OHMYGOSSIP – Käytin tämän juhannusaaton aamun ja aamupäivän keskustelemalla ystäväni kanssa kevyitä asioita. Onnistunut suusanallinen hupailu sai minut nauramaan enemmän kuin pitkään aikaan. Hörpimme kahvia, ja oli puhetta myös tästä minun pienestä ongelmasta – liittyen siihen, että mikäli joskus uppoudun lukemaan jotain tiettyä kirjoitustyyliä edustavaa romaania.. niin helposti ajaudun lähtemään kirjoittamaan samankaltaiseen tapaan, samantyyppistä tapaa mukaillen.
Olen siis lukenut viime aikoina Kalervo Palsan päiväkirjat – kokoelmaa, ja sen armottomassa synkeydessä huokuu kuitenkin voimallinen kirjoitustyyli. Hyvin riipaiseva ja yliherkkäkin. En väitä, että osaisin kirjoittaa juuri sillä tavalla, kuin lukemissani kirjoissa, mutta kyllähän niistä tietynlainen tunnelma helposti tarttuu.
kuva: Iina Koppinen – omakuva
”Erään toisen kerran Ivan Karp sanoi: Mikset maalaa lehmiä, ne ovat niin ihanan pastoraalisia ja kovin pysyvä aihe taiteen historiassa.” (Ivan puhui tuolla tavalla)” – AndyWarhol/ Pat Hacket
Tuosta sitaatista tulee mieleeni, miten joskus nuorempana sain usein kuulla – tultuani opiskelemasta, ja muutettuani uudelle paikkakunnalle – tavastani artikuloida puhuessani. Siitä, että se oli kuulemma liian kirjakielistä. Joku vanhempi herrasmies esimerkiksi otti vapauden kertoa minulle jossain paikallisessa ravintolassa, että eihän kukaan puhu noin. Silloin vähän yli parikymppisenä olin vielä vähän arka ja epävarma, niin sitten loukkaannuin ja yritin jopa muuttaa puhetapaani. Nykyisin olen tyytyväinen tähän puhetyyliini. Minulle on ehdotettu, että kirjoittaisin joskus jonkin blogipostaukseni siihen samaan muotoon, kuin puhun, mutta en osaa. Se ei välittyisi oikein.
Kirjoittajana olen kuitenkin hyvin paljon vapaampi, kuin tehdessäni työtäni visuaalisena taiteilijana. Visuaalinen työ on minulle sellaista järjestelmällistä suorittamista, joka rohkaisee luovia sattumia, uusia kuvia, uusia ideoita tapahtuviksi. Kirjoittaessani en ole ulkopuolella siitä, mistä tekstissäni on kyse. Ja vaikka joskus saatan onnahtaa itsensä toistamisen sudenkuoppaan kirjoittaessa, niin uskon, että aika moni kirjoittaja törmää ainakin joskus samaan asiaan? Ainakin kuvittelen siten, vaikka sellaiset eivät valmiissa kirjoituksissa näkyisikään ulospäin.
kuvat: Iina Koppinen – omakuva puutarhassa ja kurki pellolla
”Aina pitäisi olla tuote, jolla ei ole mitään tekemistä sinun itsesi kanssa, tai sen kanssa, mitä ihmiset sinusta ajattelevat.. joten sitä ei koskaan aloita ajattelemalla, että tuotteesi on sinä, tai sinun kuuluisuutesi, tai sinun aurasi” – Andy Warhol
Eräs ystäväni kysyi kerran minulta, ostaisinko performanssin, sillä onhan performanssikin taidetta, ja hyvin erityistä sellaista? Ajattelin asiaa vähän aikaa, ja totesin, että performanssitaide on itse asiassa opettanut minulle vapautta itseilmaisussa ja opettanut myös antamaan anteeksi itselle, mikäli olen omasta mielestäni käyttäytynyt joskus jossain tilanteessa hölmösti, tai omituisesti. Performanssaitaidetta en kylläkään ostaisi.. jos sillä tarkoitetaan jotakuinkin samaa, kuin että ostaa jonkin muunlaisen esittävän teoksen kotiin. Mikäli se tapahtuisi vaikkapa videon muodossa, se olisi tietenkin eri asia, mutta kunkin performanssin voi jossain tietyssä paikassa nähdä ja kokea vain kerran täysin samalla tavoin toteutettuna. Ehkäpä se, että olen joskus ostanut lipun nähdäkseni performanssitaiteilijan.. ehkä minä olen ostanut itselleni sen hetken kokemuksen, mikä siitä on minulle välittynyt.
kuva ja teoskuva: Iina Koppinen – omakuva, teos: Kukkia ja palloja, akryyli ja tussi kankaalle, 100X100cm, 2018
Oli mahtavaa päästä osalliseksi Keuruun taitelijaseuran vuosinäyttelyä tällä kyseisellä teoksella! Juryttaja/ tuomari oli Harri Hirvonen tänä vuonna. Hän on taidehistorioitsija Karjalohjalta. Tämä Harri Hirvonen oli nimenomaan halunnut koota näyttelyn täysin katsomatta teosten nimiä, tai niiden tekijöiden nimiä, ilman mitään muuta, kuin tarkastelemalla itse teoksia, ja kokonaisuus on mielestäni todella onnistunut! Se, miksi minulla ei ole tässä esillä enempää näyttelystä, kuin oma työni.. se johtuu vain siitä, että, mikäli haluaa laittaa jossain esille toisten teoksia, on oltava hyvän tavan mukaan aina kyseisen tekijän lupa.
Vaikka teos on tuollainen sommitelmatyyppinen ja se on nimetty kevyesti juuri sellaiseksi, kuin mitä kuvioita siinä voi nähdä.. Olen sijoittanut siihen tarkoituksellisia, rikkovia yksityiskohtia – ne voivat näyttää yleisön mielestä jopa virheiltä tai hutiloinneilta, mutta ne ovat osa teosta, todellakin. Epäsopivien näköiset tussilla tekemäni kuviot liittyvät aiheessa muistisairauden kuvaamiseen tällä kyseisellä tavoin. Se, miten pienestä loppujen lopuksi voi olla kiinni kuka kukin meistä on omana persoonanaan.
Tästä syystä näin postauksen muodossa teoskuvan lisänä on omakuva. Omakuvahan on hetki elämässä, joka koostuu hetkistä. Ja se on osa sitä hetkien ketjua, mistä todellisuutemme koostuu.. asiat jotka me muistamme, tai haluamme muistaa.
Halusin kutsua kaikkien muiden lisäksi näyttelyä katsomaan erityisesti niitä ihmisiä, jotka auttavat muistisairaudesta kärsiviä, ja heidän omaisiaan. He tekevät tärkeää, korvaamattoman arvokasta työtä, kun kyseessä on sairaus, mikä hitaasti, parantumattomasti ja lopullisesti rappeuttaa ihmisen. Lopulta on jäljellä vain sairauden oireet, ja muistona vain häilyvä kuvajainen siitä, millainen persoonallisuus ja historia ihmisellä oli. Sellaista ei toivo kenellekään, mutta jos sen joka tapauksessa joutuu kohtaamaan vaikka läheisenä, niin nämä kuntouttajat ja hoitajat auttavat, ohjaavat ja tukevat.
Teoksen niin sanottu ylimääräinen, kerrottu sanoma on siis näin ollen minun töilleni poikkeuksellinen. Yleensä en ole sijoittanut töihini tämänkaltaista sisältöä, vaan pitäydyn analysoimaan ja arvioimaan teoksissani nimenomaan niiden näkyvää sisältöä.
kuva: Iina Koppinen – ”Tuulen viemää”
Minua kiinnostaa aina tietää, miten joku toinen kokee, vaikkapa nyt tuon näyttelyssä otetun teoskuvan? Miten te nimeäisitte sen, tai mitä te koette siitä?
Ikimuistoista ja kaunista juhannuksen aikaa, ihanat!
xx
Iina