenkin jo muutaman sukupolven kuluttua sulautuivat paikalliseen väestöön.
Lue myös: Maagiset symbolit ja niiden merkitykset pohjoismaisessa mytologiassa: Mikä on Vegvísir?
NordenBladet – Vegvísir on muinainen symboli, joka tunnetaan useimmiten riimukompassina eli viikinkien kompassina. Suoraan käännettynä symbolin islanninkielinen nimi tarkoittaa ”tienviittaa” tai ”tienmerkkiä”. Vegvisir itse koostuu kahdeksasta viikinkien maagisesta yhdistelmäriimusta (sigil). Yhdistelmäriimuja (yhdistelmästä riippuen) käytettiin ja käytetään nykyisinkin riimumagiassa tiettyihin tavoitteisiin – tiettyjen tapahtumien luomiseen, joidenkin ominaisuuksien vahvistamiseen tai suojaamiseen.
OHMYGOSSIP – Ei ole tärkeää, lähdetkö toiseen maahan opiskelemaan, töihin vai vapaaehtoistyöntekijäksi, tarvitset siihen joka tapauksessa majoituspaikan. Tutki mitä tarkalleen tulee tehdä ja miten löytää majoitus ulkomailla oleskelun ajaksi. Esittelemme Euroopan nuorisoportaalin jakamia hyviä vinkkejä.
Verkkosivustolta Sinun Eurooppasi löydät kaikki tiedot siitä, millaiset sinun oikeutesi ja velvollisuutesi ovat, kun siirryt asumaan toiseen maahan. Jos opiskelet, työskentelet tai vasta etsit työtä, sinun tulee toiseen maahan muuttaessasi täyttää tietyt muodollisuudet.
Miten ja mistä etsiä asuinpaikkaa, se riippuu suuresti maasta ja kaupungista, minne muutat, joten on tärkeää saada tietoa paikan päältä. Ota yhteyttä Eurodeskin paikallisiin yhteistyökumppaneihin, jotka voivat olla sinulla paikan päällä apuna. Ulkomailla asuessa on myös tärkeää ottaa yhteyttä oman maan lähetystöön, sieltäkin voi saada apua.
Ulkomailla asujien yhteisöt
Todennäköisesti et ole uudessa asuinmaassasi ainoa ulkomaalainen. Monet ulkomailla asujien ryhmittymät koko maailmassa voivat auttaa sinua majoituksen, työpaikan, kalusteiden ja tilaisuuksien löytämisessä ja antaa hyödyllisiä vinkkejä.
Just Landed: valitse maa, tutustu muihin siellä asuviin ulkomaalaisiin ja saa tietää, mitä ulkomailla asumiseen tarvitset. Expatriates.com: katso kaupungistasi tai alueeltasi postitettuja ilmoituksia tai lisää oma ilmoituksesi. InterNations: löydä muut ulkomaalaiset yli 390 kaupungista koko maailmassa. Saat hyödyllistä tietoa ja voit osallistua kuukausittain järjestettäviin tilaisuuksiin.
Lyhytaikainen majoitus Euroopassa
Matkan ohjelma on valmis, matkalaukut pakattuina, liput ostettu, mutta entä majoitus? Tutki, missä voisit matkallasi majoittua edullisesti.
1) Hostellit
Edullista majoitusta etsittäessä hyvänä vaihtoehtona hotelleille ovat hostellit. Esittelemme tässä suosituimpia verkkosivustoja hostellin löytämiseen.
European Hostels: etsi parhaat ja edullisimmat majoituspaikat siinä kaupungissa, jossa vierailet. Tältä sivustolta löydät myös hyödyllisiä matkailusuosituksia. European Hostel Guide: tietoa (myös kuvia) hostelleista koko Euroopassa ja linkkejä hostellien sivustoille. Hostel World: etsi ja varaa hostelleita koko maailmassa, etsi parhaat tarjoukset. Katso myös arvostelut, reppumatkailijoiden matkaoppaita ja -suosituksia. Hostels.com: valitse matkakohteesi ja löydä 35.000 hostellin joukosta sopivin. Muista tutustua kaupunkien matkaoppaisiin ja otsikkoon ”Travel Features”. Hostelling International: nuorisohotellit ovat hyvä ja edullisempi tapa tutustua maahan. Valitse yli 4.000 nuorisohotellista koko maailmassa. Hostel Bookers: löydä hostelli tai edullinen hotelli yli 3500 matkakohteesta kautta maailman. Katso myös matkablogia, luetteloa inspiroivista matkakohteista ja matkaoppaita varmistaaksesi itsellesi paras mahdollinen matka.
Neuvoja hostellissa majoittujille
Mikäpä olisi vielä parempi keino muuttaa matka lompakkoystävällisemmäksi ja tutustua uusiin ihmisiin, kuin hostellissa yöpyminen? Tästä löydät joitakin ohjeita siitä, miten hostellissa majoittumisen voi muuttaa mahdollisimman miellyttäväksi. Vaikka joissakin hostelleissa on olemassa yksityisiäkin huoneita tai pienempiä makuusaleja, sinun tulee tavallisesti jakaa kylpyhuone ja käymälä muiden vieraiden kanssa. Yksityisyyttä ei kannata hostellilta odottaa. Toisin kuin hotellit hostellit tarjoavat kuitenkin hyvän mahdollisuuden seurusteluun ja uusien ihmisten tapaamiseen. Ja jos et pidä uusista tuttavista, niin hostellista poistuessasi voit heidät yksinkertaisesti unohtaa. Kaikki riippuu sinusta!
Paras tapa jäädä hostellissa henkiin on olla rauhallinen ja rento ja aloittaa muiden ihmisten kanssa keskustelu. Aloita hostellin työntekijöistä: he ovat todennäköisesti paikallisia, jotka voivat suositella sinulle, millaisia nähtävyyksiä käydä katsomassa, minne mennä syömään ja millaisissa vapaa-ajanviettopaikoissa käydä. Voit löytää muiden hostellivieraiden joukosta itsellesi matka- tai juhlintaseuraa, saada arvokkaita matkasuosituksia tai vain kuunnella toisten tarinoita kertoa omiasi.
Jotta kaikki menisi sujuvasti, annamme tässä myös joitakin vinkkejä siitä, mitä tavaroita pakatessa tulisi ottaa huomioon:
a) Kukaan ei halua seistä suihkussa muiden ihmisten hiuksissa tai saada jalkasientä, joten ota mukaasi rantasandaalit. Ei tietenkään upouusia nahkasandaaleja, vaan halvat muoviset jalkineet, joita vesi ja saippua eivät vahingoita.
b) Pelko siitä, että joku voi varastaa tavaroitasi, voi viedä yöunen ja pilata koko loman. Puhumattakaan siitä, että sellaista todella tapahtuisi. Hanki sitä varten matkalaukkuusi, reppuusi tai käsilaukkuusi lukko tai kiinnitä tavarat vuoteeseesi. Pidä lompakkosi, passisi, puhelimesi ja muut arvokkaammat esineesi tyynyn alla tai muualla kehon lähellä.
c) Ei ole kovin miellyttävää, jos jonkun kuorsaus pitää sinut hereillä koko yön. Kaikilla on mukavampaa, kun otat melun vaimennukseen mukaasi korvatulpat (PS: jos olet itse kuorsaaja, mutta haluat silti yöpyä hostellissa, löydät paljon ystäviä, kun annat huonetovereillesi korvatulpat).
d) Ota mukaasi oma pyyhe ja mahdollisuuden mukaan myös lakanat ja makuupussi. Joissakin hostelleissa ne ovat saatavina, mutta joissakin taas ei, tai sitten ne eivät ole erityisen puhtaita. Pyyhkeiden ja lakanoiden lainaamisesta pitää tavallisesti myös maksaa.
e) Joku huonetoveri voi yöllä juhlimasta tullessaan luulla, että hänen tulee välttämättä sytyttää huoneessa kaikki valota — juuri silloin, kun sinun pitäisi herätä aamulla aikaisin ehtiäksesi lentokoneeseen. Unimaski voi pelastaa sinut ei-toivotulta heräämiseltä.
Ja lopetukseksi vielä jotain tärkeää: lue ennen hostellin varaamista, mitä siellä jo käyneet siitä kirjoittavat. Se on paras tapa välttää epämiellyttäviä yllätyksiä.
2) Leirintäalueet
Jos suosit luonnonläheisyyttä, sinulle voi sopia edullinen mahdollisuus – telttailu.
EuroCampings: yksityiskohtaista tietoa Euroopan leirintäalueista, jotta voit telttailla tyylikkäästi koko Euroopassa. Mahdollista etsiä maan, alueen, paikan, leirintäalueen nimen tai palveluiden ja rakennelmien mukaan. Interhike: neuvoja telttailuun ja retkeilyyn kaikkialla Euroopassa. Käytä karttaa löytääksesi valitsemasi alueen leirintäalueet.
3) Asunnon vuokraaminen tai alivuokraaminen
Jos suosit kotoisempaa ilmapiiriä, voit vuokrata huoneen tai koko asunnon tai jopa antaa alivuokralle oman asuntosi siksi ajaksi, kun olet itse poissa.
Airbnb: huoneet, asunnot, laivat ja jopa talot puun latvassa – vuokraa majoituspaikka yli 34.000 kaupungista ja 192 maasta. Matkakustannusten vähentämiseksi voit antaa oman asuntoja vuokralle siksi ajaksi, kun olet matkalla.
4) Talonvaihto
Jos olet avoin ja valmis ottamaan kotiisi vieraita vastaan, sinulla on mahdollisuus viettää joitakin päiviä jonkun toisen kotona.
Belodged.com: verkkoympäristö, jonka jäsenet voivat etsiä majoitusten jonkun toisen jäsenen kotona tai vain katsoa matkustussuosituksia seuraavasta matkakohteestaan. Hospitality Club: liity klubiin tutustuaksesi ystävällisiin ihmisiin ja löytääksesi majoituksen mistä päin maailmaa tahansa. Couchsurfing: löydä paikalliset, joiden luona majoittua, eli 100.000 kaupungista kautta maailman; ala majoittajaksi ja tarjoa matkailijoille yöpymismahdollisuutta kotonasi tai löydä oma kaupunkisi uudelleen tapaamalla siellä vierailevia matkailijoita ja paikallisia alueellasi järjestettävissä tilaisuuksissa. Knok: matkaile ja majoitu maksutta yli 30.000 kodissa 159 maassa. Sisältää myös kotivakuutuksen.
Jos kaikki muut mahdollisuudet epäonnistuvat, sinulla on hyvin aikainen lento tai pitkä odotus lentojen välillä tai haluat vain lisätä matkaasi vähän jännitystä, voit myös viettää yön lentokentällä? Verkkosivustolta Guide to Sleeping in Airports löydät vierailijoiden arvioita, nukkumiseen parhaiden ja huonoimpien lentoasemien listat ja ohjeet lentokentällä yöpymiseen.
OHMYGOSSIP – 5 maailman kauneinta puistoa, joissa voi ihailla keväistä kukkamerta!
1. Kenroku-en, Japani
1600-luvulla japanilaisten ylhäisöön kuuluneiden henkilöiden perustamaa puutarhaa pidetään koko Japanin kauneimpana. Puistomaastossa on tekolampia, kumpuja ja monta pientä teehuonetta. Kauneimmillaan se on luumupuiden kukkimisen aikaan maalis-huhtikuussa, hieman myöhemmin puhkeavat kukkaan myös tuhannet puistoon istutetut kurjenmiekat.
2. Keukenhofin puutarhat, Hollanti
Tulppaaniparatiisi, joka ei kaipaa pohjoismaalaisille esittelyä, ja jossa keväisin puhkeaa kukkaan yli 7.000 kukkaa.
3. Jardim Botânico de Curitiba, Brasilia
Puiston kiehtovin ja eniten elämyksiä tarjoava osa on Garden of Sensations, jossa ihmiset kulkevat kiinnisidotuin silmin aistiakseen aromeja paremmin.
4. Brooklynin kasvitieteelliset puutarhat, New York
Vuonna 1910 perustetun puiston vaikuttavin osa on bonsaimuseo.
5. Butchart Gardens, Kanada
Vancuverin saarella sijaitsevassa puistossa on yli miljoona kasvilajia.
Kuva: Jardim Botânico de Curitiba, Brasilia (OHMYGOSSIP)
OHMYGOSSIP – Ei ole oleellista, minne tai kenen kanssa matkalle lähdet, kunhan teet sen turvallisesti. Tästä löydät joitakin neuvoja siihen, ettei matkasi loppuisi huonosti.
1. Ajattele terveyttäsi: muista ottaa mukaan eurooppalainen sairausvakuutuskortti (EHIC). Lataa itsellesi Eurooppalaisen sairausvakuutuskortin maksuton matkapuhelinsovellus, joka auttaa sinua ottamaan yhteyttä vierailtavan maan auttavaan viranomaiseen. Jos matkustat Euroopan ulkopuolelle tai maahan, jossa Eurooppalainen sairausvakuutuskortti ei ole voimassa, hanki itsellesi ehdottomasti matkavakuutus. Voisit ottaa mukaan myös tärkeimmät ensiapuvälineet, kuten siteitä, jodia, desinfioivia pyyhkeitä.
Hätätilanteessa soita missä tahansa EU-maassa maksuttomaan numeroon 112. Niissä vastaajat puhuvat eri kieliä maasta riippuen.
Ennen eksoottiseen kohteeseen matkustamista sinun tulisi käydä lääkärissä, antaa tarvittaessa rokottaa itsesi ja saada tietoa terveydensuojelukeinoista.
2. Tunne omat oikeutesi: ei ole tärkeää, matkustatko EU:ssa junalla, lentokoneella, bussilla vai laivalla, sillä mikäli sattuu kulkuneuvojen myöhästymisiä, perumisia tai sinulla on liikkumiseen liittyviä erikoistarpeita, EU:n matkustajaoikeudet suojaavat sinua. Lataa itsellesi matkustajaoikeuksia koskeva matkapuhelinsovellus.
3. Älä säilytä kaikkea rahaasi samassa paikassa: älä pidä matkalla ollessasi kaikkea käteistä rahaasi ja pankkikortteja samassa paikassa, vaan pane ainakin yksi kortti ja osa käteisestä rahasta toiseen paikkaan, mieluummin muualle kuin taskuun. Jos kadotat jonkin luottokorteistasi tai se varastetaan, ilmoita siitä poliisille ja ota ensi tilassa yhteyttä kortin antaneeseen pankkiin, jotta kortti suljettaisiin.
4. Älä säilytä lompakkoasi takataskussa: välttääksesi taskuvarkaiden uhriksi sattumista säilytä lompakkoasi etu- tai sisätaskussa, parhaassa tapauksessa sellaisessa, jonka voi sulkea.
5. Tee asiakirjoistasi sähköinen kopio: skannaa matka-asiakirjasi (henkilötodistus, passi, viisumi) ja lähetä ne sähköpostiosoitteeseesi. Näin saat ne käsiisi aina, jos alkuperäiset sattuisivat katoamaan. Jos henkilötodistuksesi tai passisi katoaa tai jos se varastetaan, ota yhteyttä poliisiin ja lähimpään konsulaattiin tai lähetystöön.
6. Ole tarkkana tuntemattomien henkilöiden suhteen: aseta vieraiden luottamiselle tietyt rajat, esim. älä mene heidän kanssaan vaarallisiin kaupunginosiin tai ota heiltä vastaan ruokaa tai juomaa. Älä myöskään ota vierailta vastaan paketteja tai lahjoja.
7. Älä ylpeile varakkuudellasi: on itsestään selvää, että oletpa missä tahansa (ja varsinkin tuntemattomissa paikoissa), ei ole järkevää käyttää kalliita koruja ja vaatteita tai pitää näkyvillä isoa ja kallista kameraa. Joten pyri välttämään turhaa huomiota, ettet sattuisi varasten uhriksi.
8. Älä jätä tavaroitasi ilman valvontaa: on myös aivan selvää, että julkisessa tilassa ollessa ei kannata jättää laukkujaan jalkojensa eteen tai tuolin selkänojaan roikkumaan. Matkaillessasi sinun tulisi kiinnittää matkalaukkuihin nimesi ja yhteystietosi ja valvoa niitä, kunnes olet luovuttanut ne lentokoneeseen vietäviksi.
9. Älä ryhdy vastarintaan: jos satut tilanteeseen, jossa sinut aiotaan ryöstää, anna lompakkosi, rannekellosi, puhelimesi tms. Kos yrität vastustaa, on vaara, että loukkaannut.
10. Ole varovainen, kun käytät luottokorttiasi: julkisissa tietokoneissa (esim. internet-kahviloissa) voi olla näppäimenpainalluksesi tallentava ohjelma, joka mahdollistaa sen, että joku toinen voi käyttää salasanojasi.
11. Ole yhteydessä: ota ehdottomasti säännöllisesti yhteyttä perheeseesi, jotta kotona oltaisiin tietoisia matkasuunnitelmistasi. Näin läheiset tietävät, mistä sinua etsiä siinä tapauksessa, että jotain sattuisi. Yhteydessä oleminen on nyt aiempaa helpompaa, koska puhelimen ja internetin käytön hinnat ulkomailla ovat lähes kaikkialla halventuneet.
12. Tee esityö: lue matkakohteestasi, jotta olisit tietoinen mahdollisista turvallisuusongelmista, paikallisista tavoista, alueista, joita sinun tulisi välttää jne.
13. Käytä joukkoliikennettä järkevästi: ole varovainen paikoissa, joissa on paljon väkeä, kuten metroissa, rautatieasemilla, hisseissä, turismikohteiden läheisyydessä, toreilla ja muissa paikoissa, joissa on paljon kansaa. Älä herätä huomiota itseesi äläkä käyttäydy, kuin olisit eksynyt. Anna itsestäsi itsevarma vaikutelma silloinkin, kun olet oikeasti eksynyt. Myös epävirallisten taksien käyttöä kannattaa välttää.
Kaikkien turvallisen matkailun neuvojen lisäksi muista tärkein – käytä tervettä järkeä!
Kuva: NordenBladet Lähde: NordenBladet.ee
Avainsanat: turvallinen matka, turvallinen matkakohde lapsiperheille, turvallinen matkakohde, turvallinen matkakohde yksin matkustavalle, turvallinen matkalaukku, turvallinen matkailu, turvallinen matkailumaa, turvallinen matkatoimisto, turvallinen matkapuhelin, turvallista matkaa, turvallista matkaa aalloilla elämän. turvallista matkaa aalloilla, turvallista matkaa englanniksi, turvallista matkaa in english, halpa ja turvallinen matkakohde, turvallista matkaa kanssa hyvän ystävän, turvallinen käsilaukku matkalle, matkusta turvallisesti, eurooppalainen sairausvakuutuskortti, EHIC. EU:n matkustajaoikeudet, matkustaja-alus turvallisuus, matkustaminen, matkustusturvallisuus, turvallisuus. matkailu, matkailuelinkeino, matkailuauto, matkailuautot, matkailumessut, matkailu messut, matkailuala, matkailuauto vuokraus, matkailualan perustutkinto, matkailu avartaa, matkailuvaunu, matkailuvaunut, matkailuauto b kortti, matkailuvaunu b-kortti, matkailualan työpaikat, matkailu suomessa, matkailu uutiset, matkailu ala, matkailu suomi, matkailu elokuvat, matkailu työpaikat, caravan matkailu, matkailu ja ravitsemisala, matkailublogi, matkailu artikkeli, matkailu avartaa englanniksi, matkailu foorumi, cityshoppari matkailu, matkailu avoimet työpaikat, matkailu äkkilähdöt, älypää matkailu, äkäslompolo matkailu, matkailu ja majoitus, matkailu blogilista, matkailu diilit. matkailu englanniksi, matkailu elinkeinona, matkailu finland, matkailu helsinki, matkailu ilmastonmuutos, matkailu ja ravintola-alan tes palkka, matkailu ja palveluliiketoiminta, matkailu ja ravintola ala. matkailu ja terveys, matkailu kotimaassa, matkailu koulutus, matkailu keskustelu, matkailu kiinnostaa lapsiarkea enemmän, matkailu lehti, matkailu lasten kanssa, matkailulehdet, matkailu lainsäädäntö, matkailumainos, matkailumarkkinointi, matkailu nähtävyydet, matkailu opiskelu, matkailuohjelma, matkailu pohjanmaa, matkailu suomessa kesällä
