Iina Koppinen: Tuhat vuotta vanha linna Izzalini tukikohtana Umbrian seudulla sekä matkaajana että työtä tehdessä on täysi kymppi

Tekijä

-

1 elokuun, 2018

OHMYGOSSIP – Se, mikä italialaisessa elämäntyylissä on ehkä parasta – mieleenpainuvinta, kaltaiselleni aikalailla toisenlaisen kulttuurin kasvatille.. ja sille minussa olemassa olevalle ei ihan pienelle suorittajatyypille – on se, että italialaiset osaavat todellakin nauttia elämästä. Ei ole ollenkaan erikoista työskennellä aamupäivällä katukahvilasta käsin. Tuon tietyn rentouden toivoisin voivani tuoda mielessäni mukanani Suomeen, ottaakseni siitä edes hitusen osaksi omaakin elämääni.

Etenkin siis päänsisäistä elämäntapaani. Uskon, että tuolla hyvällä tapaa, rentouden siivittämällä, elämään suhtautumisella, jonka Italiassa sain kokea, on paljon tekemistä henkilökohtaisen hyvinvoinnin kanssa – sillä se hyvinvoivuus näkyy ulospäin energisyytenä ja elämänilo oman itsen arvostamisena ja itsestä huolehtimisena. Varmaankin raikkainta ja myös rohkeinta mitä tällä aikakaudella voi antaa muille, on olla, mitä on.

On jotenkin niin virkistävää, ettei se elämän tuoma viisaus – saatika älyllinen säteily, vaikka sitä olisi jossain ihmisessä kuinka paljon – sulje pois mahdollisuutta joskus erehtyä, tai etteikö voisi olla joiltakin osin keskeneräinen. (Tästä puhutaan pääteemana haastattelussa jonka sain meilitse – ja tekstarina puhelimeen vielä matkalla ollessa.)

Italia on niin paljon muutakin kuin muodin mekka kuten Milano – jossa vauraus ja elämän vauhdikkuus ihanteellisine kaupunkilomineen tekee vaikutuksen ruokineen, houkuttelevine ostosparatiiseineen – ja lopulta se vie kielen mennessään! Italia on niin paljon enemmän, kuin Rooma – niin sanottu ikuinen kaupunki keskiaikaisine kortteleineen.

Italia on jokatapauksessa elämys! Olipa kyseessä millainen persoona tahansa.

Kuten jo annoin ymmärtää, Italia ei luultavimmin olisi maa, jossa haluaisin joskus oleskella kovin paljon kauemmin, kuten asua siellä, sillä moni asia ei vain toimi niin kuin siihen on tottunut. Ja siksi minä haluan Italian parhaat puolet – en niitä joskus leväperäisen oloisia tai sinne päin olevia juttuja. Tyyliin, että taxi tulisi ajoissa, jos sovitaan kaksi minuuttia, niin minulle se on yhä kaksi minuuttia eikä puoli tuntia tai kauemmin. Niuhottaja? Ei, en usko – oletan vain, että asioiden jotka sovitaan, tulee myös olla niiden sopimusten mukaisia. Jos siis haluaa asua Italiassa kauemmin vaikkapa työn tai opiskeluiden suhteen, niin kannattaa heittää osa asioista tavallaan olan yli. Lakata itsekin välittämästä niistä epäkohdista, joista vain voi. Ja ellei voi, ne on itse hoidettava kuntoon, kun ei siellä ole todellakaan aina kovin yksinkertaista!

Siitä taksista Todiin.. Pakko kertoa, että huomasin ilmeisesti epämääräisen sulkeutuneisuuteni verrattuna italialaiseen puhetapaan, kun keskittyessäni vain taksissa katselemaan maisemia ja silmäilemään mahdollisia kuvauskohteita – jotenkin upoten taas omaan mielen maailmaani – kuski kysyi hetken päästä, onko kaikki o.k., ja näytti peukkua. Silloin tajusin, että olen ollut poikkeavan hiljaa ehkä kaksi minuuttia – hän oli kai tottunut puheliaisiin asiakkaisiin. Vastasin, että kaikki on todellakin enemmän kuin hyvin. Sitten hän otti puhelimen, kirjoitti siihen italiaksi kysymyksiä, käänsi ne minulle sitten puhelimellaan italiasta englanniksi jotta saatoimme ymmärtää toisiamme. Todella hyvää palvelua sekin!

Hotelliksi muutettu linna Izzalini on paikka, jollaista voin suositella kaikille, jotka haluavat kokea Italian Umbrian seutua.

kuva Iina Koppinen | 2018 | Italia | Umbria | Castello Izzalini

Hotelli ja linna Izzalini niin kaunis keskiaikaisine vivahteineen, onhan se noin 1000 vuotta vanha. Ja pittoreski maalaismaisema sen ympärillä on vertaansa vailla. Izzalinin palvelu on loistavaa ja pitää kyllä mainita, että ylellisen ystävällistä – siitä olen todella kiitollinen! Huone jonka otin oli periaatteessa kaksio – ja sen ihana, pehmeä sänky takasi kunnon yöunet hiljaisuuden kera. Vesi suihkusta oli kyllä välillä aivan jäätävän kylmää, mutta toisaalta.. täältä Suomen helteistä Italian helteeseen, en valittanut siitä yhtään. Vuokrattu auto on myös todellakin tarpeen sillä vaikka esimerkiksi Todiin oli matkaa vain vajaan kymmenen kilometrin verran, niin se taximatka, minkä otin yhden kerran, maksoi suuntaansa 30 euroa. Suosittelen ottamaan tilauksen hotellilta, edestakaisin, sillä muutoin taksia saattaa olla vaikea saada. Ja jos aikoo matkaan fillarilla, kannattaa ottaa huomioon muhkuraiset ja hyvin mutkikkaat, ahtaat tiet, ja korkeuserot.

Hotelli Izzalinissa ei ole omaa poolia, mutta noin puolessa välissä kohti Todia, on normaalitasoinen yleinen uima- allasalue. Ja Izzalinin hyvin varustellut, erittäin siistit ja nykyaikaiset huoneet ovat kyseisen paikan tavaramerkki. Jokaisesta linnan ikkunasta aukeaa upeat näkymät italialaiseen maaseutuun. Siksi minä teinkin Izzalinista oman tukikohtani tutkia ympäröiviä seutuja ja kukkulakaupunkeja, tehdä työtäni luonnostellen ja kuvaten paljon. Se on niin lähellä kaikkea ympärillä olevaa, sen miltei uneliaasta fiiliksestä on niin helppo lähteä minne vain. Sain siis todellakin tehdä töitä rauhassa, mutta halutessa ajelin kauemmaksi tutkimaan kukkuloiden kaupunkeja – sillä sitä ne ovat ainakin suomalaisessa mittakaavassa.

Hotellin lähellä oleva ravintola Kairos Kafe tarjosi sopivat puitteet nopeasti pikkunälkään, ja maistelun paikallisiin viineihin hyvin edullisesti.

kuva Iina Koppinen | 2018 | Italia | Umbria | Izzalinin sisäkujaa

kuva Iina Koppinen | 2018 | Italia | Umbria | Izzalini

kuva Iina Koppinen | 2018 | Italia | Umbria | Linna Izzalini yöllä

Pitikin vielä mainita siitä haastiksesta! Todella hyvä mielestäni. Mitä mieltä te olette? Laitan kuvan kokonaisuudesta, sekä paremmin luettavissa olevan kokoonpanon itse tekstistä.

kuva Iina Koppinen | Keski- Suomalainen | 2018

kuva Iina Koppinen | Keski- Suomalainen | 2018 | haastattelun kootut osat kollaasina

kuva Iina Koppinen | Todi 2018 | kirjakaupassa

kuva Iina Koppinen | Castello Izzalini | 2018

Tässä pieniä kuvapainotteisia yksityiskohtia tältä matkaltani. Kysykää, jos tulee jotain mieleen, sillä tosiaan suosittelen Italiaa matkakohteeksi!

Puss, murut!

xx

Iina

Tuija Järvinen: Kesälomamatkalla

Tekijä

Tuija Järvinen

-

22 heinäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Aurinkoinen ja trooppisen lämmin tervehdys! Takana on muutaman vuorokauden kestänyt lomamatka Suomessa. Säät suosivat joka ikinen päivä. Vaikka en ota aurinkoa, sen saamista ei voinut välttää, joten tänään sunnuntaina voinkin sanoa päivittyneeni.

Lähdin matkaan hyvän ystäväni kanssa varhain tiistaiaamuna. Ensin ajoimme Merikarviaan, jossa yövyimme tilavassa kaksiossa, jossa oli oma sauna. Huoneistosta löytyi lisäksi kaikki kodin- sekä pesukoneet puhumattakaan isosta televisiosta. Näin koko yön painajaisia, joten yö oli levoton. Herättyämme ja aamupuuhat tehtyämme ajoimme Köffiin (paikallinen baariravintola) aamupalalle. Aamupalan jälkeen suunnistimme lähellä sijaitsevalle Lankosken sillalle sekä ihailemaan kauniita Lankosken maisemia.

Seuraavaksi lähdimme ajamaan Porin suuntaan. Kohteenamme oli kauniit ja kuumat Yyterin dyynit. Saavuttuamme perille, huomasimme, että tienvieret olivat täynnä autoja pitkältä matkalta. Päätimme kuitenkin ajaa mahdollisimman lähelle Yyterin rantaa. Se kannatti, sillä saimme autopaikan melkein välittömästi Yyterin läheisyydestä. Meillä kävi todellinen tuuri, koska autoparkkipaikka oli totaalisen täynnä autoja.

Auton parkkeerattuamme, otimme uima- ja rantakamppeet mukaamme ja suunnistimme dyyneille. Rannalla oli todella kuuma ja tukahduttava olla. Aika ajoin puhaltava tuuli lievitti hiukan tukalaa oloamme. Uituamme, puimme päälle ja menimme rantabaariin syömään. Emme jääneet Poriin yöksi, koska hotellihuoneiden hinnat hipoivat taivaita, eikä vähiten siitä syystä, että Porin Jazzit olivat meneillään. Lähdimme ajamaan Tamperetta kohden. Olin päättänyt käydä Marilyn Monroen maailmannäyttelyssä , kun luin siitä ensimmäisen kerran. Näyttely oli todellakin katsomisen arvoinen. Tampereen Vapriikin näyttelyssä oli esillä Marilynin pitämiä vaatteita, lehtileikkeitä, esineitä, kirjoituksia ja elokuvateatteri, jossa pyöri hänen elokuviaan. Tampereella yövyimme Viinikanniemen leirintäalueella mökillä. Tampereelta ajoimme Jyväskylään. Majoituimme Hotelli Alexandrassa. Tapasin illalla hyviä ystäviäni ja kävimme kuuntelemassa live bändiä..

Tampereen jälkeen meitä kutsui Keski-Suomi ja Laukaa. Ostimme teltankin, sillä perheeni oli kutsunut meidät kesävieraiksi. Mikäs siinä oli olla telttailemassa Sarajärven kauniissa maisemissa. Laukaassa olimme pari vuorokautta. Nyt olen siis kotoutunut. Nyt on seuraavaksi edessä vaatteiden pesua ja muita kotihommia. Vielä on viikko lomaa jäljellä, joten eihän sitä tiedä mitä seikkailuja ensi viikko tuo vielä tullessaan….

Hyvää tulevaa viikkoa!

<3 tuija

Valokuvat: TJ ja HM

Lankosken rannalla.

Yyteri.

Marilynin iltapuku elokuvasta: Prinssi ja revyytyttö.

Joe DiMaggion maila ja pallo. Hän oli tunnettu yhdysvaltalainen baseball pelaaja aikoinaan ja yksi Marilynin aviomiehistä v. 1954 – 1955.

Marilynin talon pohjapiirros. Pinta-ala vähän yli 200 m2. Koti oli vaatimaton aikoinaan maailman suurimmalle filmitähdelle.

MARILYN MONROE 1926 – 1962 , on edelleen maailman tunnetuin filmitähti. Legenda elää.

Iina Koppinen: Italian Umbriassa – visuaalisesti ilmaistuna ja sanoin tämä iisi, rento meno täällä

Tekijä

Iina Koppinen

-

21 heinäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Italia, Umbrian seutu – täällä matkaillessa kannattaa ottaa huomioon että levollisuus ja sellainen verkkainen elämä ovat rytmiltään ominaisuuksia seudulle. Italia on siitä hauska maa, että täällä yllättäen tulee minulle, vähän tottumattomalle – kenties myös ehkä pikkuisen malttamattomalle matkaajalle eteen aivan uusia juttuja. Onneksi tässä vanhassa linnassa, jossa majoitun, on wi-fi! Paikoitellen on seutuja joissa katvealueita, etenkin täällä vuoristoseudulla. Täällä voi maksaa setelirahalla, tai luottokortilla, mutta tosiaan mieluiten setelirahalla.

Minä olen niin ehtinyt tottua pois tuosta käteisen käytämisestä, mukana kantamisesta! Täällä sen huomaa. Todissa kävin eilen ostamassa Benettonin tossut, jotka ihan super – kivat! Niille on käyttöä, vaikka yleensä jalassani onkin suureksi osaksi minun luottosandandaalit kuvauslokaatioita etsiessä sekä muilla töiden suunnitteluun ja toteutukseen liittyvillä tutkimusmatkoillani. Hyvä, että on uudet tossut, koska en ottanut mukaan hirveästi kaikkea – ja nyt minut on iltapäivän kääntyessä iltaan kutsuttu pizzalle. Se käynti tulee kyllä ihan tarpeeseen sillä koneeni teki kapinan – olin ottanut juuri sen väärän saman näköisen piuhan mukaan – ja oikea on tietenkin Suomessa.

kuva Iina Koppinen | Todi | Italia | tuumailua | 2018

kuva Iina Koppinen | Todi | Italia | Umbria | 2018

Täällä on suositeltavaa osata muutama sana tai lause italiaa – paikalliset kyllä arvostavat yrityksiäni sen suhteen – ja silloin saa hymyilevää palvelua!

Täällä asiat menevät todellakin verkalleen, omalla painollaan, ja se ei ole aina ehkä ihan minun parhaita puoliani omaa itseä ajatellen, kun olen niin herkkä stressaamaan! Juuri sekin, että kun saavuin tänne Roomasta pitkän ajomatkan jälkeen, respa oli kiinni sellaisen siestan verran.. siis suurinpiirtein. Matka oli ollut vuokra-autolla hikinen, joten minua ei kauheasti naurattanut siinä vaiheessa!

Paikan rauhallisuus on iso plussa – voin tehdä töitäni ihan miten vain, eikä kukaan häiritse. Ja puitteet ovat tosi miellyttävät. Lähin kaupunki on vajaan kymmenisen kilometrin matkan päässä, Todi. Sievä pieni kiva kaupunki, täynnä pieniä, salaperäisiä pikkukujia. Kapeiden kujien hiljaisuudessa voi aistia suuria tarinoita menneisyydestä. Äärimmäisen viehättävää! Ja turvallista myös. Kuuntelin kävellessä siellä askelteni ääntä ja ihailin kukkaloistoa, joka kurkotteli alas vanhoilta parvekkeilta ylläni auringon ja varjojen häilyvässä kilpajuoksussa. Iäkkäämpi herrasmies katseli menoani – hän oli kantanut tuolinsa kotiovensa ulkopuolelle liki Todin muurin ulkopuolta – ja katseli kiireettömänä minnekään, alas tasangolle ja pelloille. Maisema on heille lähes sama vuodesta toiseen, mutta voin uskoa, ettei siihen hevillä kyllästy.

Umbria on maisemaltaan ja luonnoltaan selvästi vehreää, hyvin maalauksellista. Katukuvaus kiinnostaa täällä minua erityisesti. Napsin niin paljon kuvia, että jokin vahinkolaukauskin saattaa iskeä ihan hyvin. Ja lisäksi olen niitä ihmisiä, jotka napsivat kuvia lentokoneen ikkunasta – siis mikäli saan olla ikkunapaikalla, ja se on tarpeeksi puhdas, hyvä kuvaamiseen. Lento Helsinki – Rooma meni tosi hyvin, nopeasti ja hyvän palvelun kera nautittuna!

Perugiaa, jonne siis aion tänään – sanotaan Italian kukkulakylien kuningattareksi. Jos se on sellainen, kuin Todi, vaikkakin paljon isompi (aion sinne siis ajaa tänään!) – niin kuin uskon, että on, niin tuo historialtaan hyvin pitkä, muurien ympäröimä kaupunki on varmasti lumoava! Ainakin olen antanut itseni ymmärtää, että tulen ihastumaan siihen! Ja kuten jo sanoin, vuokra- auto on täällä ihan must, koska Italian yhteydet liikenteen suhteen eivät ole kovin hyvät.. ja se antaa myös tietynlaisen vapauden tottakai.

Joillekin tämä on unelmien maa. Täytyy sanoa, ettei ihan kaikinpuolin ole minun makuun – tätä maata varmaan rakastaa ja vihaa yhtä aikaa. Visionani on koostaa näyttelyni täällä, tehdä lisää töitä luonnoksin, kuvaamalla ja akvarellimaalaamalla. Duunia riittää täällä, sillä viikko on niin lyhyt aika. Ja mitä parhain paikka tämä linna on lepäämiseen, kiireettömyyteen.. silloin kun töiltä annan itselleni armoa, ja sitä olen antanut! Tekee hyvää sielulle. Täällä löytyy myös se syke siihen tulevaan näyttelysarjaan! Näyttelystä on muodostumassa moodiltaan iisimpi, hengittävä.

Maailma on laajempi kuin ajattelee, vaikka kuinka ajattelisi.. ehkä on hyvä saada matkustaa välillä. Tiedättekö, olen helposti näet sellainen sohvannurkkamatkaaja television ja netin kanssa. Pitää välillä oikeasti kokea ja liikkua, löytää uusia katsantokulmia, visioita. Täällä Umbrian seudulla tuntuu jotenkin olevan vastatusten tulevaisuus ja menneisyys. Täällä muovautuu käsikirjoitus tähän sarjaan tätä näyttelyteemaa, ja täällä minä teen visuaalista työtä sen pohjalta. Paljon tunnelmapaloja.

Kysymyksien ainut tarkoitus on itse saada olla hiljaa, oivalsin. Ei ole ollenkaan huono.. teen täällä vastauksia kysymyksiin näyttelyn kautta – vastaan visuaalisella ilmaisulla katsojien kysymyksiin.

Näiden kuvien kanssa,

Ciao bellissimo! Palataan pian!

xx

Iina

Iina Koppinen: Ihana mökkeilyviikonloppu hektisen viikon päätteeksi

Tekijä

Iina Koppinen

-

15 heinäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Mielenkiintoinen viikko ja mahtava viikonloppu takana! Viime keskiviikkona oli minulla haastattelu Keski- Suomalaiseen.. en vielä tiedä ihan varmaksi tuleeko se huomenna ulos, koska toimittajalla oli paljon töitä buukattuna. Täytyy pyytää lähettämään se lehti sieltä toimituksesta itsellenikin – yleensä siis nuo lehdet, itseä, tai minun kohdalla myös työtä, koskevien juttujen tiimoilta saa vaivatta ihan tosiaan pyytämällä. Tosi ihana haastattelu – ja toimittaja, joka on aidosti kiinnostunut työstään, ja erittäin ammattimainen. Tehtiin se Punnosen talossa Keuruulla, missä nyt on meneillään se Keuruun taiteilijaseuran vuosinäyttely 2018.

Kyseisen taidenäyttelyn juryttanut taidehistorioitsija Harri Hirvonen kuvaili analyysissaan niin jotenkin sopivasti, juuri oikein teostani, mikä siellä on ripustettuna, siinä näyttelyssä mukana. Häntä oli muun muassa ”viehättänyt vallaton liike kuvapinnassa ja jatkumo sen ulkopuolelle. Kuten myös raikkaat värit ja mielleyhtymät solutasolle”. Maalaukseni sijaitsee Luonnon huonetilassa kyseisessä näyttelyssä, vaikka se on ehkä suoranaisesti paljon enemmän kevytmuotoinen – ennemmin kuin jonkinlaista kuvioiden ja värien harmonista leikkiä pallo-, ja kukkakuoseilla. Olen kiitollinen ja ilahtunut Harrin analyysista, sillä sen ydin joka tapauksessa on niin todellinen. Onhan se teos tyylilleni poikkeava – erilainen jo kirjoitetun ja erillisen sanomansa johdosta. Minähän en yleensä todellakaan siten julista visuaalisilla töilläni mitään erityistä. Minä käsittelen aiheita joista pidän, ja joista on mahdollista kasvattaa hyvin edistyviä teemoja.

Tuon maalauksen ääressä sijaisee sopivasti alapuolella asetelma nojatuoleja, ja siinä minä ja toimittaja, jota viimein pääsin kiittämään hänen edellisestä oivaltavasta haastattelustaan kanssani (silloin minulla oli näyttely Keuruun museossa, Kamanassa) – nyt juttelimme miltei pari tuntia tuntia. Se on tosi hyvä aika saada kertoa toimittajalle se, mitä hän tarvitsee syväluotaavampaa juttua varten – vaikkakin tuo pääpaino oli tietenkin työssäni. Ja tuohon kuului siis myös kuvaukset lehteä varten. (Ja Galleria Patinassa Jyväskylässä olikin käynyt toimittaja erikseen tekemässä 9 pääväriä- näyttelystä haastattelun.)

Olen hieman myöhässä tässä, syyskuussa koittavaa yksityisnäyttelyäni ajatellen.. minun olisi pitänyt jo tällä viikolla toimittaa lupaamani esitys siitä, mitä siihen tulen ripustamaan, ja millaisen näyttelyn kokoan saamaani tilaan. Mutta olettaisin ehtiväni vielä huomennakin.

Laitanpa tähän väliin muutamia kuvia viimepäivien vaatetuksesta ajatuksena ilta ja päivä.

kuvat Iina Koppinen | omakuvat | ylin – illaksi tai mökkeilyyn kenties pontso ja farkut | alin – suosikkimekkoni päivään tällä hetkellä | 2018

Puolipituinen mekko on ollut suosikkini näillä helteillä, koska se on sopivan ilmava ja hyvin hengittävää kangasta sekä tuo kuosi on muutenkin kiva mielestäni. Mukana tuossa alimmassa kuvassa myös varsinaiseen matkalaukkuun sopiva pieni erillinen pikkuinen kovapintainen matkalaukku maalaille jne tarvikkeille – tosi iisi silloin pakata, mikäli lähtee reissuun.

kuvat Iina Koppinen | ylempi kuva omakuva päivänkakkaroiden seassa | alin – lumpeenkukat | 2018 | minun Marimekkoni

Pakko sanoa tuosta pallokuosipaidasta, että se on kyllä todellakin minun Marimekkoni – kestänyt paljon aikaa, sillä äitini lahjoitti sen minulle useita vuosia sitten. Haluaisin vielä joskus Marimekon isoilla unikoilla varustetut pitkät verhot! Varmaan kuitenkin aika hillityn väriset.. ehkä sinisävyiset valkoisella pohjalla olettaen että kangas on aika paksua.

kuva Iina Koppinen | unikkokukka | 2018

Mökkiviikonloppu tuli oikein hyvään saumaan juostuani paikasta toiseen koko viikon. Se on niin kaunista olla hiljaisuudessa, ja rauhassa kuunnella takkatulen ääntä. Samalla käpertyneenä sohvannurkkaan ja katselemaan harvinaisen tyyntä järveä, jonka selällä saatoin nähdä joutsenen lentävän matalalla, niin, että se peilautui kirkkaasti vedenpinnasta, aivan kuin peilistä. Tietenkään en ehtinyt ikuistamaan kameralla sen lentoa ja kuvajaista, mutta ehkä kaikkea ei aina tarvitse tallentaa. On hyvä joskus vähän aikaa, ainakin minusta, voida halutessa olla ilman kaikkea tekniikkaa ympärillä. Tuolla mökillä ei ole edes televisiota enkä minä sitä sinne kaivannutkaan.

Myöskään sinne ei ole koskaan vedetty sähköjä, vaan on siis kaasulla toimivat varalämmittimet ja hella.. mutta aurinkokennolamput ulkosalla, pattereilla toimivat pitkäkestoiset säätövalot sisällä sekä tuoksutuikut riittivät mainiosti luomaan kaipaamani hämyisen kesäillan tunnelman. Vaikka olin ottanut kannettavan mukaan, niin silti jäi siellä kirjoittamatta. Ja saunassa jaksoi olla jotenkin ihan eritavalla, kun se on puulämmitteinen, hengittävämpi kaiketi – ja uimaan pääsi ihan muutaman kymmenen metrin päässä. Sepä se – myöhäinen iltauinta ja aikainen aamu- uinti. Virkistävää kyllä tosiaankin! Minuun siis iski todella sellainen mökkeilyfiilis, vaikka tiedän, että loputtomasti en voisi olla ilman nykyajan houkutuksia.. mutta uskon, että tuolla tulee vielä useamman kerran tänä kesänä käytyä.

kuvat Iina Koppinen | varhainen auringonnousu | perhonen: etelänhopeatäplä | 2018

Ihanaa alkavaa viikkoa teille, ihqut! Palataan..

xx

Iina

Iina Koppinen: Galleria Patinan avajaiset – teosten sijoittelu ja mukana uusia tuttavuuksia visuaaliselta alalta

Tekijä

Iina Koppinen

-

8 heinäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Perjantaina oli taidenäyttelyn avajaiset Galleria Patinassa Jyväskylässä. Olen siellä siis kutsuttuna näytteille asettajana, ja yksi yhdeksästä heinäkuun taiteilijasta. Näyttelyn nimeksi oli valikoitunut ”9 pääväriä”. Oli oikein mukavaa tutustua uusiin ihmisiin – en siis ollut tavannut yhtäkään näytteille asettajaa aiemmin.

Galleristi oli tehnyt itselleni hyvin uudenlaisen ripustuksen – hyvin tiiviin ja silti kuitenkin harmonisen. Tyrmistyin aluksi, koska huomasin jo kaukaa kävellessäni kohti galleriaa, että minun suuret maalaukseni on sijoitettu näkymään näyteikkunaan.. tarkoitan, että vasta sen jälkeen ymmärsin ajatella, että tämähän on mainiota, oivallista – ihmiset voivat nähdä ne teokset silloinkin kun galleria on kiinni. Ja tarkemmin myös siksi on hyvä, että ne ovat ulospäin, ja, että ne ovat näyteikkunassa – niille ei olisi ollut sellaista tiettyä tilaa sisällä. Näin on tässä näyttelyssä todellakin paras, mitä loppujen lopuksi voi ajatellakaan. Teokset ovat aivan uudenlaisessa paikassa – kuin mainostamassa koko tätä näyttelyä. Pienemmät konkretistiset maalaukseni ovat kyllä yhtenevästi tiukassa, mutta hallitussa ripustuksessa sisäpuolella galleriaa. Voin vain todella sanoa, että galleristilla täytyy olla rautainen näkemys ja kokemus ripustuksiin, sillä ne yleensä tehdään kuitenkin niin nopealla aikataululla.

teoskuvat ja kuvat: Iina Koppinen | Galleria Patina | avajaiset | Jyväskylä

Tämä on kyllä tosiaan aivan uusi kokemus, hyvin positiivinen sellainen. Oikeastaan jokainen näyttely on aina tietenkin uusi kokemus. Sen vain sanon, että ammattimaista galleristia ja kulttuurituottajaa arvostan aina, joko järjestäessäni omaa näyttelyä, tai lähtiessäni mukaan näyttelyprojekteihin. Samoin pyrin aina antamaan myös sen, mitä minulta toivotaan, omasta itsestäni.. mutta kutsutilanteissa, ja muutoinkin, saatan sanoa suoraan – mikä mielestäni on parempi siten – ellen pysty itse jotakin tiettyä järjestämään omalta osaltani. Ettei tule kummallekaan osapuolelle näin ollen mitään ikäviä yllätyksiä, jotka voisivat jättää pahan maun jomman kumman osapuolen suuhun. On todella mielenkiintoista olla teoksineni mukana tässä näyttelyssä.

Kuten olen aiemminkin maininnut, tuo etiketti koskien teoksia, ja tietenkin myös ihmisiä – kuvia ottaessani minun piti kysyä kaikilta joilta pystyin, lupa heidän kuviinsa ja teoksiinsa.

Eräs ihastuttava taiteentekijä ja akvarellimaalauksen opettaja sanoi minulle, että älä kopioi, älä siteeraa – vaan varasta, lainatakseen Picassoa, saatuani sanotuksi, että hänkin antoi minulle paljon uusia näkökulmia oman taiteensa lisäksi myös minun teoksiani katsoessaan. Minullahan on tapana muutenkin ehkä käsittää jotain väärin, tai joskus oikein, siitä määrästä informaatiota, mitä suusanallisesti saan, esimerkiksi juuri omasta työstäni. Joskus kysyn, varmistaakseni, käsitinkö varmasti oikein. Tai sitten kysyn joltain toiselta läsnäolleelta henkilöltä, kuinka hän käsitti saamani palautteen.

Tämä kuvataiteilija sanoi, että en voisi kuitenkaan kertoa hänen sanojaan muutoin kuin omina uusina sanoinani, jotka ovat jo värjääntyneet minun persoonalle ominaisella tavalla. Tottahan se tavallaan on. Hän puhui akvarellimaalauksen termein siitä, kuinka tekijän tulisi olla ystävä värien kanssa, sillä avarellimaalaus on oikeastaan hyvin vaativaa, koska värin hallintaan voi tekniikkaa opiskellessa mennä runsaasti aikaa. Ettei tule ahdistua siitä, mitä ei heti hallitse, vaan nimenomaan kokea väri ystävänä, jolloin se on helpompi saada toimimaan. Meillä oli siis hyvin rennot ja miellyttävät avajaisjuhlallisuudet siellä. Aika meni siivillä! Paikalle tuli myös katsomaan taidekriitikko Hannu Castrèn, jonka arvioita olen lukenut hyvin mielelläni, jo siksikin, että hän on ihailtavan oivaltava ja hyvä kirjoittamaan. Castrénhan oli viime vuonna avaamassa Multiaisen Sadon yhteydessä minun ja erään toisen kuvantekijän duo- näyttelyä pop – up- tyyppisessä galleriassa.

Ehkä jokainen taiteilija – oli sitten kyseessä kuvataide, kirjallisuus, musiikki.. on ihmisten palvelija sen jälkeen, kun hän tuo työnsä julki. Siten että teosten avulla katsoja, lukija, kuuntelija – niiden kautta nämä katsojat, kokijoina, tulevat kykenemään hahmottaa maailmaa ja itseään sen osana, ja se auttaa heitä rakentamaan omaa identiteettiään ja jaksamistaan tässä osin niin hektisessä tai jopa pirstaleisessa maailmassa. Tämän osuuden minä kirjoittaessani olen nyt siis joko käsittänyt kuulijana alunperin, väärin tai oikein, mutta ainakin pyrin nyt asettamaan sen sanoineni oikein.

Moni sanoi pienemmistä töistäni – niin ainakin yhdestä, jonka olen tarkoituksella tehnyt silmää hämääväksi, että värit tosiaan hyökkäävät silmää vastaan, että niiden sävyt ja kuvioiden vastakkainasettelut hämmentävät koko näkökykyä.. joten ei siis ihme, jos joku kokee saavansa päänsäryn minun tiukoista hieman optisista konkretismin tavoin toteutetuista pikkusommitelmistani. Tätä kyseistä optisuuteen viittaavaa sarjaa edustava teos siellä tosin on vain yksi kappale nyt esillä.

kuvat ja teoskuvat: Iina Koppinen | Galleria Patina | Jyväskylä

Minna Lenfeldova ja teos | kuva Iina Koppinen | Galleria Patina

Katriina Korhonen ja teos | Galleria Patinan avajaiset | kuva Iina Koppinen

Minna Piispanen | teokset Minna Piispanen | kuvat Iina Koppinen

kuva: Iina Koppinen | jänniä oheistuotteita | Galleria Patina | Jyväskylä

Minusta kaikki ihmiset ovat omilta osinsa kauniita, joko persoonallisella, tai klassisella tavalla – sanoin, kun yksi taiteilija arveli, ettei hän ole fotogeeninen – ettei hänestä saa hyvää kuvaa. Ja nimenomaan kauneutta tarkoitan visuaalisesti ajateltuna. Minä taas luulen, että ellen minä, niin joku muu kuvaaja voi saada hänestä, tai kenestä muusta tahansa, kauniita kuvia. Paljon riippuu tilanteesta ja kuvaajasta. Minä en ehtinyt alkaa rauhoittaa, enkä alkanut mitenkään ohjaamaan kuviini suostuneita taiteilijoita. Se ei ole minun tehtäväni näissä kuvissa. Tiedän, että itsekin jähmetyn helposti uuden kuvaajan seurassa, ja vaatii monta otosta, joista ehkä sitten parhaimmillaan jonkun voi kelpuuttaa. Tuossa avajaistilanteessa kun itsekin pyrähtelin sinne tänne, ottamani kuvat ovat sen kaltaisia.. tilannekuvia. Itsestäni otan usein yksin kuvia, joten tiedän, että mikään ei korvaa toisen ihmisen apua kuvia ottaessa.

kuva Iina Koppinen | meiliosoitekuva | Galleria Patina | Jyväskylä

Tuossa yllä on minun meiliosoite, ei kylläkään suorana linkkinä, mutta jos teillä on jotain kysyttävää, niin kehotan sitä kautta myös ottamaan yhteyttä. Ensi viikon alussa saan toivottavasti taidehistorioitsija Harri Hirvoselta analyysia/ kritiikkiä eräästä teoksestani – Punnosen talossa Keuruulla sijaitsevassa ja näyttelyssä olevasta maalauksestani siis. Harri Hirvonenhan jurytti kyseisen näyttelyn.

Tuntuu todella hyvältä!

Toivon teille kaikkea sitä hyvää myös. Ciao!

xx

Iina Koppinen

Iina Koppinen: Kokemani valheet ja petokset vaikuttavat minuun ihmisenä tietenkin – mutteivat työhöni

Tekijä

Iina Koppinen

-

2 heinäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Olin viikonloppuna Fiskarsissa, tai nykyään taitaa olla virallisesti nimeltään Fiskari – se paikkakunta, olin siellä lähinnä käydäkseni katsomassa pari näyttelyä ja tavatakseni uusia ihmisiä. Oikein kaunis ja eläväinen, pittoreski pikkukylä. Päätin oleskella pari päivää siellä katsellen hehkuvaa keskikesän kauneutta ympärilläni, ja vanhoja tiilisiä rakennuksia kylän raitin varrella. Pieni joki virtaa Fiskarsin läpi, ja joessa kesyt sorsat pulikoivat välittämättä mistään ulkoisesta.

kuva: Iina Koppinen ”Fiskarsin keskustaa halkova joki” – ihastelin tuota määrää erilaisia tumman, syvän vihreän sävyjä, ja kuinka ne värjäsivät joen vettä puiden varjojen langetessa sen pintaan.

Tuo reissu ei ole ainut syy, miksi en kirjoittanut mitään pitkään aikaan. Halusin toki päästä vähäksi aikaa hengähtämään aivan toiseen paikkaan hulinasta, mitä olen joutunut todistamaan ympärilläni, ja joka on osittain mennyt ihan yli minun pääni. Yli ymmärrykseni, ja siis myös loukannut minua suuresti.

Alunperin olin ajatellut kirjoittaa ihan toisesta aiheesta, mutta koen tämän niin läsnäolevaksi nyt – siten, että siitä on kirjoitettava. Kirjoitan sitten toisessa postauksessa aiemmin aikomasta aiheesta. Tämä kirjoitus käsittelee valheita ja petollisuutta, ja niiden rikkovaa voimaa.

Elämän mullistukset, jotka eittämättä vaikuttavat minuun ihmisenä tosi paljon – ovat tehneet minusta viime päivinä todellakin lannistuneen. Ei sen pitäisi vaikuttaa mihinkään työhön, mutta nyt se on vaikuttanut nämä päivät. Vaikuttanut siten, etten ole tehnyt töitä, en lainkaan, vaan vain pakolliset näyttelyitä koskevat asiat olen hoitanut. Muuhun ei ole ollut voimaa. Siksi minun on tarpeellista ja täytyy vain muistaa Helena- Reetin minulle lausumat sanat – pysy lujana. Toisin sanoen, minun täytyy muistaa, kuka minä olen, ja mikä minussa on hyvää, ja kaikesta ympäröivästä huolimatta saada tehtyä se, mitä haluan tehdä ja mikä on tärkeää, eli työni. Olen kyllä todella kiitollinen noista sanoista. Hän on sanonut ne minulle jo kauan aikaa sitten, mutta ammennan niistä tarvitsemaani voimaa nyt, kun minusta tuntuu, että minusta on jäljellä vain kaiken negatiivisen jälkeen – tämä lannistunut minä.

Tästä tulee siis osittain hyvin toisenlainen kirjoitus, kuin mitä yleensä kirjoitan. Ystävällisyyttäni ja kiltteyttäni on minussa aina ollut helppo käyttää hyväksi – helppo ollut ihmisten ohjata minut kokemaan, että minä olen se joka on ainut joka on tehnyt väärin, ja että minun pitäisi loputtomiin kokea syyllisyyttä, vaikka joku muukin olisi tehnyt minua kohtaan väärin.

Ihmissuhteissa on yleensä aina vähintään kaksi osapuolta, olivat ne sitten ystävyyssuhteita tai syvempiä suhteita. Sellaisissa suhteissa olisi hyvä kyetä myös sen toisen ihmisen katsomaan itseään ja omaa käytöstään, ennen kuin lähtee osoittamaan sormella. Mikään ei koskaan niissä voi ehkä olla ainoastaan toisen syytä.

Totta kai on niitäkin tapauksia, joissa joku ihan ulkopuolinen henkilö voi ominen kuvitteellisine suhteineen tehdä jotain täysin väärää. Tarkoitan, että joku henkilö on fantasioissaan kehittänyt jotain, mistä kukaan muu ei ole – ei edes niiden tunteiden kohde, ei ole tietoinen, ennen kuin tapahtuu jotakin tosi pahaa. Sellaiset asiat tuntuvat todella epäreiluilta.

Lannistuneisuuteni johtuu siis sitä, että eräs nimeltä mainitsematon henkilö oli kertonut seurustelevansa kanssani, kertonut siitä aika monille ihmisille, paitsi minulle. Arvioisin, että tämmöisessä tapauksessa minun ei tarvitsisi olla syyllinen, enkä sitä koe ihan suoranaisesti olevanikaan, koska en ollut ikinä edes ajatellut sellaista enkä ollut toiminut siten, että siihen olisi syytä.

Kuitenkin jotkut ihmiset ovat siitä jänniä, että he saattavat nyt mitä ilmeisimmin ajatella, että onhan minussa kuitenkin varmasti syytä. Ja siitä tulee olo, että ne ihmiset puolustaakin yhtä äkkiä sitä, joka on valehdellut ensi sijaisesti, eikä minua. Ihan sairaan loukkaavaa, ja lamaannuttavaa siis. Ja surullista. Minä joudun kärsimään jonkun toisen sekamuotofantasian lopputuloksesta.

Ja minulla pitäisi olla vastauksia, vaikkei minulla ole, koska en voi hallita tiettyjen henkilöiden valheellista, tai ehkä eniten itsekästä – maailmaa.

kuva: Iina Koppinen – ”Kyynelten jälkeen”

On minulla kuitenkin tässä paljon positiivistakin.. vaikka työni ulkopuolinen elämä ei juuri nyt niin hääviltä tunnu. Tulen olemaan siellä Jyväskylässä yksi Galleria Patinan heinäkuun taiteilijoista, ja odotan jännityksellä, millaisen näyttelyn galleristi rakentaa! Ohh.. tälle galleristille ripustuksen laatiminen ei kauaa kestä – hänen ei paljoa tarvitse mallailla teoksia, vaan hän pystyy hyvin erilaisistakin töistä rakentamaan nopeasti yhtenäisen kokonaisuuden, jossa on sopivissa määrin juurikin kontrastia ja mutta mikä on eheä silti.

Tähän näyttelyyn hän halusi minulta suuria 100X100cm maalauksia jotka ovat erityisen värikkäitä! Huomenna olen menossa lehdistötilaisuuteen ja sen jälkeen avajaisiin. Siitä olen todella iloinen, samoin kuin tuosta nyt meneillään olevasta tuomaroidusta näyttelystä myös, josta kerroin viime postauksessa.

teoskuvat: Iina Koppinen – muun muassa tällaista on minulta siis tarjolla esille ripustettavaksi sinne Jyväskylään Galleria Patinaan, ne ovat kaikki erityyppisistä sarjoista joita olen tehnyt vuosina 2016 -2018, kaikissa tekniikkana akryyli ja tussi kankaalle

Tuossa taannoin minulle tuli sähköpostiin kysymys, josta ajattelin, että nyt siihen on oikea kohta tässä nimenomaisessa postauksessa vastata. Siinä kysyttiin siis muun muassa tätä asiaa.. vastaan nyt – kuinka ihmissuhteet vaikuttavat työhösi, tai näkyvät työssäsi?

Ainut mihin ihmissuhteet tai studion ulkopuolinen elämä minulla vaikuttaa, kun on kyse työstä, on tietenkin ajankäyttö. Kyllä kuitenkin ensimmäisenä minulle tulee työ, ja sitten vasta ne muut elämän asiat, siis yleensä ottaen. Tottakai joudun – niin kuin varmaan suurin osa ihmisistä, miettimään välillä, että mitä töiden jälkeen jaksaa tehdä. Jaksaako lähteä syömään jonnekin, tai vai mennäänkö ystävättäreni kanssa vaikka kahville. Ihan perusjuttuja. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, koska ne antavat uutta ja erilaista perspektiiviä asioihin, ne antavat ideoita, tuovat mielekkyyttä elämään ja vaihtelevuutta. Nimenomaan ne oikeasti hyvät, eheyttävät ja turvalliset ihmissuhteet.

Itse työssäni kuitenkin haluan olla siten – sanoisinko – puhdas, etten tuo studiooni mitään omia murheita, pelkoja tai mitään ihmissuhteita. Se ei ole paikka jossa niitä käsittelisin. Jätän ne sen työn ulkopuolelle. Siinä tilassa, missä työskentelen ei ole olemassa toisia ihmisiä, ei ole olemassa kuin minä työntekijänä. En silloin funtsi muuta kuin työtä. Pidän siitä tiukasti kiinni, koska en osaisi työskennellä ajatellen kaikkea ympäröivää maailmaa ja todellisuutta.

Joskus se on tietenkin vaikeampaa, ja silloin en ala töihin ennen kuin olen tavallaan puhdistanut itseni kaikesta ulkoisesta, myös mahdollisista henkisistä painolasteista. Tanssin, tai luen siihen asti, kunnes olen tarpeeksi tyyni, ja voin aloittaa tekemään projektejani. Sisäinen tasapaino ja mielenrauha ovat – kuten aiemminkin sanonut olen – työni tekemiselle aivan ehdotonta. Siinä vaiheessa, kun pääsen päivän duunien alkuun, minun ei edes tarvitse enää yrittää työntää pois mielestäni jotakin epämiellyttäviä asioita – kuten nyt tuo, mistä yllä kirjoitin, esimerkiksi – vaan työ ikään kuin vie minut mennessään.

Liittyy minulla tuohon myös, että rukoilen paljon työskennellessäni. Minulla on oma henkilökohtainen sydämen usko. Se ei ole sellainen, että tuputtaisin sitä mitenkään muille -joillakin toisillahan se voi olla vaikkapa meditaatio, tai vaikkapa keskustelu tyhjän kankaan – tabula rasan äärellä siemaillen viiniä ennen työhön ryhtymistä. Kaikilla on omat tapansa syventyä työhönsä. Minulle se on tämänkaltainen.

Haluan vielä kuitenkin painottaa, että vaikka itse annoin tuolle valheelle hirveästi painoarvoa omassa elämässäni – mietin pääni puhki, miten joku voi olla noin inhottava, että puhuisi jotain tuollaisia asioita.. Se ei ole minun syyni, eikä kukaan kenelle käy näin, ole syyllinen jonkun toisen henkilön valheisin. Minulta tuo vei voimat täysin, mutta sellaista ei pitäisi antaa tapahtua. Annoin liika painoarvoa tuollaiselle suoranaiselle mielikuvituksen tuotteelle, jonka tarkoitus oli minun näkökulmastani vain vahingoittaa ja satuttaa. En edes halua lähteä ajattelemaan, mitä se ulkopuolinen henkilö ajatteli käytäytyessään näin. Hän satutti minua, se on se mikä on kuitenkin tapahtunutta. En tule sellaisen ihmisen kanssa olemaan enää pienimmissäkään määrin tekemisissä. Alunperin hän halusi tilata minulta teoksen, ja sitten sen varjolla kehitti ympärilleni tällaisen shown. Uskomatonta! Kukaan joka tekee noin, ei varmaan ajattele, kuinka rikkovaa hänen tekonsa voi olla.

kuvat: Iina Koppinen – ”Takaisin valoon”

Joskus tuntuukin, että todellisuus on tosiaan tarua kummallisempaa.. oudompaa. Nyt minun on vain kerättävä itsetuntoni takaisin ja suunnattava kohti uusia, hyviä asioita.

Paljon halauksia, hymyä ja iloa, murut! Teen avajaisten jälkeen postauksen, mikä jäi nyt tekemättä, kun kevensin sydäntäni..

xx

Iina

Tuija Järvinen: Rauhallista Suomen lipun ja yöttömän yön juhlaa!

Tekijä

Tuija Järvinen

-

22 kesäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Keskikesän tervehdys! Joka vuotuiseen ja kesäiseen tapaan on jälleen tullut sen ainoan suomalaisen kesäkarnevaalin aika, juhannuksen. Aamupalaa syödessäni ja kahvia siemaillessani, havahduin mietteissäni kysymykseen, vietetäänkö tätä juhla-aikaa ainoastaan keskikesän- ja Suomen lipun päivän juhlan lisäksi muidenkin syiden takia. No, pitihän tämäkin tieto hankkia varmuudella googlettamalla.

Juhannusta vietetään mm. keskikesän, yöttömän yön (aurinko ei laske), valon- ja Suomen lipun päivän juhlana. Joskus muinoin juhla liitettiin myös ei-kristillisiin pakanauskontoihin. Suomessa juhannuksen aika korostuu monilla yhteisen ajan viettona, ystävän, puolison, perheen jopa suvun kesken. Osa kuitenkin joutuu tai haluaa viettää sen yksin. Minä vietin juhannukset lasteni ja silloisen puolisoni kanssa aina mökillä. Usein mukanamme oli vielä joku lasteni ystävä naapurustosta. Se oli ihanaa aikaa. Usein kiharsin tyttärieni hiukset ja puin heidät samanlaisiin kauniisiin kesämekkoihin. Sitten illalla kävimme kyläyhteisön perhejuhlassa sekä kokolla. Ihanat muistot ja valokuvat tuovat muistot aina esiin juhannuksena.

Nyt lapset ovat lentäneet pesästä ja olenpa tullut mummoksikin – todella ihana asia. Näin se elämä ja suku jatkuu. Tästä olen nöyrän kiitollinen. Joka aamu ja ilta rukoilen perheeni, ystävieni, läheisteni ja koko maailman hyväksi. Lapsena opittu tapa ja omalla kohdallani se on ollut jo pitkään myös elämäntapa ja osoitus nöyryyttä sekä kiitollisuutta elämää kohtaan. Mikään ei ole itsestäänselvää, ei edes se, että hengitämme tässä ja nyt. Meidän tulee olla kiitollisia eikä aina marista pienistä ja kadehtia toisia. Emmehän voi tietää asioiden oikeita laitoja ja monet tekevät hyvin paljon saavuttaakseen menestyksensä elämässä. Ja mitä on menestys? Minulle se ei ainakaan liity pelkkään rahaan. Rahan merkitystä korostetaan liikaa. Menestystä on myös muunlaista. Harvalle mikään tulee kuitenkaan ilmaiseksi.

Tulipa tuohon taas muutama syvällinen ajatuskin, mutta olenhan hyvin pohtiva ja syvällinen ihminen. Osaan kyllä nauraa ja pitää hauskaakin, se, jos mikä kantaa elämässä ne vaikeimmatkin hetket. Ja usko siihen, että asiat voivat vielä korjaantua.

Alan lopetella tätä blogiani pikku hiljaa, tuskin sinäkään jaksat tänään pitkiä sepustuksiani lukea….lähden tästä suihkuun ja tekemään omia toimiani. Odotan ystävääni illaksi kotiini. Laitan grillin valmiiksi ja grillaamme. Mitään muita suunnitelmia ei ole ja jos sataa, voi olla, että vietämme illan terassilla jutellen mukavia ja nauttien vain suomen kesästä ja yleensäkin elämästä.

Ps. Älä käytä alkoholia vesillä ollessa!

<3 tuija

Valokuvat: oma albumi ja tj.

Maisemia, joissa olen viettänyt Juhannukseni.

Ruusut Sinulle! <3

Iina Koppinen: Kirjoitus hetkistä kuvin – ja kuinka tärkeää ovatkaan muisti sekä muistot

Tekijä

Iina Koppinen

-

22 kesäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Käytin tämän juhannusaaton aamun ja aamupäivän keskustelemalla ystäväni kanssa kevyitä asioita. Onnistunut suusanallinen hupailu sai minut nauramaan enemmän kuin pitkään aikaan. Hörpimme kahvia, ja oli puhetta myös tästä minun pienestä ongelmasta – liittyen siihen, että mikäli joskus uppoudun lukemaan jotain tiettyä kirjoitustyyliä edustavaa romaania.. niin helposti ajaudun lähtemään kirjoittamaan samankaltaiseen tapaan, samantyyppistä tapaa mukaillen.

Olen siis lukenut viime aikoina Kalervo Palsan päiväkirjat – kokoelmaa, ja sen armottomassa synkeydessä huokuu kuitenkin voimallinen kirjoitustyyli. Hyvin riipaiseva ja yliherkkäkin. En väitä, että osaisin kirjoittaa juuri sillä tavalla, kuin lukemissani kirjoissa, mutta kyllähän niistä tietynlainen tunnelma helposti tarttuu.

kuva: Iina Koppinen – omakuva

”Erään toisen kerran Ivan Karp sanoi: Mikset maalaa lehmiä, ne ovat niin ihanan pastoraalisia ja kovin pysyvä aihe taiteen historiassa.” (Ivan puhui tuolla tavalla)” – AndyWarhol/ Pat Hacket

Tuosta sitaatista tulee mieleeni, miten joskus nuorempana sain usein kuulla – tultuani opiskelemasta, ja muutettuani uudelle paikkakunnalle – tavastani artikuloida puhuessani. Siitä, että se oli kuulemma liian kirjakielistä. Joku vanhempi herrasmies esimerkiksi otti vapauden kertoa minulle jossain paikallisessa ravintolassa, että eihän kukaan puhu noin. Silloin vähän yli parikymppisenä olin vielä vähän arka ja epävarma, niin sitten loukkaannuin ja yritin jopa muuttaa puhetapaani. Nykyisin olen tyytyväinen tähän puhetyyliini. Minulle on ehdotettu, että kirjoittaisin joskus jonkin blogipostaukseni siihen samaan muotoon, kuin puhun, mutta en osaa. Se ei välittyisi oikein.

Kirjoittajana olen kuitenkin hyvin paljon vapaampi, kuin tehdessäni työtäni visuaalisena taiteilijana. Visuaalinen työ on minulle sellaista järjestelmällistä suorittamista, joka rohkaisee luovia sattumia, uusia kuvia, uusia ideoita tapahtuviksi. Kirjoittaessani en ole ulkopuolella siitä, mistä tekstissäni on kyse. Ja vaikka joskus saatan onnahtaa itsensä toistamisen sudenkuoppaan kirjoittaessa, niin uskon, että aika moni kirjoittaja törmää ainakin joskus samaan asiaan? Ainakin kuvittelen siten, vaikka sellaiset eivät valmiissa kirjoituksissa näkyisikään ulospäin.

kuvat: Iina Koppinen – omakuva puutarhassa ja kurki pellolla

”Aina pitäisi olla tuote, jolla ei ole mitään tekemistä sinun itsesi kanssa, tai sen kanssa, mitä ihmiset sinusta ajattelevat.. joten sitä ei koskaan aloita ajattelemalla, että tuotteesi on sinä, tai sinun kuuluisuutesi, tai sinun aurasi” – Andy Warhol

Eräs ystäväni kysyi kerran minulta, ostaisinko performanssin, sillä onhan performanssikin taidetta, ja hyvin erityistä sellaista? Ajattelin asiaa vähän aikaa, ja totesin, että performanssitaide on itse asiassa opettanut minulle vapautta itseilmaisussa ja opettanut myös antamaan anteeksi itselle, mikäli olen omasta mielestäni käyttäytynyt joskus jossain tilanteessa hölmösti, tai omituisesti. Performanssaitaidetta en kylläkään ostaisi.. jos sillä tarkoitetaan jotakuinkin samaa, kuin että ostaa jonkin muunlaisen esittävän teoksen kotiin. Mikäli se tapahtuisi vaikkapa videon muodossa, se olisi tietenkin eri asia, mutta kunkin performanssin voi jossain tietyssä paikassa nähdä ja kokea vain kerran täysin samalla tavoin toteutettuna. Ehkäpä se, että olen joskus ostanut lipun nähdäkseni performanssitaiteilijan.. ehkä minä olen ostanut itselleni sen hetken kokemuksen, mikä siitä on minulle välittynyt.

kuva ja teoskuva: Iina Koppinen – omakuva, teos: Kukkia ja palloja, akryyli ja tussi kankaalle, 100X100cm, 2018

Oli mahtavaa päästä osalliseksi Keuruun taitelijaseuran vuosinäyttelyä tällä kyseisellä teoksella! Juryttaja/ tuomari oli Harri Hirvonen tänä vuonna. Hän on taidehistorioitsija Karjalohjalta. Tämä Harri Hirvonen oli nimenomaan halunnut koota näyttelyn täysin katsomatta teosten nimiä, tai niiden tekijöiden nimiä, ilman mitään muuta, kuin tarkastelemalla itse teoksia, ja kokonaisuus on mielestäni todella onnistunut! Se, miksi minulla ei ole tässä esillä enempää näyttelystä, kuin oma työni.. se johtuu vain siitä, että, mikäli haluaa laittaa jossain esille toisten teoksia, on oltava hyvän tavan mukaan aina kyseisen tekijän lupa.

Vaikka teos on tuollainen sommitelmatyyppinen ja se on nimetty kevyesti juuri sellaiseksi, kuin mitä kuvioita siinä voi nähdä.. Olen sijoittanut siihen tarkoituksellisia, rikkovia yksityiskohtia – ne voivat näyttää yleisön mielestä jopa virheiltä tai hutiloinneilta, mutta ne ovat osa teosta, todellakin. Epäsopivien näköiset tussilla tekemäni kuviot liittyvät aiheessa muistisairauden kuvaamiseen tällä kyseisellä tavoin. Se, miten pienestä loppujen lopuksi voi olla kiinni kuka kukin meistä on omana persoonanaan.

Tästä syystä näin postauksen muodossa teoskuvan lisänä on omakuva. Omakuvahan on hetki elämässä, joka koostuu hetkistä. Ja se on osa sitä hetkien ketjua, mistä todellisuutemme koostuu.. asiat jotka me muistamme, tai haluamme muistaa.

Halusin kutsua kaikkien muiden lisäksi näyttelyä katsomaan erityisesti niitä ihmisiä, jotka auttavat muistisairaudesta kärsiviä, ja heidän omaisiaan. He tekevät tärkeää, korvaamattoman arvokasta työtä, kun kyseessä on sairaus, mikä hitaasti, parantumattomasti ja lopullisesti rappeuttaa ihmisen. Lopulta on jäljellä vain sairauden oireet, ja muistona vain häilyvä kuvajainen siitä, millainen persoonallisuus ja historia ihmisellä oli. Sellaista ei toivo kenellekään, mutta jos sen joka tapauksessa joutuu kohtaamaan vaikka läheisenä, niin nämä kuntouttajat ja hoitajat auttavat, ohjaavat ja tukevat.

Teoksen niin sanottu ylimääräinen, kerrottu sanoma on siis näin ollen minun töilleni poikkeuksellinen. Yleensä en ole sijoittanut töihini tämänkaltaista sisältöä, vaan pitäydyn analysoimaan ja arvioimaan teoksissani nimenomaan niiden näkyvää sisältöä.

kuva: Iina Koppinen – ”Tuulen viemää”

Minua kiinnostaa aina tietää, miten joku toinen kokee, vaikkapa nyt tuon näyttelyssä otetun teoskuvan? Miten te nimeäisitte sen, tai mitä te koette siitä?

Ikimuistoista ja kaunista juhannuksen aikaa, ihanat!

xx

Iina

Iina Koppinen: Värien maailma ja uusi näyttely sekä tekijän oikeuksista

Tekijä

Iina Koppinen

-

13 kesäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Voi valo, tämä kaunis keskipäivän luova yltäkylläisyys väreineen kaikkineen! Istun helteestä hiukan varjossa sinisensävyisen aurinkovarjon alla, ja tuulen vire virkistää minua. Ajoin suuren osan jo nurmikosta ja sen tuoksu on jotenkin niin huumaava. Ehkä se muistuttaa minua kiireettömistä lapsuuden kesäpäivistä jolloin aina paistoi aurinko, aina polskittiin vedessä ystävien kanssa eikä koskaan satanut… ja uimavesi oli aina lämmintä. Olen kaikkien vuodenaikojen ihminen, mutta jos jokin pitäisi valita yli muiden, on se silloin kyllä kevät. Väri aistina ja havaintona syntyy ympäristöstä valon kautta. Kuulostaa hyvin yksinkertaiselta, ja periaatteessa sitä onkin.

kuvat: Iina Koppinen

Mutta ennen kuin puhun enemmän väreistä, minä venyttelen tuon nurmikon ajon jälkeen. Haha! Jees, takaisin asiaan..

Ympärillämme on jatkuvasti värikoodeja, liikenteessä, taloissa, kaupungeissa..rakennustyömailla – kaikkialla, mainoksissa… vai arveletteko, että esim. hampurilainen tai hampurilaisateria kutsuisi luokseen, ellei siinä olisi vaikkapa salaattia vihreänä ja kukoistavana mukana, siinä mainoksessa? Luulen, ettei se ainakaan minuun vetoaisi.. Siksi mainoksissa on niin paljon värikylläisyyttä.

Siksi, että väreillä on kautta aikojen ollut symboliset merkityksensä. Keltainenhan merkitsee useissa yhteyksissä nykyisin etenkin autoilijalle, tai liikkujalle ylipäätään, varoitusta, ja punainen taas pysähtymistä, tai vaaraa. Keltaisen sanotaan kuitenkin kuvaavan muutoin esimerkiksi positiivisuutta ollessaan auringon, ja lämmön väri. Mutta vaikka punaista käytetään yhteiskunnassa varoituksen värinä – niin onhan se myös kukissa, kuten ruusuissa, rakkauden väri.

Niin paljon symboliikkaa, niin paljon erilaisia tarkoituksia, eri asioihin sovellettuina. Pienet lapsetkin valitsevat kappaleen sen värin mukaan, eivät niinkään muodon. Vauvat katsovat intuitiivisesti tutkimusten mukaan pisimpään keltaista, valkoista, vaaleanpunaista ja punaista.

Nyt, kun on kesä, luonnon vehreys kukkeimmillaan – se myös kasvattaa, lisää luovuutta.. ainakin minulla, jolle kaikki Suomen vuodenajat ovat erittelemättä omine erilaisine ominaisuuksineen hyviä ja tärkeitä. Tulkitsen luonnon uskomattoman vihreiden sävyjen skaalan aiheuttavan sen, että ne ketkä eivät nuudu helteessä, saavat siitä lisää voimaa. Vihreä on silmille helppo väri – ja saattaa jopa auttaa parantamaan näkökykyä. Ja se myös on rauhoittava ja raikas väri. Ja ehkä vihreän eri sävyt ovat myös kasvun signaalina sellainen, mikä saa ihmisen innostumaan keskittymään vaikkapa työhönsä paremmin? Nämähän näkyvät paljolti sisustuksellissa trendeissäkin.

Olen vain ihastellut, kuinka paljon vihreän eri sävyjä voikaan Suomen luonnossa kesäisin olla! Se on valosta riippuen aivan uskomatonta. Tarkka näkeminenhän on siis aina värillistä. Silmä toimii vastanottimena valolle, joka absorboi – imee valon viestit verkkokalvon miljooniin näkösoluihin. On todettu, että ihmisen väriaisti mahdollistaa yli 40 000 erilaisen värin ja värisävyn näkemisen. Värin havaittavia ominaisuuksia ovat sen sävy, välööri ja kylläisyys. Kuulostaako puisevalta..? Ei kai nyt sentään!

Minulla on nuoresta asti ollut myös taidetta ympärilläni. Nukuin aika pienestä saakka tutun taiteilijan erityisen maalauksen satuihin hurmioituneena. Ne eivät tuntuneet loppuvan koskaan. Hän maalasi normaalisti hyvin esittäviä maalauksia, mutta meillä sattuu olemaan tällainen – osittain impressionistis- kubistinen, säväyksellä satumaailmaa.. Kyseinen kuvataiteilija oli Rauno Eränlinna. Oikeastaan luulen kyseessä olleen luonnos johonkin muuhun maalaukseen, mutta sen värit, ne innoittivat minut jo lapsena kuvittelemaan itseni uneen.

kuva teoksesta: Iina Koppinen, kuvataiteilija: Rauno Eränlinna

Paljon myöhemmin, jo miltei aikuisena tein R. Eränlinnaa mukaellen muutamia teoksia joista pidettiin paljon. Minä viehätyn saduista, ja tuo taiteilija oli vanginnut maalukseensa juurikin mielestäni lasta koskettavan sadun, tai tuhat satua.. Siinä ei ollut mitään pelottavaa. Se on ehkä jonkin toisen taiteen ystävän seinällä nykyään – siis sama maalaus, koska tuon jälki on kuin luonnos johonkin suurempaan näin sitä tarkastellessani nykyään studioni seinällä.

Kuvat ja teokset: Iina Koppinen, öljyväri kankaalle, ”Varjojen vastustajat”

Nuo maalaukset minä maalasin 2000- luvun alussa periaatteessa juuri kyseisen lapsuuden maalaukseni pohjalta. Annoin itselleni vapauden tehdä niistä satumaisia. Varjoja vastustavia maalauksia.

Niin – mutta kuinka siis olla menestyvä visuaalisena taiteilijana? Kuulin juuri, että olen päässyt läpi eräästä tuomaroidusta näyttelystä ja maalaukseni tulee olemaan esillä vuosinäyttelyssä. Kuinka hienoa!

Mutta – miten rakennetaan brändi, jonka keskiössä on kuvantekijä, mutta siinä samalla viivalla myös hänen työnsä, jotka voivat roikkua jonkin taiteen keräilijän seinällä tunnelmaa luomassa.. ehkä jopa aivan eri tavoin, kuin visuaalinen tuottaja olisi alunperin itse nähnyt ja suunnitellut? Vaikkapa erilailla ripustettuna, vaikkapa kuvataiteilijan mielestä väärinpäin? Sekin mahdollisuus on voitava periaatteessa antaa, vaikka tietyissä asioissa voin itse määrittää etukäteen, miten ja millä tavalla työni esille laitetaan. Toivon että siihen panostaisi jokainen visuaalisen taiteen tekijä. Ellet halua maalaustasi esiin yhteyksissä joihin et halua liittyä – älä myy.. mutta jos myyt, niin on aina mahdollista sopia ostajan kanssa, kuinka, missä ja miten maalauksesi tai muu teos tulee olemaan esillä. Siitä kannattaa luoda kirjallinen sopimus. Eikä se nykyään ole niin outoa! Ei ollenkaan! Päin vastoin, se on suotavaa.

Mutta.. kuuluisa ei voi loputtomiin olla vain kuuluisana olemisen vuoksi? Vai voiko sittenkin? Kukaan taiteilija joka nykymaailmassa perustaa taiteensa epäonnistumisen ideaan, ei voi mielestäni tulla eläessään kuuluisaksi. Toisin sanoen siihen – kärsimyksen ideaan, mistä jo aiemmin kirjoitin. Joku voi ajatella, että on tekopyhyyttä luoda mainostusta, luoda brändejä, tai luoda brändi taiteelle. Se on kuitenkin nykyajan todellisuutta. Myyjä saa olla halutessaan tietoinen, minne hänen teoksensa päätyy.

Kuva ja teos: Iina Koppinen, akryyli kankaalle sekä spray ja sabluunat ”Betoni murtuu” 1000X100cm

Sanotaan, vaikkakin ehkä turhan syvämietteisesti, että mikäli aikomuksena on tulla eläessään kuuluisaksi – on parasta tavallaan etäännyttää, tai hämärtää itsensä teoksistaan.

Se ei koskaan tarkoita, etteikö niitä arvostettaisi juuri nimen ja tekijän perusteella myös, mutta.. se tarkoittaa, että teoksen tekijä ja teos jonka hän on tehnyt on lopulta erillään toisistaan. Keskustelin kerran erään hyvin, sanotaanko älykkään henkilön kanssa – olin silloin niin kovin nuori.. Hän kysyi väistyisinkö minä sivuun, jos tekemästäni taideteoksesta pidettäisiin? Sanoin silloin, että kyllä. Nykyisin en ole ihan varma, mutta toisaalta.. En usko että teoksistani on pidetty silloin, tai ehkä ei vielä nytkään, ei sen takia kuka minä olen, vaan sen tähden, että ne sopivat johonkin tilaan, tai, että niille on tilausta.

Nykyisin visuaalinen taiteilija saattaa usein joutua ajattelemaan, että ne tehdyt maalaukset riippuvat MoMan sijasta ehkäpä juuri pankin tai kesähuvilan seinillä. Ymmärrättekö? Kaikki visuaaliset taiteilijat ovat tehtäväsuuntautuneita. Se ei silti tarkoita että kuvataiteilija on kuin konemainen kankaanpainaja. Ja, etteikö hän voisi vaikuttaa siihen, kenen yllä hänen tekemänsä teos on, tai minne se ripustetaan. Siksi on hyvä tehdä aina kirjalliset sopimukset, mikäli teos tilataan jonnekin. Silloin, kun joku haluaa ostaa todella jotain, häneltä voi myös halutessaan vaatia hiukan. .

Taidegalleria on tosiaan tavallaan taiteenystävän, ja tai ostajan marketti. Taide on tapa pitää. Kun katsoja on saanut varmistuksen tuotenimen oikeudesta – kuten ilmaisen, katsoja, tai ostaja on vapaa valitsemaan tarjonnasta suosikkinsa makunsa mukaan.

Tiedän, että eräskin maalaukseni on ripustettu päiväkodin seinälle yhdellä paikkakunnalla ja olen tehnyt sopimuksen, että se silti pidettäisiin ostajan puolelta moitteettomassa kunnossa. Että lapset saisivat siitä ehkä samaa satumaista ideaa, kuin minä nykyään oman studioni seinälle ripustetusta maalauksesta lapsena sain, ja he saisivat siitä ideoita mikä lisää luovuutta, mutta että itse teos säilytettäisiin hyvin.

Kuva: Iina Koppinen, ”Sorsa polskii ja puhdistautuu”

Menen nyt ajamaan loput nurmikosta.

Viettäkää ihanaa aikaa, nauttien lämmöstä, murut!

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Kysymyksiä, vastauksia ja rentoutuspiirtämistä

Tekijä

Iina Koppinen

-

5 kesäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Katselen pääskyjä ja avoimesta ikkunasta kuuluu sellainen ohikiitävä pieni suhahdus, kun ne likellä lentäessään halkovat ilmaa syötävää pyydystäessään niin kovin nopein ja sukkelin liikkein. Oikeita lentotaitureita ovat. On tuo uskomaton näkökyky joillakin lintulajeillakin, kuten niillä! Paitsi, että tuossa yhtenä päivänä, taannoin, en ehtinyt havaita oliko se kyseinen lintu siis mikä, mutta kuului vain kopsahdus, kun ilmeisesti tähtäsi tuonne tallirakennuksen luo, räystään alle. Säikähdin, mutta ei sille kuinkaan käynyt, onneksi. Raukkaparka erehtyi ilmeisesti hitusen verran pesänsä suuaukosta.

Olen antanut itselleni hieman liikaakin vapaa- aikaa kirjoittamisesta, ja siis myös sosiaalisesta mediasta muutenkin.. suurinpiirtein viikon, ja huomaan, että minun on todellakin paljon hankalampi sellaisen jälkeen alkaa kirjoittamaan! Silloin teksti ei solju itsestään, vaan joutuu vähän pakottamaankin itseään kirjoittamaan. Siinä sitä siten istuu jotenkin hölmönä tuijottaen kursoria, joka ei todellakaan anna mitään vinkkiä, mistä olisi hyvä kirjoittaa.

On tietenkin aina oljen korsia – eli kysymyksiä, joihin en ole vielä vastannut. Minä säästän niitä pahan päivän varalle. Haha! No ei, mutta mielelläni vastailen, mikäli on kysymyksiä, jotka kiinnostavat myös yleisellä tasolla.

Aina, kun minulta kysytään inspiraatiosta, ja sen alkulähteistä, oli sitten kyse lehdistön edustajasta, tai muuten vain kiinnostuneesta kysyjästä – vastaan, kuten kauan sitten omaksuin itse asiassa silloiselta piirron ja väriopin opettajaltani.. alunperin. Eli, ettei se toimi. Paitsi mikäli haluaa olla harrastelija, mutta usein vain vastaan, ettei se ainakaan minulla toimi siten.

Ja tavallaan on ihan totta, että, mikäli kaikki jäisivät odottamaan inspiraatiota, niin sitä voisi joutua pahimmillaan odottamaan todella kauan. Eihän missään työssä oikeastaan voi ajatella, että eipä nyt huvita, kun ei sitä inspiraatiota ole mailla halmeilla näkynyt. Ainakaan, mikäli haluaa tienata elantonsa. Ja vaikka se raha, tai talous ylipäätään, ei olisi ihan ensi sijainen tarve tai ajatus, niin silti. Jonkin verran kuitenkin ajattelen inspiraatiota – en minä sen suhteen niin ehdoton ole.. ehkä kuitenkin sijoitan inspiraatioajatuksen asioihin, joita ei ole niin pakko tehdä, ainakaan heti.

Mutta aina ja aina uudestaan siis innoitun luonnosta ja villien eläimien seuraamisesta, ja kuvaamisesta. Sekin tosin on haaste aina. Saada se onnistunut kuva. Ehkä sekin siinä niin viehättää minua.

kuvat: Iina Koppinen ” Kesän unelmia // Midnight summer dreams ”

Tiedän, että joku toinen on inspiraatiosta varmasti hyvinkin toista mieltä, ja saa olla. Emme me kukaan ole samanlaisia. Eikä kaikista mielipiteistä tarvitse pitää.. ne ovat niitä makuasioita, joista ei pitäisi niinkään kiistellä.

Minä teen aamuisin sellaisia käden ja viivan, muotojen, rentoutusharjoituksia, ennen kuin alan varsinaisiin töihin. Piirrän siis samantyyppisesti, kuin puhelimessa puhuessani. Se on puhelimessa puhuessa jotenkin rentouttava minulle ja ilmeisesti parantaa myös muistikapasiteettiani, auttaa keskittymään kyseiseen asiaan. Piirrän tuolloin ihan ajattelematta, että tästä täytyisi saada aikaan vaikkapa jotain esittävää.. ne ovat semmoisia hassuja – ja tosiaan käden, silmän, että mielen avaavia harjoituksia. Joka aamu, tai tosiaan silloin kun olen puhelimessa. Ne eivät lähimainkaan esitä mitään, ne vain ovat kahvia juodessa tehtyjä piirroksia vaikkapa ihan jonkin sanomalehden sivuun kuulakärkikynällä tehtyjä, jos ei satu olemaan ihan ulottuvilla puhdasta paperia tai piirtotusseja.

Saattaa olla, että aloitan hakemaan jotain itselleni tuttua kuviota – naivistinen kukka, tai hevosen, linnun pään muoto vaikka, mutta siitä ne muuttuvat aina vain enemmän abstraktimmiksi. Se on oikeastaan tärkeää tosiaan myös motoriikalle, sillä tämäkin on tietoinen opittu juttu ihan opiskeluajoilta. Ja hyvin rentouttava sen todella on myös tarkoitus olla, sillä se avaa jumppaliikkeiden tavoin käden ja silmien yhteistyötä – motoriikkaa valmiiksi päivän töitä varten.

Koen sen jotenkin hyvin henkisesti puhdistavaksi tavaksi myös, ehkä se on vähän kuin vastaanottavaa meditaatiota.. mietteisiin vaipuneena. Ja kai sitä voisi verrata vaikka sanaristikoiden täyttämiseen..?

Minun ensisijainen vinkki tuo on myös sellaisille ihmisille, jotka saattavat kärsiä hetkellisestä ideoiden puutteesta. Anna aivojesi rentoutua piirtämällä ensin ihan miten käsi tuntuu haluavan vaeltaa paperilla. Ihan yksinkertaisesti.. rentoutuminen on tärkeää mielelle, eikä aina voi vaatia, että tosiaan tekee jotain vaikkapa esittävää.. väkisin, tuolloin kierre epäonnistumisen tunteeseen saattaa syventyä. Itselle voi antaa varmasti sen puoli tuntia.. Ja kappaskummaa, asiat eivät vaikuta yhtään niin synkiltä! Sitä paitsi tietyt duunit saattavat vaatia hieman aikaa kypsyä, joten itse olen käyttänyt aikaa antamalla sisäisen lapseni, kuten voisi sanoa.. antamalla itseni piirtää ihan mitä vain mieleen juolahtaa.

kuva ja luonnokset: Iina Koppinen

Tuo sisäinen lapsi tuli kyllä mieleen siitä, että aikuisillekin on nykyään olemassa stressinpurkuun menetelmänä tarjolla värityskirjoja. Minä haluaisin kovasti tehdä joskus sellaisen! Olen kuullut niistä, värityskirjoista aikuisille – eikä idea ole ollenkaan huono, ei alkuunkaan. Kannattaa kokeilla! – Mutta oikeastaan olen katsellut ihastellen kun eräs ihana neito, kuusi vuotta, joka on minullakin välillä hoidossa.. hän saattaa kyllästyttyään itse piirtämään, pyytää minua piirtämään jotain, ja sitten hän värittää sen mieleisekseen. Viimeksi opeteltiin tekemään tuollaista vähän naivistista norsua yhdessä. Tein siitä simppelin myös sen takia, että hän ei ollut ennen piirtänyt sitä ja samalla näytin miten viivat voisivat helpoiten kulkea. Hän on niin ihana, niin vilpitön, ja oh, niin energinen. Onnistuinpa kirjoittamaan sanan ”ihana” useaan kertaan tähän. No, hän nyt vain on niin ihana, minkäs sille voi.

Olin oikeastaan pakahtua onnesta, kun kuulin ohimennen hänen mainitsevan taannoin isälleen nimeni, heidän katsoessa yhdessä erästä teostani, ja hän lausui kuuluvasti ja päättäväiseen äänensävyyn ”Se on Iinan tekemä!”

Mutta, mutta.. kuten olen luvannut, niin vastaan aina kiinnostaviin kysymyksiin! Ja vaikka yleensä vastaan hyvinvointiin, omaan alaani, tai sitä sivuaviin kysymyksiin, niin tässäpä pari, joihin vastasin itsekin ihan sen tähden että toinen niistä sai minut tosiaan miettimään. Siis mitä harrastaisin, jos voittaisin lotossa – tai ylipäätään, että ellei minun tarvitsisi miettiä mitään kustannuksia. Toinen kysymys oli muuten vain nyt ajankohtainen, ja vaikka itkenkin melko usein, niin on mukava vastata siihen, kun on ollut niin onnellinen, että kyynelet ovat valuneet silmistä!

Kysymyksiä ja vastauksia siis.

Milloin viimeksi itkit, ja miksi? Tunnen, että kyyneleet puhdistavat.. Itkin ilosta siis viimeksi viime viikonloppuna, kun sain pidellä sylissäni ystävättäreni poikavauvaa ensimmäisen kerran. Olen niin onnellinen tämän kyseisen ystäväni puolesta. Voi miten pienet sormet ja niin pienet varpaat tämän maailman uudella kansalaisella olikaan!

kuva: Iina koppinen

Mitä teet vapaa- ajallasi? Mieluiten silloin, vapaa- ajallani, esimerkiksi luen, tapaan ystäviä, sekä nyt tähän aikaan vuodesta teen puutarhajuttuja – ja, kuten jo mainitsinkin, liikun paljon luonnossa. Samaten innostun jotenkin valtavasti, kun istuttamani taimet kasvimaalla alkavat kukoistaa!

Kerro jokin unelma, jonka toteuttaisit, mikäli sinun ei tarvitsisi huolehtia kustannuksista? Haaveilen paljonkin.. ehkä eniten haaveksin, että joskus minulla olisi varaa ostaa itselleni ratsuhevonen työllä ansaitsemillani tuloilla.. Ratsuhevonen – etenkin sellainen, jonka kanssa voisi ratsastaa esteitä, sellaisen minä ostaisin. Ja tosiaankin. Kaikesta siitä huolimatta, että hevoset vaativat paljon työtä, ja ylläpitokustannukset ovat aina isot, vaikka tallitilat olisivatkin omastapuolesta. Silloin ei voi valita niitä, miten se sanonta meni – rusinoita pullasta? Että vain ratsastelisi silloin, kun itseä huvittaisi – se ei ole mahdollista, ei pelkästään se. Hevosen omistaminen on kokopäivätyötä. Ja lisäksi, en ikinä myisi pois hevosta, jos joskus vielä sellainen juuri minulle sopiva sattuisi kohdalle.

Mutta kun minulta kysytään, mitä mieluiten tekisin vapaa- aikanani, ihan mitä tahansa, jos se olisi taloudellisesti täysin mahdollista! Minä haluaisin harrastaa jälleen esteratsastusta. Olen hyvin nuoresta, kymmenvuotiaasta suurinpiirtein, saakka ollut tekemisissä hevosten kanssa, ja ensimmäinen hevonen, minkä sain hoitohevoseksi, varsinaisen omistajan pitäessä kyllä huolen, että se hoitaminen sujui oikein ja hyvin – se oli sellainen nuori ravurin alku. Sen säkäkorkeus oli korkeampi, kuin minä ja jouduin nousemaan sen selkään jakkaraa apuna käyttäen! Sittemmin, jo vanhempana, opin toimimaan varsojen ja projektihevosten kanssa. Mutta parhaimmat onnistumisen kokemukset olen saanut kun huomaan hevosen myös nauttivan siitä, mitä opimme yhdessä tekemään, ja että sillä on lahjoja vaikkapa juuri ratsuksi. Se on jotenkin vertaansa vailla oleva yhteys, ratsastaja ja ratsu.. ja loppujen lopuksi aika harvinainen kombo muutenkin, kun ajatellaan, että kaikki hevosetkin ovat omia persooniaan. Voit ostaa erittäin hyvän ja lahjakkaan hevosen, mutta pian huomaatkin, että teillä ei synkkaa! Siksi on erityisen tarpeellista olla tarkka ja panostaa paljon aina, kun kyseessä niinkin pitkäikäisen eläimen hankkimisesta esimerkiksi juuri omaksi.