OHMYGOSSIP – Vuonna 2017 tapahtui paljon. Toukokuussa olin Enrique Iglesian keikalla, joka oli mahtava kokemus nähdä hänet livenä. Valmistuin myös kokiksi ja sain jatkokoulutuksen tarjoilijalinjalle, josta valmistun nyt keväällä.
Toukokuussa minulla oli myös juttua yhden miehen kanssa, kenet luulin olevan se kenen kanssa tulen olemaan pitkäänkin. Kesällä olin monilla festareilla ja tutustuin moniin uusiin ihmisiin. Vietin paljon aikaa miehen kanssa ja hänen kavereiden kanssa. Kesän ja syksyn tapahtumien myötä kuitenkin erosimme hänen tahdostaan, josta minulla lähti alamäki. Syksyyn tapahtui paljon, joka veti minut niin hajalle, josta olin varma, että en tule tästä syksystä selviämään.
Syksyllä sain työharjoittelupaikan Töölön Chico’sista, joka ei alkanut niin kuin olisin toivonut. Viikon ehdin olemaan töissä, jonka jälkeen olin 6 viikkoa poissa erinäisten syiden takia. En osannut odottaa mitä tapahtui, josta tuli lievä masennustila, mutta en lähde aukasemaan asiaa enempään tähän. Onneksi minulla on ystäviä, jotka nostivat minut takaisin ja sain vähän elämäniloa takaisin.
Pääsin mukaan myös TV-ohjelmaan, mikä oli mahtava kokemus ja odotan innolla kun se tulee ulos tv:stä keväällä. Tein ohjelman ohessa myös työharjoittelua, ja oli kyllä rankat pari kuukautta kaiken tapahtumien myötä. Joulukuussa olin myös promokuvissa tv-ohjelmaa varten. Olin Seiskan 25-vuotis synttäriristeilyllä, oli kyllä hyvä reissu. Loppusyksy ja joulukuu näytti lupaavalta.
Kuitenkin tapahtui jälleen jotain mitä kukaan ei olisi voinut odottaa. 20 vuoden takainen perhetutun poika löydettiin joulukuun alussa kuolleena, joka veti taas maton alta. Juuri kun olisi luullut, että tämä vuosi saisi kuitenkin hyvän lopun, niin ei.
Jälleen yrittäen rakentaa uutta pohjaa, mikä pitäisi pystyssä, mutta tuntuu että aina kuin jotain hyvää tapahtuu niin tapahtuu jotain huonoa kanssa. Onneksi on ystäviä ja perhe, jotka aidosti välittää ja on tukena vaikeimpina aikoina. Uusivuosi meni hyvin ihanien ystävien seurassa, ammuttiin raketteja ja pidettiin hauskaa.
Pari päivää uuden vuoden jälkeen heräsin siihen kun poliisit olivat oveni takana. En aukase tätäkään asiaa enempään, mutta toivon että nyt asiat pikkuhiljaa alkaisi menemään parempaan suuntaan, sillä liikaa huonoa on taas tapahtunut. Tälle vuodelle on suunnitelmissa tosiaan valmistua tarjoilijaksi ja muuttaa ystävän kanssa pääkaupunkiseudulle. Yritän saada kirjoitettua useammin, kuhan työkiireiltä ja opiskelulta kerkeän.
OHMYGOSSIP – Tervehdys ”Tuijan keittiöstä!” Pidän todella paljon hyvästä ruuasta. Olen viime vuosien aikana ottanut käyttöön oikeat ruoka-aineet (ei light -tuotteita), kermaa, juustoa ja voita ruuanlaitossa. Erona entiseen on ruoka-annoskokojeni pieneneminen.
Syön useimmiten pääruuan jälkiruokalautasesta ja erikseen tietysti salaatin, jota on saman verran. Kevyttä salaattia voit popsia mielin määrin. Sitä kannattaa syödä ensin niin, että et enää jaksa pääruokaa syödä kovin paljoa. Useimmiten syön nykyään vain yhden lämpimän aterian puolen päivän tietämillä ja iltaa kohden kevennän. Illallisella syön vaikka ruokaisan tonnikalasalaatin. Illalla juon teetä ja saatan syödä omenan tai syödä hiukan luonnonjugurttia, jossa on marjoja. Juomavetenä on aina vesi, jota pyrin juomaan vähintään 2 litraa päivässä.
Koska en enää käytä viljatuotteita, syön aamiaiseksi jugurttia ja marjoja tai sitten teen smoothien vaikka sokerittomasta mustikkakeitosta, jugurtista ja banaanista. Joka kerta en edes tee tästä smoothieta vaan syön eri ainekset lautaselta. Todella terveellisiä smoothieita saat myös punajuuresta ja porkkanasta. Näitä erilaisia smoothie versioita voit ihan itsekin suunnitella ja kokeilla. Netti on myös niitä pullollaan.
Vyötäröni ja vatsani pienentyy ja kasvoni ovat myös kaventuneet, jos ihmisten mielipiteitä on uskominen. Huomaahan sen eron itsekin vanhoihin kuviin verrattaessa. Se on ollut ilahduttavaa huomata myös, että oloni on kevyemmän ja nuorentuneemman oloinen. Eli näillä mennään eteenpäin. Vatsavaivat alkavat myös olla entistä elämää.
Todellinen suosikkikeittoni on: bataatti-porkkanakeitto. Ainekset keitetään pehmeiksi ja survotaan vaikka blenderissä. Lisätään hiukka esim. soijamaitoa ja haluamasi mausteita sekaan. Nam! Pinaattikeitosta myös pidän. Useimmiten ostan sen valmiina.
Teen joka päivä siis itse ruokani ja se on sitä parasta eli kotiruokaa. Ruoka eli ravinto on siis todella tärkeä osa terveyttäsi, se voi parhaimmillaan joko parantaa tai pilata terveytesi. Mikäli et ole nk. kokki-ihminen, älä masennu! Itse opin tekemään ruokaa vasta, kun sain lapseni eli siinä 30-kympin hujakoilla. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia.
Meloni-viinirypäle-kurkku-tonnikala-feta-jäävuorisalaatti (päällä herneenversoja). Voi syödä pääruokana tai ihan salaattina. Tästä annoksesta syö neljä ihmistä.
Aamupalani: Luonnonjugurttia, banaani ja sokeroimaton mustikkakeitto.
Bataatti-porkkanakeitto & herneenversoja
Pääruoka: Basmati superriisiä, broileria kerma-vuohenjuusto-aurajuustokastikkeessa. Melonia, fetaa, viinirypäleitä ja salaatinlehtiä. Juomana sitruunavesi (todella terveellistä ja pitäisi juoda joka päivä).
OHMYGOSSIP – Satumaisien maisemien näkymiä. Aivan loistavaa käydä omatoimimatkailuna tutkimassa vuoristoseutuja! Nestettä piti vain varata mukaan riittävästi, sillä ilman sitä ei kannata lähteä. Vaikka etäisyydet eivät kuulostaisi pitkiltä ja tekee mieli juoksennella poluilla, niin korkeuserot tekevät kilometristäkin yllättävän haastavan.
Erämaamaisemat laajoine tasankoineen kohti vuoria olivat huumaavan kauniita, kuten myös kaikki yksityiskohdat siellä. Sellainen oli tämän reissun tarkoituskin. Kokea kauneutta äkkiseltään niin karun näköisessä ympäristössä. Sekä siellä täällä, jyrkkämutkaisten teiden varsilla – piskuiset kyläkeskittymät tarjoilivat reheviä tyyssijoita valtavien kukkien ja puustojen suojissa. Tuli kyllä huomioitua, että siellä oli monia muitakin samoilijoita kameroiden kanssa. Mutta tuo reissu toi jotenkin sellaista tarvitsemaani vaihtelua ja irtiottoa ihmisvilinästä. Enkä voi olla sanomatta, ettenkö suosittelisi tuollaista tutkimusmatkaa ihan vaikka vain niiden maisemien takia!
Sieltä sain niin paljon uusia työaiheita, ja luonnoksia ja kuvia sitä tulevaa taidenäyttelyäni varten, joka siis käsittelee tätä elämää itsessään ja kaikkea kokemaani kuvallisesti ilmaistuna Adejesta, ja oikeastaan koko saarelta. Ja kuvista minä saan innostusta ja inspiraatiota kirjoittaa, vaikka muutoin en ajattele mitenkään aktiivisesti inspiraation läsnäoloa. Se on sana jolla haluan kuvata, kuinka minä alan kirjoittaa. Ensin tulevat siis kuvat minulla, sitten vasta teksti.
Tässä aluksi siis kuvia erämaasta, ja melkoiseksi kontrastiksi muutama kuva Siam Mall- ostoskeskuksesta, jossa hupsuttelin mm. kuten yhdessä kuvassa, yrittäen olla mallinukke. Lähinnä naurattaa nuo poseeraukset nyt.
Mutta jos haluaa shoppailla edullisesti, eikä ihmismassat tuota vaikeuksia, niin se Siam Mall on ehdottomasti nyt ollut minun suosikki, kun on alennuksetkin.. -70% esimerkiksi. Ostin itselleni muun muassa tuuhean karvaturritakin – sellaiseksi kutsun sitä – koska sitten, kun palaan Suomeen, voi olla äkkiseltään kylmää. Täällä sille tuskin on käyttöä, vaikka joskus aamuisin, ja etenkin iltaisin saattaakin tuntua pientä koleutta päivän kuumuuteen tottuneena, auringon jäljiltä. Minulla onkin sitä varten täällä sellainen musta takki, mikä on näkynyt joissain kuvissakin aiemmin.. siltä varalta, jos tuulee kovasti tai tulee vilu muuten vain, kun minä olen tällainen vilukissa.
Kuvat: Iina Koppinen
Ensivaikutelmien luomisesta
Mietin tässä kahvikuppi toisessa kädessäni, tapaani kirjoittaa.. mistä, mitä, ja miten – koska ihmisethän tekevät helposti, nopeastikin, päätelmiä toisistaan. Varmaan osittain jopa alitajuisestikin – lukemansa, näkemänsä, kokemansa perusteella. Samoinhan minä itsekin teen..jos en vaikka pidä jonkun kirjailijan tyylistä kirjoittaa, niin ei se tarinakaan samoin avaudu, kuin jos nauttisin myös siitä tavasta, jolla se on artikuloitu kirjallisesti. Sama tässä itse kirjoittaessa.
Jännitän usein etukäteen uusien ihmisten tapaamista jonkin verran. Siitäkin huolimatta, että kaikkihan me ollaan inhimillisiä ihmisiä omine asioineen ja ongelmakohtineen, statuksesta, tai mistä tahansa muusta seikasta riippumatta!
Minä olen aika introvertti ihmistyyppi, joten olen todellakin joutunut opettelemaan – nämä tietenkin tilanteesta riippuen – muutaman jujuksi kutsumani asian, joita kanssakäymisissä käytän. Minulla ne toimivat aika hyvin. Voin sanoa, että aina ei ole ollut yhtä helppo mennä tilanteisiin mukaan! Ja eikä aina voi olla sama tunnelma itsessäkään tuomassa sitä itsevarmuutta. Muistan yhdenkin tilanteen, kun olin parikymppinen (myöhästyin näyttelyn avajaisseremoniasta kaiken lisäksi!), olin ihan valmistautumaton – arka, kuin peura ajovaloissa, ja eteeni tarjottiin mikrofonia silloin ja kysyttiin, mitä haluan kertoa maalauksistani, jotka olivat esillä – ja tämä oli vielä ensimmäinen sellainen suuri näyttely opintojen jälkeen! Minulta kaikkosi päästä sekin vähä, minkä olisin siinä tilanteessa voinut kuvitella sanovani töistäni. Taisin toivoa, että olisin tapettia, ettei kukaan katsoisi minua, että olisin näkymätön.
Tuon kyseisen kokemukseni jälkeen halusin oppia, kuinka liittyä tilanteisiin, joihin tietää olevansa menossa, jotka ovat positiivisia ja joku saattaa hyvinkin aidosti olla kiinnostunut taiteen tekemisen taustoista, töiden tarinoista, ja tietysti myös ihmisestä joka niitä tekee. Minulla on vähän kaksijakoinenkin tuo minun introverttiys – tarkoitan, että olen saanut opetella myös, etten höpöttelisi liikaa, kun itsekin innostun.
Jo paikalle saapuessa olen siis valmistautunut moikkaamaan, ja vähintään kättelemään toisia ihmisiä – tutumpia halaan mieluummin, koska kättely tuntuisi jotenkin liian viralliselta tietyllä tapaa.
Tuohon liittyy se, kuinka näyttäytyy rennon oloisesti, mutta samalla intensiivisesti läsnäolevana uusien ihmisten kanssa. Tarkoitan, että olen opetellut siihen, ettei katseeni lähtisi vaeltelmaan puhuessani jollekin, joka ei tunne minua. Läheisemmät nyt tietääkin, että minulle on jotenkin helpompi pitää ajatukseni koossa puhuessani, kun katson osan aikaa puhuessa toisaalle, eikä se siis todellakaan ole mikään loukkaus, olla katsomatta koko ajan silmiin, kun puhuu. Ryhdillä ja katseella ja ehkä jollakin vähän erikoisemmalla, mutta ei niinkään valmiiksi mietityn kuuloisella aloitus-, tai vastakysymyksellä, pääsenkin jo nykyisin yleensä hyvin alkuun. Sen jälkeen on niin paljon helpompi mennä sellaisen flown mukaan ja eteenpäin, sisäisen alkukankeuden helpotuttua. Irtoaa hymykin, kun pystyy onnittelemaan itseään siitä, että alku onnistui.
Kohtaamiset ja keskustelut – niissä on on aina vähintään ne kaksi henkilöä, eikä voi moittia itseä liikaa, jos juttu ei luistakaan, sillä onhan toisellakin ihmisellä osuutensa ja tai voisiko sanoa – vastuunsa kommunikaatiosta, ja kyllä se on siitä toisestakin osapuolesta kiinni, mikäli juttu ei ota tuulta alleen. Ei sellaista kannata jäädä liikaa murehtimaan, sen minä olen päättänyt.
Parasta itselläni on mennä tilanteisiin ja tapaamisiin avoimin ja positiivisin mielin. Ja tarpeen vaatiessa myös hyvin valmistautuneena uusiin kohtaamisiin. Oma hyvinvointi ja itsevarmuus huokuu näin ollen hyvällä tavalla myös ulospäin, toisille ihmisille.
Eccon sandaalit ja villasukat
Palaan tässä vielä tuohon alkupuolen juttuuni. Siihen liittyy Eccon sandaalit ja villasukat. Eccon sandaalit ja lenkkarit ovat olleet minulla täällä paljon käytössä, kun olen niin paljon liikkunut jalkaisin, jolloin se mukavuus on minulle tuntunut paljon tärkeämmältä, kuin korolliset sandaalini, jotka otin mukaan lähinnä illallisia ja muita hienompia juttuja, tai tärkeämpiä tapaamisia varten. Eccot sopivat minun jalkatyypille niin hyvin, ja soveltuvat jaloilleni parhaiten, oli sitten kyse lenkkeilystä, tai hyötyliikunnasta. Ovat niin mukavat jalassa.
Ja sitten ne villasukat! Kaltaiseni vilukissa siis, enkä olisi uskonut ikinä tarvitsevani, saatika käyttäväni villasukkia Adejen ilmastossa. Mutta niissä on jännä mekanismi verrattuna muihin sukkiin. Jos on kylmä, ne pitävät jalat lämpiminä, mutta jos lämpimissä olosuhteissa joutuu pitämään sukkia, niin villasukat eivät hiosta. Huomasin tuon oikeastaan vahingossa, koska kaikki minun muut sukat olivat kuivumassa pesun jäljiltä. Sitä paitsi villasukat ovat jotenkin niin kotoisen ja mukavuuden haluisen oloinen valinta minulle, kun haluan suojata jalkojani vaikkapa terassilla aamuisin venytellessäni.
Venyttelen ja tanssin ne jalassa yksikseni ympäri asuntoa, kuten kotonakin talvisin, ja ne tuntuvat jotenkin niin pehmeiltä ja suloisilta. Siksi joissakin kuvissakin siis näkyy minulla juuri villasukat jalassa täällä.
Vitamiinit tulevat minulle täällä pääosin terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta, mikä pitää sisällään paljon hedelmiä ja kasviksia. Iltaisin kyllä tulee syötyä muun muassa pastaa tai kalaruokia. Mykofarina ja Beroccan Boost ovat nyt olleet ainoat lisäravinteet minulla täällä. Mykofarina on siis siitakesienivalmiste ja se voimistaa kehon immuunijärjestelmää. Niitä tavallisia, kuten D- vitamiinia ei ainakaan ole nyt tarvinnut minun purkista nauttia, koska täällä on niin aurinkoista. Tosin joudun aikalailla suojaamaan itseäni aurinkovoiteilla, sillä ihoni on sellainen, että se palaa helposti, muttei rusketu. Mutta toisaalta, viihdyn tämän ihosävyni kanssa. Se rusketus vain ei ole minun juttuni.
OHMYGOSSIP – Haastattelin kuopiolaista musiikkipedagogi Maria Suurosta. Hän on työskennellyt monissa eri taidealan projekteissa mukana, missä kaikissa, se selviää oheisesta haastattelustani.
Kuka ja mikä olet? Ammattisi ja missä vaikutat?
Olen Maria Suuronen, kulttuurialan friikkutyöläinen. Koulutukseltani olen musiikkipedagogi, pääaineenani oli klassinen laulu. Vaikutan pääasiassa Kuopiossa ja Helsingissä.
Olet monipuolinen kulttuuripersoona. Pikku linnut ovat laulaneet, että vedät elokuvatyöpajaa sekä tuotat nukketeatteriesityksiä, kerrotko lukijoillemme lisää näistä mielenkiintoisista projekteistasi ja siitä miten päädyit näitä tekemään?
Olen tuottanut Indie-elokuvia (mm. agenttiaiheinen Idän kaksikko), Barbie (animaatiolyhäri). Olen näissä projekteissa osallistunut oikeastaan kaikkeen mitä leffatuotantoon kuuluu; käsikirjoittanut, näytellyt, puvustanut, hoitanut location scoutingin, castingin, rekvisiitan, puvustuksen, cateringin, yhteistyötahot ym. TV -sarjojen pikkuroolien ja mainoskuvausten ohessa vedän elokuvatyöpajaa kulttuuripaja Luoteessa, Kuopiossa. Kulttuurikeskus Vuorilinnassa, joka myös vaikuttaa Kuopiossa, esitetään työryhmäni kanssa nukketeatteriesitys ”Routarouvan kirous” pakkaspäivien aikaan. Nuket ovat aina kiehtoneet minua. Ensin ne tulivat seikkailemaan videoille esim. parodia X-filesista, Barbie. Sitten tuntui luontevalta aloittaa nukkenäytteleminen myös näyttämöllä, liveyleisön edessä.
Oletko ennen tehnyt kulttuuriprojekteja tai yhteistyötä, ja, jos niin mitä?
Olen konsertoinut erilaisten musiikkikokoonpanojen kanssa jo musiikkiopintojen alkuajoista saakka mm. liedkonsertit, kamarimusiikki, muutamissa musiikkinäytelmissä ja oopperoissa olen myös ollut mukana.
Miten päädyit kulttuurin pariin?
Olen taiteilija henkeen ja vereen. Minulle ei sovi rutiiniluontoinen, luovuutta kaipaamaton työ opetustyön lisäksi. Olen halunnut myös esiintyä solistisesti ja näytellä. Oikeastaan luontevin foorumi esiintyä löytyi av-tuotantokeikkojen myötä, joita onkin jo kertynyt aika monta eli 45 keikkaa. Näihin mahtuu avustamista ja esiintymistä tv-sarjoissa, leffoissa, mainoksissa ja kanavatunnareissa. Moniin tosi lahjakkaisiin on tullut törmättyä kuvauskuvioissa (ohjaajat; Dome Karukoski, Leif Lindblom, Lea Klemola, näyttelijät; Tommi Korpela, Jussi Vatanen).
Riittääkö töitä täällä Savossa tarpeeksi? Oletko koskaan ajatellut siirtyä pääkaupunkiseudulle, siellä varmaan alallasi olisi runsaampaa työtarjontaa ja enemmän mahdollisuuksiakin?
Musiikinalan töitä saisi olla enemmän. Myös audiovisuaalisia tuotantoja on näillä leveyksillä tarjolla äärimmäisen harvoin. Jos näitä haluaa tehdä, on oltava valmis matkaamaan Etelä-Suomeen. Olen vuosien varrella asunutkin Helsingissä ihan parempien työtilaisuuksien vuoksi.
Mitkä ovat tulevaisuuden haaveesi? Terveisesi lukijoille?
Tulevaisuudessa toivon työssäni yhdistäväni musiikin, nukketeatterin ja soveltavan taiteen. Nukketeatteri on Suomessa vielä varsin nuori taidemuoto. Toivoisin ihmisten löytävän enenevässä määrin sen pariin ja ymmärtävän miten paljon tarinankerronnallisia mahdollisuuksia se tarjoaa. Myös tapahtumatuotanto, jota olen työkseni jo tehnytkin, on lähellä sydäntäni kaikesta stressaavuudestaan huolimatta. Näissä haluaisin koordinoinnin lisäksi ottaa osan taiteellisesta vastuusta esim. rekvisitoinnin muodossa. Myös ajattelemaan herättävien, jopa shokeeraavien näyttelyiden järjestäminen kiinnostaa. Lähetän lämpimät terveiseni lukijoille ja tulkaahan katsomaan nukketeatteria ”Routarouvan kirous” Kuopion kulttuurikeskus Vuorilinnaan!
Lopuksi kiitän sinua Maria Suuronen haastattelusta ja toivotan menestystä uudelle vuodelle 2018!
Kuva: Maria Suuronen (Private), muut kuvat: Jari Tiikkainen
OHMYGOSSIP – Niin se vuosi vaihtui, taivaan täydeltä ilotulitteita, ja ihmisten hurraamisen äänten säestämänä. Tänään on toinen päivä alkanutta vuotta 2018, ja se sai minut muistelemaan, mitä kaikkea piti tuo 2017 sisällään. Katselin hypnotisoituneena eteen aukeavaa merimaisemaa, ja muistelin hetkiä. Viime vuoden keväthangella koiran kanssa kävelyistä aivan niihin suurimpiin minulle isoihin juttuihin saakka.. H. Castrén avaamassa pop- up- galleria- avajaisia, sekä tietenkin muut näyttelyt, ja hetket oman työni parissa. Tai harvinaiset, levolliset aamut, kun ei ollut kiire minnekään.
Tietenkin minä mietin kaikkea täälläkin kokemaani, sellaista kaunista, ja onnellista, samalla, kun laiva ulapalla ui alkavan iltapäivän utuun jossakin tuolla, silmien kantamattomiin. Taitaa olla piakkoin siestan aika.
Siitä tulikin mieleen, että lupasin viime viikolla jo toista kertaa La Galeria- taidetarvikeliikkeessä poiketessani, sitä pitävälle Luisille, poikkeavani ensi vuonnakin, eli toisin sanoen tällä viikolla hänen liikkeeseensä ostoksille, koska tosiaankin tarvitsen niitä taidetarvikkeita, ja täällä minulla on myös ylimääräistä aikaa harjoittaa ja muistuttaa mieleen akvarellimaalaamista, mitä en ole varmaankaan juurikaan sitten opiskeluvuosien tehnyt. Viime viikolla siis katsoin kyseisen kaupan nettisivuilta sen aukioloajat, mutta en ottanut huomioon siestaa, enkä sen merkitystä sillä tavoin, kuin olisi ehkä pitänyt.
Törmäsin Luisiin silloin kaupungilla kuitenkin ohimennen ja menin tervehtimään. Nolostuin kovin, kun hän pyöritteli minulle päätään, kun pyysin niin ystävällisesti kuin osasin, etteikö hän mitenkään voisi tehdä poikkeusta, kun kerran on kulmilla, ihan hetkeksi avata kesken siestan, liikettä minulle.. hoitaisin ostokseni tosi nopeasti.. Hävetti kyllä, että edes sellaista kysyin, kun hän osoitti minulle kelloaan ja kertoi, ettei ole nyt töissä, koska on siesta. Tunsin itseni ihan hirveän röyhkeäksi ja yritin hyvitellä huonoa käytöstäni kertomalla, että kyllä minä odotan. Ja sitä lupaustani en kyllä sitten katunutkaan, sillä kävely ympäriinsä värikkäitä, kapeita kujia myöten, Los Cristianoksessa, oli minulle todella eheyttävää.
Tässä ohessa muutamia ottamiani kuvia sieltä. Ai niin, paitsi tuo yksi, jossa aukeaa näkymä meren lahdelle, ja korkealle rantakallioseinämälle – se on Los Gigantesista!
Kuvat: Iina Koppinen
Tosin, kävi minulle pari muutakin aika hölmöä juttua siellä Los Cristianoksessa.
Piti nimittäin poiketa toilettiin, ja valitsin Subwayn, kun ajattelin juoda jonkun limsan samalla. Jonotettuani aikani naisten vessaan, olin, että apua, mikä paikka.. oli päivän kiireisin hetki, eikä paikkaa kukaan ollut ehtinyt siistimään. Päätin saippuoida kädet siellä oikein perinpohjaisesti. Tehtyäni sen, huomasin, ettei siellä oleva hana toimi. Ei vettä. Sitä saippuaa oli siis todella runsaasti minun käsissä. Lopulta päädyin käyttämään tarjolla olevat loput paperit suurinpiirtein hinkatessani sitä saippuaa pois. Ja juuri tuon takia kannan yleensä mukanani kosteuspyyhkeitä! Paitsi tietenkin tällä kertaa.
Toinen hölmö juttu.. Oletteko koskaan sovituskopissa törmänneet sellaiseen ongelmaan, ettei ole aivan varma, kuinka jokin vaate tulisi oikeaoppisesti pukea päälle? Minulle kävi sekin kömmähdys. Olin ihan tuskissani sovituskopissa valitsemani paidan kanssa, yrittäessäni päätellä mikä nyöri menee minnekin, ja meneekö koko vaate edes oikein päin. Saatuani sen jotenkin päälleni siten, että kehtasin lopulta astua käytävälle katselemaan sitä paitaa päälläni kauempaa ja isommasta peilistä nähtynä, niin iloisen rempseä myyjä tuli luokseni. Hän sanoi, että se näyttää ylläni ihan hyvälle, mutta haluaisinko ehkä pukea sen oikein päälleni? Olin, että no joo, todellakin.. taas nolona.. Hän sanoi, että käy se noinkin, mutta rusetti tulisi tehdä kaulalle, ei selkäpuolelle, kuten minä olin sen laittanut. Eipä ihmekään että ne ”ylimääräiset” kangashihnasuikaleet olivat niin pitkät!
Täällä olen niin kovin nauttinut väreistä, ja värien ja muotojen yhdistelmistä, niin luonnon, arkkitehtuurin, kuin niiden yhdistelmien johdosta. Eihän Suomenkaan talvi ole musta..tai joulu, vaikkei lunta olisikaan! Kuinka voisi, kun värejä löytyy silloinkin myös luonnosta vaikka minkälaisia. Ymmärrän kyllä sen tavan ilmaista asia, mutten vain itse koe sitä samoin.
Viime vuonna luin muuten jokseenkin runsaasti kirjoja. Niistä ylivoimaiseksi suosikiksi jäi mieleen Jonathan Franzenin tuotannosta romaani ”Muutoksia”. Luin sen suomenkielellä, mutta suomennoksessakin siitä oli onnistuttu tavoittamaan, ja tekemään hyvin kielellisesti oivaltava, ja sen huumori todella iski minuun, vaikka itse tarinassa oli hyvin synkkiäkin säväyksiä, ja eräs kovin surullinen kohta osui minuun niin, että purskahdin itkuun. Niin voimallisesti se vetosi tunteisiini. Mutta ajattelen asian niin, että tuollaiset kyyneleet puhdistavat.
Tästä alkaneesta vuodesta minä toivon kaikille, sekä myös itsellenikin paljon iloa, ja onnea, oli sitten kyse rakkaudesta, tai urasta, työstä!
OHMYGOSSIP – Kello on tällä hetkellä puoli seitsemän illalla, tätä kirjoittaessani. Katselen samalla tupakeittiöni ikkunasta ilotulitteiden iloista ja värikästä räiskyntää tummalla taivaalla. Monet perheelliset lähettävät jo varhaisesta illasta ilotulitteita, jotta perheen pikkuväki saa myös niistä oman osansa. Normaalisti niitä lähetetään puolen yön aikaan ja sen jälkeenkin, kun uusi vuosi on vaihtumassa tai on jo vaihtunut.
Mennyt vuosi meni sukkelaan. Onneksi sain olla terveenä yhtä mahatautia lukuun ottamatta. Vähällä pääsin ja iso kiitos siitä yläkertaan. Olen myös rukoillut perheeni, läheisteni ja ystävieni puolesta unohtamatta tätä koko maapalloa ja sen ihmisiä. Toivon, että ensi vuosi 2018 toisi maailmaan rauhaa ja rakkautta. Aina sanotaan, ettei yksi ihminen voi vaikuttaa isoihin asioihin yksin. Minä olen ihan eri mieltä, jos meistä jokainen vaalisi rauhaa ja rakkautta omalta osaltaan mukaan lukien maailman johtajat, sotia ei olisi ja, jos maailman rikkaat antaisivat promillen rahoistaan kehitysmaille, nälänhätääkään ei olisi.
Toivon myös maamme poliittisilta päättäjiltä inhimillisyyttä, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta tulevissa päätöksenteoissa. Usein se pieni ja vähäosainen ihminen maksaa laskun, jota itse ei ole edes aiheuttanut ja saa siitä, vielä syyt niskaansa sekä sanktiot päälle. Maailma on todella kova ja julma paikka.
Meidän kaikkien yhteinen hyvä olisi auttaa lähimmäisiämme. Uskon, että auttamisen kautta saamme sen suurimman ilon. Materia ja raha tuo vain hetkellisen onnen tunteen. Eräs tuntemani miljonäärikin on sanonut, että, kun on hankkinut talon, mökin, auton ja veneen, muut hankinnat eivät tunnu enää missään. Että näin. Omat uuden vuoden lupaukseni ovat itseni kehittäminen ja kasvatustieteiden opiskelun jatkaminen. Omasta puolestani toivotan Sinulle oikein ihanaa ja riemukasta uuden vuoden alkua sekä kaikkea mahdollista hyvää mitä maailma voi tarjota!
Kaunis kiitos siitä, että olet lukijani ja toivon, että olet sitä myös ensi vuonna 2018!
OHMYGOSSIP – Tuoreen kahvin ja magnolian tuoksuinen katu. Kävin Los Cristianoksessa taideliikkeessä ostoksilla, sillä tarvikkeita en voinut ottaa Suomesta, kuin murto- osan mukaani. Pieniä, ihania katuja, joita käyskennellessä mieleni virkistyi valtavasti. Hyvin erityylinen paikka, kuin vaikka tuo Playa De Las Americas, minkä rantoja olen vaellellut jo useammin.
Mutta liikenne ja tuo auto, jota en ilmeisesti koskaan opi ajamaan oikein, koska siinä on automaattikäsijarru, ja se sammuu helposti pysäyttäessä, ellei paina koko ajan kaasua, olivat kyllä aika stressaavia! Jalkautuessa asiat helpottuivat huomattavasti. En sitten tiedä, tuliko tuo magnolian tuoksu jostakusta ihmisestä, mutta sen huumaava tuoksu tulvi vastaan avatessani auton oven, ja läheisen kahvilan viekoitteleva tuoksu! Kaduilla oli miellyttävän lämpimällä tavalla viileää, ymmärtänette, mitä tarkoitan – siellä ei tuullut, eikä kuitenkaan aurinkokaan mahtunut talojen väliköissä paistamaan täydellä teholla.
Tänään minulla on sellainen ihanaa- päivä. Kommentoidessa ystävieni kuviakin huomasin käyttäväni joka toisessa lauseessa ”ihanaa”. Aurinko paistaa, ja ihmiset ovat niin ystävällisiä. Taideliikkeen kauppiaskin kysyi minun nettisivuja, joilta voisi nähdä töitäni. Annoin hänelle tiedot ilomielin, ja lähdin aarteineni jatkamaan matkaa. Edullisia aarteita olivatkin, maalit, ja laatusiveltimet ja kaikki siellä, siis verrattuna Suomen hintatasoon niissä. Ja noissa kuitenkin laatu on niin kovin tärkeää, koska voitte kuvitella, miten ärsyttävää on vaikkapa maalata siveltimellä, josta irtoaa niitä jouhia/karvoja koko ajan.. sellaisia ei edes kannata ostaa, vaikka olisivat kuinka edullisia, sillä silloin ei voi keskittyä työhön, kun joutuu yrittämään ottaa maalin seasta jouhia pois.
Eilen aloitin maalaamaan yhtä maisemaa, joka kuvaa rinteellä näkyviä valkoisia kivitaloja ja palmuja ja puutarhojen vehreyttä. Oli jännä seurata, kuinka talojen valkoinen pintasävy muuttuu erilaisissa valaistuksissa päivän mittaan. Yleensä maalaan siis mieluiten kuvasta maisemat ja kaiken sellaisen perinteisen esittävän, kuten esim. muotokuvat, mutta täällä on helppo myös suurin osa tutkielmista tehdä ihan paikanpäällä. Tuossa kuvia Los Cristianoksesta pari, ja yhdessä minä terassilla pohjustamassa ja luonnostelemassa aloittamaani maisemaa. Ja aamujuttuihini kuuluva kupillinen pikakahvia, tällä kertaa muotilehden kanssa nautittuna.
Olen suosinut aika kevyitä hedelmäpitoisia lounaita, ettei alkaisi liikaa ramaisemaan kesken päivän, ja juoda täytyy muistaa vettä usein. Iltaisin vasta olen sitten heittäytynyt noille kulinaristisemmille nautinnoille – toki siinäkin yrittänyt pysyä kohtuudessa, etten tuntisi oloani liian tuhdiksi, täyteen tungetuksi nukkumaan mennessä. Hanavettähän täälläkään ei voi käyttää juomiseen, kuten ei useassa muussakaan maassa, joten sen juomaveden joutuu ostamaan. Arvatkaas vain, kuinka monta kertaa olen tottumuksesta ollut ottamassa sitä vettä hanasta suoraan? Tosi usein. Ja ruoka on kyllä – ainakin näissä kaupoissa, missä minä olen käynyt, niin hinnaltaan aika paljon sama kuin Suomessa, eli en koe että täällä nyt olisi jotenkin erityisen halpaa pidemmän päälle asua.
Sitkeästi minussa suurimman osan aamuista sinnittelee tuo Suomen aika.. tänäkin aamuna ylhäällä lopullisesti olin neljältä. Koska siihen aikaan normaalisti alan virkoilla – siis kuuden aikaan aamuisin Suomessa arkipäivinä, ehtiäkseni omat välttämättömät aamutoimeni. Onko teillä mitään erityisiä rutiineja aamuisin? Sellaisia, jotka säilyvät silloinkin, kun ei tarvitsisi nousta vaikka johonkin tiettyyn aikaan? Minulla on joskus ihan äärettömän vaikeaa kaamosaikaan pompata ylös kuuden tienoilla, mutta kärsittyäni viime talvena unettomuudesta, osaan nyt arvostaa erityisen hyvin juuri unta. Silloinen unettomuus johtui voimille paljon käyneestä elämäntilanteesta, johon liittyi valtava eksistentiaalinen suru. Jos rakastaa paljon, niin myös tuntee paljon, ja voimakkaasti.
Olenkin jo luetellut omia aamurutiinejani aiemmassa postauksessa, mutta jos kaikki muu pitäisi karsia pois, niin aamukahvi mustana ja vahvana, rauhassa nautittuna, on minulle ilmeisesti tärkein rutiinini. Juon instant- kahvia aamuisin, koska nekin ovat nykyisin niin hyvälaatuisia jo, että ainakaan minä en juurikaan erota makua tavallisesta ja pikakahvistani. Jotenkin vain helpompi kai mukamas laittaa vain veden keitin päälle, kuin mittailla vettä ja kahvia keittimeen, aamuisin. Ja tällä tavoin sitä kahvia ei ainakaan mene hukkaan. Muulloin, ja vaikka kahviloissa kyllä sitten juon vaikka vähän erikoisempaakin kahvia, ja mielellään pavuista jauhettuna.
Se, mikä minulta täällä puuttuu, on muuten perinteinen maalausteline. En raaski ostaa sellaista tänne, koska en haluaisi jättää sitä sitten tänne, ja sellaisen roudaaminen olisi haastavaa.. kun on muutenkin nyt jo kertynyt tuota materiaalia. Koska olen tehnyt ehkä vähän liikaakin vaateostoksia, ja ostanut hetken mielijohteesta muutaman – no, tähän mennessä kolme, sellaista rantakassityyppistä kangaslaukkua, kun niihin mahtuu niin hyvin läppäri, kamera, luonnospaperit ja muut jutut, jos menen jonnekin muualle kuljeskelemaan. Maalaan siis nyt sitten lattialla tuettuna valmiiksi maalauksiani. Ei ole varmaan ihme, että on niska ja hartiat jumissa.
Mitenkä te muuten aiotte viettää vuodenvaihteen? Itse asiassa juuri käydessä siellä Los Cristianoksessa, poikkesin muutamaan puotiin, ja sovittelinkin joitakin bling- bling- vaatteita, ja erityisesti yhtä mekkoa päälleni, mutta en päätynyt ostamaan sitä, koska siinä oli mielestäni aivan liian antava kaula- aukko. Tuli mieleen, että sen kanssa joutuisin koko ajan jännittämään itseä tiettyyn asentoon ja varomaan äkkinäisiä liikkeitä, ettei kävisi hölmösti. Varmaankin kuitenkin aika rauhallisissa merkeissä minun vuodenvaihde sujuu.. ehkä jotain ilotulitusta menen katsomaan, ja sitä ennen illalliselle. On ne suunnitelmat kyllä vielä sen kannalta siten apposen ammollaan.
Ihanaa, mahtavaa vuoden vaihdetta teille kaikille! Palataan vuonna 2018!
OHMYGOSSIP – On vaikeaa hahmottaa etäisyyksiä merellä. Vähän hassusti vastarannaksi kutsumani La Gomeran saari on huomattavasti pienempi, tunnelmallinen vulgaaninen saari. Täältä katsoen se kylpee utuisine vuorenhuippuineen aivan ikiomassa eteerisessä tyyssijassaan. Sain siitä hieman tietoa yliystävälliseltä lauttamatkayrittäjältä, joka olisi tahtonut minut mukaan lautalleen. Olin itseasiassa menossa lähinnä kauppaostoksille omaan pikkuiseen lähikauppaani täällä.
Hän mainosti tuota saarta aivan omanlaisekseen paratiisiksi, ja myi minulle lippua, vaikka kuinka ystävällisesti yritin kertoa, että ehkä joskus toiste, eli kiitos, mutta ei kiitos – samalla yrittäessäni ohittaa häntä päästäkseni sinne ruokakauppaan. Vaikka kieltämättä se erittäin harvinainen laakeripuumetsä mielenkiintoni herättikin. Mikäli haluaa juuri erityisesti La Gomeralle, niin vehmautensa takia se sopii patikointiin ja maastopyöräilyyn. Ehkäpä lähden jonain päivänä lautturin matkaan, katsomaan tuota tarunhohtoiselta jo kuullostanutta laakeripuumetsää.
Mutta täällä Adejessa on myös rauhallista, ja paljon luonnonnähtävyyksiä, sekä kokonaisuudessan saarella sekä karuja, että hyvin vehmaita seutuja.. ja vaikkapa Teiden kansallispuisto, minne olen ajatellut mennä kuvaamaan jossain vaiheessa. Vuokra- auton ottamiseen olen päätynyt täällä simppelisti siksi, että sillä on helppoa taittaa halutessaan pidempiäkin matkoja..päättää lähtönsä ja paluunsa itse. Tällä viikollahan olen ajatellut ainakin poiketa Santa Cruziin yhdistääkseni kuvaus-, ja shoppailureissun. Pääasiallisesti kuitenkin kuvaamaan olen menossa sinne.
Olen ollut tänään jotenkin hiukan surumielinen. Jos joku kysyisi; miksi, niin en välttämättä osaisi vastata siihen. Olen vain välillä todella uppoutunut omaan sisäiseen maailmaani, ja joskus tämmöisen fiiliksen syitä en edes tiedä itsekään.. Siksi lähdinkin sitten lohduttautumaan. Kiertelin parissa ostoskeskuksessa, mitkä ovat tässä aika lähellä. Ensiksi menin lähinnä haaveilu-, ja katselukierrokselle enemmänkin luksusliikkeitä sisällään pitävään, siistiksi luonnehtimaani Plaza Del Duque- ostoskeskukseen, sillä siinä ja sen lähettyvillä on erittäin runsas valikoima etenkin luksusasusteketjuja. Ja siellä ei siis todellakaan tarvitse pelätä ainakaan ostavansa jotain kopiotuotetta, ja siten tulevansa huijatuksi, kun ovat merkkiliikkeitä.
Aika paljon kuitenkin itse ostan käyttöä kestäviä, kauniita vaatteita, joissa yhdistyy silmiäni miellyttävät kuosit ja hyvät, laadukkaat materiaalit – sellaisia, joiden kanssa kassalla ei tarvitse kuvitella, kuinka luottokortin tinnutusta muistuttava ulina muuttuu suurhälytykseksi ja ostohetki syyllisyydentunnoksi omasta taloudellisesta rajallisuudesta! Mutta jalkineet, ja laukut, korut, joita etenkin tuossa ostoskeskuksessa on – niitä mielelläni katselin..niihin minulla kai on sellainen tietynlainen ylellisyyshakuisuus.
Vaatteita, jos etsii, niin itse ainakin käytän paljon nykyisin Zaran tuotteita, ja siksipä reissuun valikoitui toinen suuri ostoskeskus – itse asiassa tosi viihtyisä sellainen, Siam Mall.
Tuossa on muutama kuva tältä minun joulunajalta. Eikö olekin mielenkiintoinen laukku? Ja nuo korut.. Sopisivatkohan minulle? Ne löytyisivät sieltä Duquesta. Tässä kohtaa huomioitavaa – olen osan kuvista ottanut puhelimen kameralla, mutta toivon, että kuvat ovat hyvännäköisiä myös suurempina katsottuna. Paljon olen siis liikkunut jalkaisin kuvaamassa näiden jo ohi niin nopeasti kiitäneiden joulupyhien aikana, ja halusin jakaa nähtäväksi muutamia kohtia myös kuvina. Kovasti itseäni kiinnostaa paikallinen arkkitehtuuri, muunmuassa. Joissakin kuvissa näkyy myös tuo minun kevyt jokapaikan kamerani – Olympus, mikä on keveytensä takia todella hyvä kuljettaa mukana, ja sillä pystyy kuvaamaan oikeastaan ihan mitä vain. Tykkään.
Kuvat: Iina Koppinen
Tätä joulunaikaa olen siis viettänyt jotenkin sellaisen uneliaan rennon onnellisuuden vallitessa pääosin. Ei ole kiire, eikä ole sellaista stressiä tässä joulussani täällä. Tietenkin minun on ikävä rakkaitani, sitä en kiellä. Olen ehtinyt myös potea jo valmiiksi arkea varten huonoa omaa tuntoa siitä, mitä kaikkea en ole ehtinyt tekemään. Olen kai vain jättänyt niitä, ei niin kiireelliseksi kokemiani asioita tekemättä. Kuten kuvaamatta taidettani Instagramiin, jotta niitä olisi kiinnostuneiden helpompi nähdä ensiksi, sitä kautta.
Paljonhan olen esimerkiksi Suomessa vienyt aiemmin näyttelyitä paikkoihin, joissa ihmisten on helppo ollut tulla katsomaan, kuten useat kaupungintalot ja kirjastot, nyt mainitakseni. Tällöin kuvataidetta ei kiinnostuneen kävijän ole aina vartavasten tarvinnut lähteä katsomaan gallerioihin, tai museoihin, vaan sitä on voinut helposti nähdä, samalla käydessä vaikka hoitamassa muita asioita. Helposti lähestyttävyys on kuvallisenkin ilmaisun saralla, kuten muissakin taiteenlajeissa, sellainen yksi seikka, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Useammalta on saattanut aiemmin jäädä se mahdollinen poikkeaminen museoon tekemättä, mikäli ei ole ennalta oikein tiennyt varmaksi, haluaako nähdä juuri minun taidetta. Se on yksi osuus tässä kaikessa. Voimakas, intensiivinen studiotyöskentely, ja uniikki ilmaisu, ja sitten yhtenä osana myös katsojan, tai potentiaalisen ostajan kannalta helposti lähestyttävä näyttelypaikka, kuten pop- up- tyylinen galleria vaikka. Ja markkinointi. Toki myös siis nämä isommat galleriat ja museot, joista itse pidän. Mutta nykyaikana markkinointi tapahtuu enemmän verkon kautta, ja silloin vaikkapa ostajan, tai katsojan, on ehkä helpompi päätyä haluamaan nähdä työni myös todellisuudessa, kun ensin voi katsoa ne kuvina netissä.
Tosin näyttelyiden kerronnallisen markkinoinnin suhteen paljolti, niin kuin myös aiemminkin, erityisen tärkeitä ovat haastattelut, kritiikit, ja siis nimenomaan nuo painetut lehtijutut.
Tässä joulunaikana olen muuten fantasioinut, että voisin joskus.. tulevaisuudessa yhdistää kuvataiteen designiin, jollakin tavalla.. ehkä yhteistyönä jonkin jo valmiin merkin kanssa. Olen unelmoinut, että minun suunnittelemana ja toteuttamana olisi jokin printtikuosi vaikka jossain vaatteessa, laukussa..kengissä. Hymyilen. Ehkäpä joskus.
Nyt kohti loppuvuotta ja sitä uuden vuoden odotusta. Palataan!
OHMYGOSSIP – Jouluinen ja lämmin tervehdykseni! Jouluun on enää vajaat kaksi vuorokautta. Lapset odottavat jo malttamattomina aattoa, miksei moni aikuinenkin. Täällä Savossa joulun tunnelmaa lisää lumen runsaus. Onhan se niin, että ei valkoista joulua mikään voita.
Kävin viikolla jo Etelä-Suomessa tervehtimiskäynnillä. Tulin takaisin kotiini, sillä jokaisellahan on ne omat suunnitelmansa. Minut on kutsuttu tuttavaperheeseen aattoa viettämään. Tuntuu oudolta mennä valmiiseen pöytään, kun itse on aina tottunut laittamaan muille joulua. Toki olen ostanut pitkille pyhille myös ruokaa omaankin jääkaappiini; valmiita laatikoita ja kalkkunaa. Tänään tein itse rosollin (en voi syödä sipulia, kaupan rosollissa on) ja paistoin pipareita. Pidän myös paljon riisipuurosta ja varsinkin silloin, kun sen keittää. Kanelin tuoksua ei myöskään mikään voita, siitä tulee aina joulu mieleen. Suklaakonvehteja olen popsinut jo ennakkoon, joten niitä en osta enää.
Minulle joulunaika on lähinnä hiljentymistä varten. Juhlin myös Jeesuksen syntymää vaikka hänen syntymäpäivänsä onkin kiistanalainen. Tärkeää on myös muistaa läheisiä ja ystäviä. Joulupataankin on hyvä viedä lahjoitus. En välitä turhasta hössötyksestä ja materian ostamisesta. Hirvittää ajatella, miten jotkut vinguttavat säälittä luottokorttejaan ja sitten maksavat velkojaan koko ensi vuoden….moni on unohtanut joulunvieton perimmäisen tarkoituksen.
Toivon, että mahdollisimman moni antaisi aikaansa lähimmäisille eikä pyörisi pelkästään kännykällä somessa koko pyhien aikaa. Minä rauhoitan kännykän käytön kokonaan. Välttyypähän turhalta säteilyltä, pää- ja niskasäryltäkin. Eipä tässä muuta kuin, toivotan sinulle; Rauhaa ja rakkautta!
Yritä levätä ja rentoutua. Toivottavasti ei myöskään käytettäisi liikaa sitä alkoholia, koska siitä ei yleensä mitään hyvää seuraa. Itse en ota alkoholia. Raittius on IN!
Paistoin ja tein vaaleat joulupiparit tänään. Hyviä tuli! Nam.
Oikeita joulukortteja on ihana saada! Sainpa kortin eduskunnastakin (oikealla, alhaalla). Kiitos kaikille. Sain lisäksi useita kymmeniä jouluntoivotuksia Messengerissä.
OHMYGOSSIP – Olen nauttinut olosta Adejessa. Onhan tämä varsin erilainen joulunaika, ja joulu, kuin mihin olen tottunut – aina ennen Suomessa viettäen. Täällä on oma, sellainen hyvin rento, hymyilevä rytmi ja ote elämään, ja paikallisista se on tarttunut nopeasti minuun. Taidan olla sille tällä hetkellä otollista maaperää. Kirjoittelen tätä hymyssäsuin, erityisen hyväntuulisena. Minä olen aikalailla aina sellainen suorittaja, varmaan – ainakin luonnehdittu sellaiseksi. Olen aina hirveän tarkka pitämään itse kiinni sovituista kellonajoista ja tapaamisista.. ja työssäni myös, milloin teen ja mitä teen, miten jne. Suunnittelen ne aina niin kovin tarkkaan. Täällä olen ottanut kevyemmin. No, ainakin vähän kevyemmin.
Eikä täällä ole ainakaan korkea kynnys harjoitella tuota minulle tärkeää englanninkielen puhumista, lausumista, kun kantaväestökään ei puhu sitä siten, omana kielenään. Olen siis pakostakin päässyt, ja saanut puhua asioita hoitaessani. Espanjaahan en osaa, kuin auttavasti. Siis, mikäli esimerkiksi eksyisin, (mitä toivon, ettei tapahdu), niin osaan kyllä kohteliaisuuksien höystämänä sellaiset asiat toki esittää, että löydän takaisin oikealle reitille. Mutta siihen se minun tämänhetkinen espanjankielen taitaminen siten oikeastaan jääkin. Ehkä lausuminen espanjaksi on helppoa, kunhan tietää, mitä aikoo sanoa, jos ajatellaan, että se on siis lausuttuna lähes sama, kuin kirjoitettuna, samoin tavoin kuin suomenkieli.
Näissä tämän päivityksen kuvissa on muuten tuo minun maalaus-, ja piirtotyökaluille tarkoitetun pienen matkalaukun kuva, tuon isomman vieressä. Eikö olekin söpö? Ja sitten nuo kukat! Niitä roikkuu alas muureilla ympäröidyistä pihoista ja on korkeita kukikkaita pensasistutuksia myös..tykkään niin paljon. Ne ovat uskomattoman huumaavan tuoksuisia, ja niin kauniita. Ja nuo värit ja rakennustyyli! Oh wow!
Kuvat: Iina Koppinen
Naureskelin tuossa ajaessani vuokra- autolla, kuinka suorasuokaisia, suoria ihmiset ovat liikennekulttuurissa osoittaessaan minulle tööttäämällä, että olen aivan liian hidas kuski – tai kun tuossa aiemmin heitin auton parkkiin omasta mielestäni ehkä minuutiksi, kuvatakseni yhtä aivan loistavaa, ihanaa aluetta kukkineen ja puustoineen – niin miltei heti siihen tuli joku ehkä minun itseni ikäinen rouva aika kovaan ääneen huutamaan – no, sanotaan, että neuvomaan, että koska hänellä on lapsikin, niin kuinka minä voin odotuttaa häntä näin hirvittävän kauan, parkkeeraamalla auton juuri siihen kohtaan koko maailmassa, mistä hänen pitäisi kulkea, tukkeeksi. Pyysin tietysti anteeksi ja siirsin autoa, mutta kuulin kuinka rouva vain jatkoi minulle liikennesääntöjen opettamista ja samalla rytmitti puhetta käsin. Eivät ne ole mitään henkilökohtaisuuksia, kuten minun kaltaiseni herkkyyden huipentuma saattaisi kuvitella – ihan ovat vain tavallisia espanjalaisia, ja siis hyvin avoinluotoisia, ja suorasukaisia, niin hyvässä, kuin negatiivisemmassakin, kuten nyt tuossa liikennetööttäilyssä. Siis, kun minähän ajan vielä huonommin varmaan, kun minulle sitä torvea soitetaan.
On tämä kyllä ainutlaatuinen mahdollisuus, niin sen koen, yhdistää tällä tavoin loma ja työ. Ehkä sitä ihkaoikeaa joulufiilistä vain ei ole siten tullut täällä, vaikka kuinka olen katsellut huippukauniita hyggeilykuvia instagramissakin..kynttilöitä, tuikkuja, joulukuusia koristeineen. Mutta ihanan iloisia tunnelmia täällä silti on! Oh, ja niin paljon kaikkea, mistä pitäisi kirjoittaa! Ja varmasti myös jossain vaiheessa kirjoitankin, vaikka nyt näitä minun tunnelmointeja lähinnä, aika paljon.
Suomessa on ennen pimeän putoamista se sellainen oma kaunis sininen hetki. Täällä se hetki, kuinka sitä voisi värein kuvata – se ennen pimeää oleva hetki on täällä sellainen keltaisen okran ja siennaruskeasävyinen.
Kaikkea ihanaa joulunaikaa, ja hyvää, toivon Teille. Auringonvaloa mieleen! Minä menen tästä kohta poolille vilvoittelemaan.
