40 VIESTIT 0 KOMMENTIT

Iina Koppinen: Kokemani valheet ja petokset vaikuttavat minuun ihmisenä tietenkin – mutteivat työhöni

Tekijä

2 heinäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Olin viikonloppuna Fiskarsissa, tai nykyään taitaa olla virallisesti nimeltään Fiskari – se paikkakunta, olin siellä lähinnä käydäkseni katsomassa pari näyttelyä ja tavatakseni uusia ihmisiä. Oikein kaunis ja eläväinen, pittoreski pikkukylä. Päätin oleskella pari päivää siellä katsellen hehkuvaa keskikesän kauneutta ympärilläni, ja vanhoja tiilisiä rakennuksia kylän raitin varrella. Pieni joki virtaa Fiskarsin läpi, ja joessa kesyt sorsat pulikoivat välittämättä mistään ulkoisesta.

kuva: Iina Koppinen ”Fiskarsin keskustaa halkova joki” – ihastelin tuota määrää erilaisia tumman, syvän vihreän sävyjä, ja kuinka ne värjäsivät joen vettä puiden varjojen langetessa sen pintaan.

Tuo reissu ei ole ainut syy, miksi en kirjoittanut mitään pitkään aikaan. Halusin toki päästä vähäksi aikaa hengähtämään aivan toiseen paikkaan hulinasta, mitä olen joutunut todistamaan ympärilläni, ja joka on osittain mennyt ihan yli minun pääni. Yli ymmärrykseni, ja siis myös loukannut minua suuresti.

Alunperin olin ajatellut kirjoittaa ihan toisesta aiheesta, mutta koen tämän niin läsnäolevaksi nyt – siten, että siitä on kirjoitettava. Kirjoitan sitten toisessa postauksessa aiemmin aikomasta aiheesta. Tämä kirjoitus käsittelee valheita ja petollisuutta, ja niiden rikkovaa voimaa.

Elämän mullistukset, jotka eittämättä vaikuttavat minuun ihmisenä tosi paljon – ovat tehneet minusta viime päivinä todellakin lannistuneen. Ei sen pitäisi vaikuttaa mihinkään työhön, mutta nyt se on vaikuttanut nämä päivät. Vaikuttanut siten, etten ole tehnyt töitä, en lainkaan, vaan vain pakolliset näyttelyitä koskevat asiat olen hoitanut. Muuhun ei ole ollut voimaa. Siksi minun on tarpeellista ja täytyy vain muistaa Helena- Reetin minulle lausumat sanat – pysy lujana. Toisin sanoen, minun täytyy muistaa, kuka minä olen, ja mikä minussa on hyvää, ja kaikesta ympäröivästä huolimatta saada tehtyä se, mitä haluan tehdä ja mikä on tärkeää, eli työni. Olen kyllä todella kiitollinen noista sanoista. Hän on sanonut ne minulle jo kauan aikaa sitten, mutta ammennan niistä tarvitsemaani voimaa nyt, kun minusta tuntuu, että minusta on jäljellä vain kaiken negatiivisen jälkeen – tämä lannistunut minä.

Tästä tulee siis osittain hyvin toisenlainen kirjoitus, kuin mitä yleensä kirjoitan. Ystävällisyyttäni ja kiltteyttäni on minussa aina ollut helppo käyttää hyväksi – helppo ollut ihmisten ohjata minut kokemaan, että minä olen se joka on ainut joka on tehnyt väärin, ja että minun pitäisi loputtomiin kokea syyllisyyttä, vaikka joku muukin olisi tehnyt minua kohtaan väärin.

Ihmissuhteissa on yleensä aina vähintään kaksi osapuolta, olivat ne sitten ystävyyssuhteita tai syvempiä suhteita. Sellaisissa suhteissa olisi hyvä kyetä myös sen toisen ihmisen katsomaan itseään ja omaa käytöstään, ennen kuin lähtee osoittamaan sormella. Mikään ei koskaan niissä voi ehkä olla ainoastaan toisen syytä.

Totta kai on niitäkin tapauksia, joissa joku ihan ulkopuolinen henkilö voi ominen kuvitteellisine suhteineen tehdä jotain täysin väärää. Tarkoitan, että joku henkilö on fantasioissaan kehittänyt jotain, mistä kukaan muu ei ole – ei edes niiden tunteiden kohde, ei ole tietoinen, ennen kuin tapahtuu jotakin tosi pahaa. Sellaiset asiat tuntuvat todella epäreiluilta.

Lannistuneisuuteni johtuu siis sitä, että eräs nimeltä mainitsematon henkilö oli kertonut seurustelevansa kanssani, kertonut siitä aika monille ihmisille, paitsi minulle. Arvioisin, että tämmöisessä tapauksessa minun ei tarvitsisi olla syyllinen, enkä sitä koe ihan suoranaisesti olevanikaan, koska en ollut ikinä edes ajatellut sellaista enkä ollut toiminut siten, että siihen olisi syytä.

Kuitenkin jotkut ihmiset ovat siitä jänniä, että he saattavat nyt mitä ilmeisimmin ajatella, että onhan minussa kuitenkin varmasti syytä. Ja siitä tulee olo, että ne ihmiset puolustaakin yhtä äkkiä sitä, joka on valehdellut ensi sijaisesti, eikä minua. Ihan sairaan loukkaavaa, ja lamaannuttavaa siis. Ja surullista. Minä joudun kärsimään jonkun toisen sekamuotofantasian lopputuloksesta.

Ja minulla pitäisi olla vastauksia, vaikkei minulla ole, koska en voi hallita tiettyjen henkilöiden valheellista, tai ehkä eniten itsekästä – maailmaa.

kuva: Iina Koppinen – ”Kyynelten jälkeen”

On minulla kuitenkin tässä paljon positiivistakin.. vaikka työni ulkopuolinen elämä ei juuri nyt niin hääviltä tunnu. Tulen olemaan siellä Jyväskylässä yksi Galleria Patinan heinäkuun taiteilijoista, ja odotan jännityksellä, millaisen näyttelyn galleristi rakentaa! Ohh.. tälle galleristille ripustuksen laatiminen ei kauaa kestä – hänen ei paljoa tarvitse mallailla teoksia, vaan hän pystyy hyvin erilaisistakin töistä rakentamaan nopeasti yhtenäisen kokonaisuuden, jossa on sopivissa määrin juurikin kontrastia ja mutta mikä on eheä silti.

Tähän näyttelyyn hän halusi minulta suuria 100X100cm maalauksia jotka ovat erityisen värikkäitä! Huomenna olen menossa lehdistötilaisuuteen ja sen jälkeen avajaisiin. Siitä olen todella iloinen, samoin kuin tuosta nyt meneillään olevasta tuomaroidusta näyttelystä myös, josta kerroin viime postauksessa.

teoskuvat: Iina Koppinen – muun muassa tällaista on minulta siis tarjolla esille ripustettavaksi sinne Jyväskylään Galleria Patinaan, ne ovat kaikki erityyppisistä sarjoista joita olen tehnyt vuosina 2016 -2018, kaikissa tekniikkana akryyli ja tussi kankaalle

Tuossa taannoin minulle tuli sähköpostiin kysymys, josta ajattelin, että nyt siihen on oikea kohta tässä nimenomaisessa postauksessa vastata. Siinä kysyttiin siis muun muassa tätä asiaa.. vastaan nyt – kuinka ihmissuhteet vaikuttavat työhösi, tai näkyvät työssäsi?

Ainut mihin ihmissuhteet tai studion ulkopuolinen elämä minulla vaikuttaa, kun on kyse työstä, on tietenkin ajankäyttö. Kyllä kuitenkin ensimmäisenä minulle tulee työ, ja sitten vasta ne muut elämän asiat, siis yleensä ottaen. Tottakai joudun – niin kuin varmaan suurin osa ihmisistä, miettimään välillä, että mitä töiden jälkeen jaksaa tehdä. Jaksaako lähteä syömään jonnekin, tai vai mennäänkö ystävättäreni kanssa vaikka kahville. Ihan perusjuttuja. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, koska ne antavat uutta ja erilaista perspektiiviä asioihin, ne antavat ideoita, tuovat mielekkyyttä elämään ja vaihtelevuutta. Nimenomaan ne oikeasti hyvät, eheyttävät ja turvalliset ihmissuhteet.

Itse työssäni kuitenkin haluan olla siten – sanoisinko – puhdas, etten tuo studiooni mitään omia murheita, pelkoja tai mitään ihmissuhteita. Se ei ole paikka jossa niitä käsittelisin. Jätän ne sen työn ulkopuolelle. Siinä tilassa, missä työskentelen ei ole olemassa toisia ihmisiä, ei ole olemassa kuin minä työntekijänä. En silloin funtsi muuta kuin työtä. Pidän siitä tiukasti kiinni, koska en osaisi työskennellä ajatellen kaikkea ympäröivää maailmaa ja todellisuutta.

Joskus se on tietenkin vaikeampaa, ja silloin en ala töihin ennen kuin olen tavallaan puhdistanut itseni kaikesta ulkoisesta, myös mahdollisista henkisistä painolasteista. Tanssin, tai luen siihen asti, kunnes olen tarpeeksi tyyni, ja voin aloittaa tekemään projektejani. Sisäinen tasapaino ja mielenrauha ovat – kuten aiemminkin sanonut olen – työni tekemiselle aivan ehdotonta. Siinä vaiheessa, kun pääsen päivän duunien alkuun, minun ei edes tarvitse enää yrittää työntää pois mielestäni jotakin epämiellyttäviä asioita – kuten nyt tuo, mistä yllä kirjoitin, esimerkiksi – vaan työ ikään kuin vie minut mennessään.

Liittyy minulla tuohon myös, että rukoilen paljon työskennellessäni. Minulla on oma henkilökohtainen sydämen usko. Se ei ole sellainen, että tuputtaisin sitä mitenkään muille -joillakin toisillahan se voi olla vaikkapa meditaatio, tai vaikkapa keskustelu tyhjän kankaan – tabula rasan äärellä siemaillen viiniä ennen työhön ryhtymistä. Kaikilla on omat tapansa syventyä työhönsä. Minulle se on tämänkaltainen.

Haluan vielä kuitenkin painottaa, että vaikka itse annoin tuolle valheelle hirveästi painoarvoa omassa elämässäni – mietin pääni puhki, miten joku voi olla noin inhottava, että puhuisi jotain tuollaisia asioita.. Se ei ole minun syyni, eikä kukaan kenelle käy näin, ole syyllinen jonkun toisen henkilön valheisin. Minulta tuo vei voimat täysin, mutta sellaista ei pitäisi antaa tapahtua. Annoin liika painoarvoa tuollaiselle suoranaiselle mielikuvituksen tuotteelle, jonka tarkoitus oli minun näkökulmastani vain vahingoittaa ja satuttaa. En edes halua lähteä ajattelemaan, mitä se ulkopuolinen henkilö ajatteli käytäytyessään näin. Hän satutti minua, se on se mikä on kuitenkin tapahtunutta. En tule sellaisen ihmisen kanssa olemaan enää pienimmissäkään määrin tekemisissä. Alunperin hän halusi tilata minulta teoksen, ja sitten sen varjolla kehitti ympärilleni tällaisen shown. Uskomatonta! Kukaan joka tekee noin, ei varmaan ajattele, kuinka rikkovaa hänen tekonsa voi olla.

kuvat: Iina Koppinen – ”Takaisin valoon”

Joskus tuntuukin, että todellisuus on tosiaan tarua kummallisempaa.. oudompaa. Nyt minun on vain kerättävä itsetuntoni takaisin ja suunnattava kohti uusia, hyviä asioita.

Paljon halauksia, hymyä ja iloa, murut! Teen avajaisten jälkeen postauksen, mikä jäi nyt tekemättä, kun kevensin sydäntäni..

Iina

Iina Koppinen: Kirjoitus hetkistä kuvin – ja kuinka tärkeää ovatkaan muisti sekä muistot

Tekijä

Iina Koppinen

22 kesäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Käytin tämän juhannusaaton aamun ja aamupäivän keskustelemalla ystäväni kanssa kevyitä asioita. Onnistunut suusanallinen hupailu sai minut nauramaan enemmän kuin pitkään aikaan. Hörpimme kahvia, ja oli puhetta myös tästä minun pienestä ongelmasta – liittyen siihen, että mikäli joskus uppoudun lukemaan jotain tiettyä kirjoitustyyliä edustavaa romaania.. niin helposti ajaudun lähtemään kirjoittamaan samankaltaiseen tapaan, samantyyppistä tapaa mukaillen.

Olen siis lukenut viime aikoina Kalervo Palsan päiväkirjat – kokoelmaa, ja sen armottomassa synkeydessä huokuu kuitenkin voimallinen kirjoitustyyli. Hyvin riipaiseva ja yliherkkäkin. En väitä, että osaisin kirjoittaa juuri sillä tavalla, kuin lukemissani kirjoissa, mutta kyllähän niistä tietynlainen tunnelma helposti tarttuu.

kuva: Iina Koppinen – omakuva

”Erään toisen kerran Ivan Karp sanoi: Mikset maalaa lehmiä, ne ovat niin ihanan pastoraalisia ja kovin pysyvä aihe taiteen historiassa.” (Ivan puhui tuolla tavalla)” – AndyWarhol/ Pat Hacket

Tuosta sitaatista tulee mieleeni, miten joskus nuorempana sain usein kuulla – tultuani opiskelemasta, ja muutettuani uudelle paikkakunnalle – tavastani artikuloida puhuessani. Siitä, että se oli kuulemma liian kirjakielistä. Joku vanhempi herrasmies esimerkiksi otti vapauden kertoa minulle jossain paikallisessa ravintolassa, että eihän kukaan puhu noin. Silloin vähän yli parikymppisenä olin vielä vähän arka ja epävarma, niin sitten loukkaannuin ja yritin jopa muuttaa puhetapaani. Nykyisin olen tyytyväinen tähän puhetyyliini. Minulle on ehdotettu, että kirjoittaisin joskus jonkin blogipostaukseni siihen samaan muotoon, kuin puhun, mutta en osaa. Se ei välittyisi oikein.

Kirjoittajana olen kuitenkin hyvin paljon vapaampi, kuin tehdessäni työtäni visuaalisena taiteilijana. Visuaalinen työ on minulle sellaista järjestelmällistä suorittamista, joka rohkaisee luovia sattumia, uusia kuvia, uusia ideoita tapahtuviksi. Kirjoittaessani en ole ulkopuolella siitä, mistä tekstissäni on kyse. Ja vaikka joskus saatan onnahtaa itsensä toistamisen sudenkuoppaan kirjoittaessa, niin uskon, että aika moni kirjoittaja törmää ainakin joskus samaan asiaan? Ainakin kuvittelen siten, vaikka sellaiset eivät valmiissa kirjoituksissa näkyisikään ulospäin.

kuvat: Iina Koppinen – omakuva puutarhassa ja kurki pellolla

”Aina pitäisi olla tuote, jolla ei ole mitään tekemistä sinun itsesi kanssa, tai sen kanssa, mitä ihmiset sinusta ajattelevat.. joten sitä ei koskaan aloita ajattelemalla, että tuotteesi on sinä, tai sinun kuuluisuutesi, tai sinun aurasi” – Andy Warhol

Eräs ystäväni kysyi kerran minulta, ostaisinko performanssin, sillä onhan performanssikin taidetta, ja hyvin erityistä sellaista? Ajattelin asiaa vähän aikaa, ja totesin, että performanssitaide on itse asiassa opettanut minulle vapautta itseilmaisussa ja opettanut myös antamaan anteeksi itselle, mikäli olen omasta mielestäni käyttäytynyt joskus jossain tilanteessa hölmösti, tai omituisesti. Performanssaitaidetta en kylläkään ostaisi.. jos sillä tarkoitetaan jotakuinkin samaa, kuin että ostaa jonkin muunlaisen esittävän teoksen kotiin. Mikäli se tapahtuisi vaikkapa videon muodossa, se olisi tietenkin eri asia, mutta kunkin performanssin voi jossain tietyssä paikassa nähdä ja kokea vain kerran täysin samalla tavoin toteutettuna. Ehkäpä se, että olen joskus ostanut lipun nähdäkseni performanssitaiteilijan.. ehkä minä olen ostanut itselleni sen hetken kokemuksen, mikä siitä on minulle välittynyt.

kuva ja teoskuva: Iina Koppinen – omakuva, teos: Kukkia ja palloja, akryyli ja tussi kankaalle, 100X100cm, 2018

Oli mahtavaa päästä osalliseksi Keuruun taitelijaseuran vuosinäyttelyä tällä kyseisellä teoksella! Juryttaja/ tuomari oli Harri Hirvonen tänä vuonna. Hän on taidehistorioitsija Karjalohjalta. Tämä Harri Hirvonen oli nimenomaan halunnut koota näyttelyn täysin katsomatta teosten nimiä, tai niiden tekijöiden nimiä, ilman mitään muuta, kuin tarkastelemalla itse teoksia, ja kokonaisuus on mielestäni todella onnistunut! Se, miksi minulla ei ole tässä esillä enempää näyttelystä, kuin oma työni.. se johtuu vain siitä, että, mikäli haluaa laittaa jossain esille toisten teoksia, on oltava hyvän tavan mukaan aina kyseisen tekijän lupa.

Vaikka teos on tuollainen sommitelmatyyppinen ja se on nimetty kevyesti juuri sellaiseksi, kuin mitä kuvioita siinä voi nähdä.. Olen sijoittanut siihen tarkoituksellisia, rikkovia yksityiskohtia – ne voivat näyttää yleisön mielestä jopa virheiltä tai hutiloinneilta, mutta ne ovat osa teosta, todellakin. Epäsopivien näköiset tussilla tekemäni kuviot liittyvät aiheessa muistisairauden kuvaamiseen tällä kyseisellä tavoin. Se, miten pienestä loppujen lopuksi voi olla kiinni kuka kukin meistä on omana persoonanaan.

Tästä syystä näin postauksen muodossa teoskuvan lisänä on omakuva. Omakuvahan on hetki elämässä, joka koostuu hetkistä. Ja se on osa sitä hetkien ketjua, mistä todellisuutemme koostuu.. asiat jotka me muistamme, tai haluamme muistaa.

Halusin kutsua kaikkien muiden lisäksi näyttelyä katsomaan erityisesti niitä ihmisiä, jotka auttavat muistisairaudesta kärsiviä, ja heidän omaisiaan. He tekevät tärkeää, korvaamattoman arvokasta työtä, kun kyseessä on sairaus, mikä hitaasti, parantumattomasti ja lopullisesti rappeuttaa ihmisen. Lopulta on jäljellä vain sairauden oireet, ja muistona vain häilyvä kuvajainen siitä, millainen persoonallisuus ja historia ihmisellä oli. Sellaista ei toivo kenellekään, mutta jos sen joka tapauksessa joutuu kohtaamaan vaikka läheisenä, niin nämä kuntouttajat ja hoitajat auttavat, ohjaavat ja tukevat.

Teoksen niin sanottu ylimääräinen, kerrottu sanoma on siis näin ollen minun töilleni poikkeuksellinen. Yleensä en ole sijoittanut töihini tämänkaltaista sisältöä, vaan pitäydyn analysoimaan ja arvioimaan teoksissani nimenomaan niiden näkyvää sisältöä.

kuva: Iina Koppinen – ”Tuulen viemää”

Minua kiinnostaa aina tietää, miten joku toinen kokee, vaikkapa nyt tuon näyttelyssä otetun teoskuvan? Miten te nimeäisitte sen, tai mitä te koette siitä?

Ikimuistoista ja kaunista juhannuksen aikaa, ihanat!

Iina

Iina Koppinen: Värien maailma ja uusi näyttely sekä tekijän oikeuksista

Tekijä

Iina Koppinen

13 kesäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Voi valo, tämä kaunis keskipäivän luova yltäkylläisyys väreineen kaikkineen! Istun helteestä hiukan varjossa sinisensävyisen aurinkovarjon alla, ja tuulen vire virkistää minua. Ajoin suuren osan jo nurmikosta ja sen tuoksu on jotenkin niin huumaava. Ehkä se muistuttaa minua kiireettömistä lapsuuden kesäpäivistä jolloin aina paistoi aurinko, aina polskittiin vedessä ystävien kanssa eikä koskaan satanut… ja uimavesi oli aina lämmintä. Olen kaikkien vuodenaikojen ihminen, mutta jos jokin pitäisi valita yli muiden, on se silloin kyllä kevät. Väri aistina ja havaintona syntyy ympäristöstä valon kautta. Kuulostaa hyvin yksinkertaiselta, ja periaatteessa sitä onkin.

kuvat: Iina Koppinen

Mutta ennen kuin puhun enemmän väreistä, minä venyttelen tuon nurmikon ajon jälkeen. Haha! Jees, takaisin asiaan..

Ympärillämme on jatkuvasti värikoodeja, liikenteessä, taloissa, kaupungeissa..rakennustyömailla – kaikkialla, mainoksissa… vai arveletteko, että esim. hampurilainen tai hampurilaisateria kutsuisi luokseen, ellei siinä olisi vaikkapa salaattia vihreänä ja kukoistavana mukana, siinä mainoksessa? Luulen, ettei se ainakaan minuun vetoaisi.. Siksi mainoksissa on niin paljon värikylläisyyttä.

Siksi, että väreillä on kautta aikojen ollut symboliset merkityksensä. Keltainenhan merkitsee useissa yhteyksissä nykyisin etenkin autoilijalle, tai liikkujalle ylipäätään, varoitusta, ja punainen taas pysähtymistä, tai vaaraa. Keltaisen sanotaan kuitenkin kuvaavan muutoin esimerkiksi positiivisuutta ollessaan auringon, ja lämmön väri. Mutta vaikka punaista käytetään yhteiskunnassa varoituksen värinä – niin onhan se myös kukissa, kuten ruusuissa, rakkauden väri.

Niin paljon symboliikkaa, niin paljon erilaisia tarkoituksia, eri asioihin sovellettuina. Pienet lapsetkin valitsevat kappaleen sen värin mukaan, eivät niinkään muodon. Vauvat katsovat intuitiivisesti tutkimusten mukaan pisimpään keltaista, valkoista, vaaleanpunaista ja punaista.

Nyt, kun on kesä, luonnon vehreys kukkeimmillaan – se myös kasvattaa, lisää luovuutta.. ainakin minulla, jolle kaikki Suomen vuodenajat ovat erittelemättä omine erilaisine ominaisuuksineen hyviä ja tärkeitä. Tulkitsen luonnon uskomattoman vihreiden sävyjen skaalan aiheuttavan sen, että ne ketkä eivät nuudu helteessä, saavat siitä lisää voimaa. Vihreä on silmille helppo väri – ja saattaa jopa auttaa parantamaan näkökykyä. Ja se myös on rauhoittava ja raikas väri. Ja ehkä vihreän eri sävyt ovat myös kasvun signaalina sellainen, mikä saa ihmisen innostumaan keskittymään vaikkapa työhönsä paremmin? Nämähän näkyvät paljolti sisustuksellissa trendeissäkin.

Olen vain ihastellut, kuinka paljon vihreän eri sävyjä voikaan Suomen luonnossa kesäisin olla! Se on valosta riippuen aivan uskomatonta. Tarkka näkeminenhän on siis aina värillistä. Silmä toimii vastanottimena valolle, joka absorboi – imee valon viestit verkkokalvon miljooniin näkösoluihin. On todettu, että ihmisen väriaisti mahdollistaa yli 40 000 erilaisen värin ja värisävyn näkemisen. Värin havaittavia ominaisuuksia ovat sen sävy, välööri ja kylläisyys. Kuulostaako puisevalta..? Ei kai nyt sentään!

Minulla on nuoresta asti ollut myös taidetta ympärilläni. Nukuin aika pienestä saakka tutun taiteilijan erityisen maalauksen satuihin hurmioituneena. Ne eivät tuntuneet loppuvan koskaan. Hän maalasi normaalisti hyvin esittäviä maalauksia, mutta meillä sattuu olemaan tällainen – osittain impressionistis- kubistinen, säväyksellä satumaailmaa.. Kyseinen kuvataiteilija oli Rauno Eränlinna. Oikeastaan luulen kyseessä olleen luonnos johonkin muuhun maalaukseen, mutta sen värit, ne innoittivat minut jo lapsena kuvittelemaan itseni uneen.

kuva teoksesta: Iina Koppinen, kuvataiteilija: Rauno Eränlinna

Paljon myöhemmin, jo miltei aikuisena tein R. Eränlinnaa mukaellen muutamia teoksia joista pidettiin paljon. Minä viehätyn saduista, ja tuo taiteilija oli vanginnut maalukseensa juurikin mielestäni lasta koskettavan sadun, tai tuhat satua.. Siinä ei ollut mitään pelottavaa. Se on ehkä jonkin toisen taiteen ystävän seinällä nykyään – siis sama maalaus, koska tuon jälki on kuin luonnos johonkin suurempaan näin sitä tarkastellessani nykyään studioni seinällä.

Kuvat ja teokset: Iina Koppinen, öljyväri kankaalle, ”Varjojen vastustajat”

Nuo maalaukset minä maalasin 2000- luvun alussa periaatteessa juuri kyseisen lapsuuden maalaukseni pohjalta. Annoin itselleni vapauden tehdä niistä satumaisia. Varjoja vastustavia maalauksia.

Niin – mutta kuinka siis olla menestyvä visuaalisena taiteilijana? Kuulin juuri, että olen päässyt läpi eräästä tuomaroidusta näyttelystä ja maalaukseni tulee olemaan esillä vuosinäyttelyssä. Kuinka hienoa!

Mutta – miten rakennetaan brändi, jonka keskiössä on kuvantekijä, mutta siinä samalla viivalla myös hänen työnsä, jotka voivat roikkua jonkin taiteen keräilijän seinällä tunnelmaa luomassa.. ehkä jopa aivan eri tavoin, kuin visuaalinen tuottaja olisi alunperin itse nähnyt ja suunnitellut? Vaikkapa erilailla ripustettuna, vaikkapa kuvataiteilijan mielestä väärinpäin? Sekin mahdollisuus on voitava periaatteessa antaa, vaikka tietyissä asioissa voin itse määrittää etukäteen, miten ja millä tavalla työni esille laitetaan. Toivon että siihen panostaisi jokainen visuaalisen taiteen tekijä. Ellet halua maalaustasi esiin yhteyksissä joihin et halua liittyä – älä myy.. mutta jos myyt, niin on aina mahdollista sopia ostajan kanssa, kuinka, missä ja miten maalauksesi tai muu teos tulee olemaan esillä. Siitä kannattaa luoda kirjallinen sopimus. Eikä se nykyään ole niin outoa! Ei ollenkaan! Päin vastoin, se on suotavaa.

Mutta.. kuuluisa ei voi loputtomiin olla vain kuuluisana olemisen vuoksi? Vai voiko sittenkin? Kukaan taiteilija joka nykymaailmassa perustaa taiteensa epäonnistumisen ideaan, ei voi mielestäni tulla eläessään kuuluisaksi. Toisin sanoen siihen – kärsimyksen ideaan, mistä jo aiemmin kirjoitin. Joku voi ajatella, että on tekopyhyyttä luoda mainostusta, luoda brändejä, tai luoda brändi taiteelle. Se on kuitenkin nykyajan todellisuutta. Myyjä saa olla halutessaan tietoinen, minne hänen teoksensa päätyy.

Kuva ja teos: Iina Koppinen, akryyli kankaalle sekä spray ja sabluunat ”Betoni murtuu” 1000X100cm

Sanotaan, vaikkakin ehkä turhan syvämietteisesti, että mikäli aikomuksena on tulla eläessään kuuluisaksi – on parasta tavallaan etäännyttää, tai hämärtää itsensä teoksistaan.

Se ei koskaan tarkoita, etteikö niitä arvostettaisi juuri nimen ja tekijän perusteella myös, mutta.. se tarkoittaa, että teoksen tekijä ja teos jonka hän on tehnyt on lopulta erillään toisistaan. Keskustelin kerran erään hyvin, sanotaanko älykkään henkilön kanssa – olin silloin niin kovin nuori.. Hän kysyi väistyisinkö minä sivuun, jos tekemästäni taideteoksesta pidettäisiin? Sanoin silloin, että kyllä. Nykyisin en ole ihan varma, mutta toisaalta.. En usko että teoksistani on pidetty silloin, tai ehkä ei vielä nytkään, ei sen takia kuka minä olen, vaan sen tähden, että ne sopivat johonkin tilaan, tai, että niille on tilausta.

Nykyisin visuaalinen taiteilija saattaa usein joutua ajattelemaan, että ne tehdyt maalaukset riippuvat MoMan sijasta ehkäpä juuri pankin tai kesähuvilan seinillä. Ymmärrättekö? Kaikki visuaaliset taiteilijat ovat tehtäväsuuntautuneita. Se ei silti tarkoita että kuvataiteilija on kuin konemainen kankaanpainaja. Ja, etteikö hän voisi vaikuttaa siihen, kenen yllä hänen tekemänsä teos on, tai minne se ripustetaan. Siksi on hyvä tehdä aina kirjalliset sopimukset, mikäli teos tilataan jonnekin. Silloin, kun joku haluaa ostaa todella jotain, häneltä voi myös halutessaan vaatia hiukan. .

Taidegalleria on tosiaan tavallaan taiteenystävän, ja tai ostajan marketti. Taide on tapa pitää. Kun katsoja on saanut varmistuksen tuotenimen oikeudesta – kuten ilmaisen, katsoja, tai ostaja on vapaa valitsemaan tarjonnasta suosikkinsa makunsa mukaan.

Tiedän, että eräskin maalaukseni on ripustettu päiväkodin seinälle yhdellä paikkakunnalla ja olen tehnyt sopimuksen, että se silti pidettäisiin ostajan puolelta moitteettomassa kunnossa. Että lapset saisivat siitä ehkä samaa satumaista ideaa, kuin minä nykyään oman studioni seinälle ripustetusta maalauksesta lapsena sain, ja he saisivat siitä ideoita mikä lisää luovuutta, mutta että itse teos säilytettäisiin hyvin.

Kuva: Iina Koppinen, ”Sorsa polskii ja puhdistautuu”

Menen nyt ajamaan loput nurmikosta.

Viettäkää ihanaa aikaa, nauttien lämmöstä, murut!

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Kysymyksiä, vastauksia ja rentoutuspiirtämistä

Tekijä

Iina Koppinen

5 kesäkuun, 2018

OHMYGOSSIP – Katselen pääskyjä ja avoimesta ikkunasta kuuluu sellainen ohikiitävä pieni suhahdus, kun ne likellä lentäessään halkovat ilmaa syötävää pyydystäessään niin kovin nopein ja sukkelin liikkein. Oikeita lentotaitureita ovat. On tuo uskomaton näkökyky joillakin lintulajeillakin, kuten niillä! Paitsi, että tuossa yhtenä päivänä, taannoin, en ehtinyt havaita oliko se kyseinen lintu siis mikä, mutta kuului vain kopsahdus, kun ilmeisesti tähtäsi tuonne tallirakennuksen luo, räystään alle. Säikähdin, mutta ei sille kuinkaan käynyt, onneksi. Raukkaparka erehtyi ilmeisesti hitusen verran pesänsä suuaukosta.

Olen antanut itselleni hieman liikaakin vapaa- aikaa kirjoittamisesta, ja siis myös sosiaalisesta mediasta muutenkin.. suurinpiirtein viikon, ja huomaan, että minun on todellakin paljon hankalampi sellaisen jälkeen alkaa kirjoittamaan! Silloin teksti ei solju itsestään, vaan joutuu vähän pakottamaankin itseään kirjoittamaan. Siinä sitä siten istuu jotenkin hölmönä tuijottaen kursoria, joka ei todellakaan anna mitään vinkkiä, mistä olisi hyvä kirjoittaa.

On tietenkin aina oljen korsia – eli kysymyksiä, joihin en ole vielä vastannut. Minä säästän niitä pahan päivän varalle. Haha! No ei, mutta mielelläni vastailen, mikäli on kysymyksiä, jotka kiinnostavat myös yleisellä tasolla.

Aina, kun minulta kysytään inspiraatiosta, ja sen alkulähteistä, oli sitten kyse lehdistön edustajasta, tai muuten vain kiinnostuneesta kysyjästä – vastaan, kuten kauan sitten omaksuin itse asiassa silloiselta piirron ja väriopin opettajaltani.. alunperin. Eli, ettei se toimi. Paitsi mikäli haluaa olla harrastelija, mutta usein vain vastaan, ettei se ainakaan minulla toimi siten.

Ja tavallaan on ihan totta, että, mikäli kaikki jäisivät odottamaan inspiraatiota, niin sitä voisi joutua pahimmillaan odottamaan todella kauan. Eihän missään työssä oikeastaan voi ajatella, että eipä nyt huvita, kun ei sitä inspiraatiota ole mailla halmeilla näkynyt. Ainakaan, mikäli haluaa tienata elantonsa. Ja vaikka se raha, tai talous ylipäätään, ei olisi ihan ensi sijainen tarve tai ajatus, niin silti. Jonkin verran kuitenkin ajattelen inspiraatiota – en minä sen suhteen niin ehdoton ole.. ehkä kuitenkin sijoitan inspiraatioajatuksen asioihin, joita ei ole niin pakko tehdä, ainakaan heti.

Mutta aina ja aina uudestaan siis innoitun luonnosta ja villien eläimien seuraamisesta, ja kuvaamisesta. Sekin tosin on haaste aina. Saada se onnistunut kuva. Ehkä sekin siinä niin viehättää minua.

kuvat: Iina Koppinen ” Kesän unelmia // Midnight summer dreams ”

Tiedän, että joku toinen on inspiraatiosta varmasti hyvinkin toista mieltä, ja saa olla. Emme me kukaan ole samanlaisia. Eikä kaikista mielipiteistä tarvitse pitää.. ne ovat niitä makuasioita, joista ei pitäisi niinkään kiistellä.

Minä teen aamuisin sellaisia käden ja viivan, muotojen, rentoutusharjoituksia, ennen kuin alan varsinaisiin töihin. Piirrän siis samantyyppisesti, kuin puhelimessa puhuessani. Se on puhelimessa puhuessa jotenkin rentouttava minulle ja ilmeisesti parantaa myös muistikapasiteettiani, auttaa keskittymään kyseiseen asiaan. Piirrän tuolloin ihan ajattelematta, että tästä täytyisi saada aikaan vaikkapa jotain esittävää.. ne ovat semmoisia hassuja – ja tosiaan käden, silmän, että mielen avaavia harjoituksia. Joka aamu, tai tosiaan silloin kun olen puhelimessa. Ne eivät lähimainkaan esitä mitään, ne vain ovat kahvia juodessa tehtyjä piirroksia vaikkapa ihan jonkin sanomalehden sivuun kuulakärkikynällä tehtyjä, jos ei satu olemaan ihan ulottuvilla puhdasta paperia tai piirtotusseja.

Saattaa olla, että aloitan hakemaan jotain itselleni tuttua kuviota – naivistinen kukka, tai hevosen, linnun pään muoto vaikka, mutta siitä ne muuttuvat aina vain enemmän abstraktimmiksi. Se on oikeastaan tärkeää tosiaan myös motoriikalle, sillä tämäkin on tietoinen opittu juttu ihan opiskeluajoilta. Ja hyvin rentouttava sen todella on myös tarkoitus olla, sillä se avaa jumppaliikkeiden tavoin käden ja silmien yhteistyötä – motoriikkaa valmiiksi päivän töitä varten.

Koen sen jotenkin hyvin henkisesti puhdistavaksi tavaksi myös, ehkä se on vähän kuin vastaanottavaa meditaatiota.. mietteisiin vaipuneena. Ja kai sitä voisi verrata vaikka sanaristikoiden täyttämiseen..?

Minun ensisijainen vinkki tuo on myös sellaisille ihmisille, jotka saattavat kärsiä hetkellisestä ideoiden puutteesta. Anna aivojesi rentoutua piirtämällä ensin ihan miten käsi tuntuu haluavan vaeltaa paperilla. Ihan yksinkertaisesti.. rentoutuminen on tärkeää mielelle, eikä aina voi vaatia, että tosiaan tekee jotain vaikkapa esittävää.. väkisin, tuolloin kierre epäonnistumisen tunteeseen saattaa syventyä. Itselle voi antaa varmasti sen puoli tuntia.. Ja kappaskummaa, asiat eivät vaikuta yhtään niin synkiltä! Sitä paitsi tietyt duunit saattavat vaatia hieman aikaa kypsyä, joten itse olen käyttänyt aikaa antamalla sisäisen lapseni, kuten voisi sanoa.. antamalla itseni piirtää ihan mitä vain mieleen juolahtaa.

kuva ja luonnokset: Iina Koppinen

Tuo sisäinen lapsi tuli kyllä mieleen siitä, että aikuisillekin on nykyään olemassa stressinpurkuun menetelmänä tarjolla värityskirjoja. Minä haluaisin kovasti tehdä joskus sellaisen! Olen kuullut niistä, värityskirjoista aikuisille – eikä idea ole ollenkaan huono, ei alkuunkaan. Kannattaa kokeilla! – Mutta oikeastaan olen katsellut ihastellen kun eräs ihana neito, kuusi vuotta, joka on minullakin välillä hoidossa.. hän saattaa kyllästyttyään itse piirtämään, pyytää minua piirtämään jotain, ja sitten hän värittää sen mieleisekseen. Viimeksi opeteltiin tekemään tuollaista vähän naivistista norsua yhdessä. Tein siitä simppelin myös sen takia, että hän ei ollut ennen piirtänyt sitä ja samalla näytin miten viivat voisivat helpoiten kulkea. Hän on niin ihana, niin vilpitön, ja oh, niin energinen. Onnistuinpa kirjoittamaan sanan ”ihana” useaan kertaan tähän. No, hän nyt vain on niin ihana, minkäs sille voi.

Olin oikeastaan pakahtua onnesta, kun kuulin ohimennen hänen mainitsevan taannoin isälleen nimeni, heidän katsoessa yhdessä erästä teostani, ja hän lausui kuuluvasti ja päättäväiseen äänensävyyn ”Se on Iinan tekemä!”

Mutta, mutta.. kuten olen luvannut, niin vastaan aina kiinnostaviin kysymyksiin! Ja vaikka yleensä vastaan hyvinvointiin, omaan alaani, tai sitä sivuaviin kysymyksiin, niin tässäpä pari, joihin vastasin itsekin ihan sen tähden että toinen niistä sai minut tosiaan miettimään. Siis mitä harrastaisin, jos voittaisin lotossa – tai ylipäätään, että ellei minun tarvitsisi miettiä mitään kustannuksia. Toinen kysymys oli muuten vain nyt ajankohtainen, ja vaikka itkenkin melko usein, niin on mukava vastata siihen, kun on ollut niin onnellinen, että kyynelet ovat valuneet silmistä!

Kysymyksiä ja vastauksia siis.

Milloin viimeksi itkit, ja miksi? Tunnen, että kyyneleet puhdistavat.. Itkin ilosta siis viimeksi viime viikonloppuna, kun sain pidellä sylissäni ystävättäreni poikavauvaa ensimmäisen kerran. Olen niin onnellinen tämän kyseisen ystäväni puolesta. Voi miten pienet sormet ja niin pienet varpaat tämän maailman uudella kansalaisella olikaan!

kuva: Iina koppinen

Mitä teet vapaa- ajallasi? Mieluiten silloin, vapaa- ajallani, esimerkiksi luen, tapaan ystäviä, sekä nyt tähän aikaan vuodesta teen puutarhajuttuja – ja, kuten jo mainitsinkin, liikun paljon luonnossa. Samaten innostun jotenkin valtavasti, kun istuttamani taimet kasvimaalla alkavat kukoistaa!

Kerro jokin unelma, jonka toteuttaisit, mikäli sinun ei tarvitsisi huolehtia kustannuksista? Haaveilen paljonkin.. ehkä eniten haaveksin, että joskus minulla olisi varaa ostaa itselleni ratsuhevonen työllä ansaitsemillani tuloilla.. Ratsuhevonen – etenkin sellainen, jonka kanssa voisi ratsastaa esteitä, sellaisen minä ostaisin. Ja tosiaankin. Kaikesta siitä huolimatta, että hevoset vaativat paljon työtä, ja ylläpitokustannukset ovat aina isot, vaikka tallitilat olisivatkin omastapuolesta. Silloin ei voi valita niitä, miten se sanonta meni – rusinoita pullasta? Että vain ratsastelisi silloin, kun itseä huvittaisi – se ei ole mahdollista, ei pelkästään se. Hevosen omistaminen on kokopäivätyötä. Ja lisäksi, en ikinä myisi pois hevosta, jos joskus vielä sellainen juuri minulle sopiva sattuisi kohdalle.

Mutta kun minulta kysytään, mitä mieluiten tekisin vapaa- aikanani, ihan mitä tahansa, jos se olisi taloudellisesti täysin mahdollista! Minä haluaisin harrastaa jälleen esteratsastusta. Olen hyvin nuoresta, kymmenvuotiaasta suurinpiirtein, saakka ollut tekemisissä hevosten kanssa, ja ensimmäinen hevonen, minkä sain hoitohevoseksi, varsinaisen omistajan pitäessä kyllä huolen, että se hoitaminen sujui oikein ja hyvin – se oli sellainen nuori ravurin alku. Sen säkäkorkeus oli korkeampi, kuin minä ja jouduin nousemaan sen selkään jakkaraa apuna käyttäen! Sittemmin, jo vanhempana, opin toimimaan varsojen ja projektihevosten kanssa. Mutta parhaimmat onnistumisen kokemukset olen saanut kun huomaan hevosen myös nauttivan siitä, mitä opimme yhdessä tekemään, ja että sillä on lahjoja vaikkapa juuri ratsuksi. Se on jotenkin vertaansa vailla oleva yhteys, ratsastaja ja ratsu.. ja loppujen lopuksi aika harvinainen kombo muutenkin, kun ajatellaan, että kaikki hevosetkin ovat omia persooniaan. Voit ostaa erittäin hyvän ja lahjakkaan hevosen, mutta pian huomaatkin, että teillä ei synkkaa! Siksi on erityisen tarpeellista olla tarkka ja panostaa paljon aina, kun kyseessä niinkin pitkäikäisen eläimen hankkimisesta esimerkiksi juuri omaksi.

kuva: Iina Koppinen

Tämän hetken pääasialliset haaveet ja unelmat kuitenkin liittyvät työhöni, ja siinä etenemiseen, ja keskityn niihin.

kuva: Iina Koppinen ”Voi kukka! – voikukka”

Lopuksi tähän sitaatti Picassolta.

luonnoskuva: Iina Koppinen, sitaatti: Picasso

Laittakaa minulle ihan rohkeasti kysymyksiä, jos jotain tulee mieleen kysyä, ihqut. Voi kysyä sähköpostitse, tai facebookin kautta!

kuva ja luonnoskuva akvarelli: Iina Koppinen

Suukkoja ja haleja!

Iina

Iina Koppinen: Taiteesta kirjoittaminen ja kommunikaation ainutlaatuisuus

Tekijä

Iina Koppinen

29 toukokuun, 2018

OHMYGOSSIP – Istun ikkunapaikalla katsoen kaunista vanhaa vaahterapuuta. Vanhaa, kuin taivas. Kukaan ei edes tarkalleen tiedä, milloin se on siihen istutettu. Mutta se on sama vaahtera paikoillaan, kuin oli lapsuudessani jo. Saman kokoisena ihan minun lapsuudestani lähtien jo ollut – olen katsonut sitä jokaisena vuodenaikana elämässäni. Talvella siinä riippuva pieni punainen ruokintapaikka, pieni mökki, tarjoaa tilaisuuden seurata talven lintuja – korppejakin… ja paljoa määrää erilaisia pieniä lintuja, jotka talvehtivat täällä, uhmaavat pakkasia.

Aamun viileys alkaa väistyä jo, ja aurinko leikkii vaahteran lehvästössä valon ja varjon loputonta leikkiä. Tämä kaikki tässä on tyyntä ja hyvää.

Olen tässä ajatellut sisällön tuottamista blogiin. Siten, että ei se sisältöjen tuotettu määrä tosiaankaan missään teksteissä ole oikotie onneen. Vaikka kirjoittaisi joka päivä jotakin julki aktiivisesti, mutta sisältö ei keräisi lukijoita – ei vakituisia eikä lopulta edes hajanaisia – on sama kuin kirjoittaja kuvittelisi, että jano lähtee lopullisesti, ottamalla yhden lasin vettä. Minä kirjoitan siksi, että kuten monissa muissakin taiteen lajeissa, niin myös taiteesta kirjoittaessa, haluan luoda yhteyden tekijän ja kokijan välille. Sen sellaisen sillan, jolla ajatukset kulkevat.

kuva: Iina Koppinen, omakuva

Isäni on nuoruudestani lähtien ollut hyvin suorasukainen kommentoija liittyen kaikkeen, mitä olen tehnyt. Minähän halusin teini- ikäisenä ollessani ryhtyä runoilijaksi, tai kirjailijaksi.. Ja sitten, alkaessani tehdä kuvallista ilmaisua, hän antoi minulle, ja antaa yhäkin, noita kullanarvoisia kommenttejaan kiertelemättä. Kommunikaatiossamme hän toimii katsojana, eli kokijana, kriitikkona ja joskus hän heittää minulle puolivalmiiseen teokseen jonkin jujun, mikä ei sinällään ole ehkä valmiiksi määritelty, mutta se havahduttaa minut tekijänä tuottamaan idean loppuun.

luonnoskuvat: Iina Koppinen

Tässä on luonnoksia. Kahvikuppi on uudempi luonnoslehtiökuvaus. Ja sitten on vanha omakuvaluonnos, joka on isäni työhuoneen seinällä. Jotenkin muistan, että tämän saman pöydän ääressä, kuin nyt istun – minä toistakymmentä vuotta sitten katsoin peiliin, ja tein tuon nopean luonnoksen kasvoistani. Hän otti sen jossain vaiheessa itselleen, ja laittoi seinälleen.

luonnoskuva: Iina Koppinen – ”Kenkä iltapäivään” // ”Shoe for evening”

Taide ilman kokijaa ei ole mitään. Tulkintaprosessi on jokaisen yksilöllisen katsojan näkökulma, luova tulos siitä, mitä hän näkee. Jokainen teos on jokaiselle kokijalleen erilainen. Samoin se on luultavasti täysin erilainen minulle, joka olen sen tehnyt. Mutta pidän olla läsnä näyttelyissäni, juuri voidakseni vahvistaa tätä taiteen tulkintaa.. tarjota siitä kiinnostuneille toteutukseen liittyvää informaatiota, tekniikkatietoutta, tarinoita – tai ihan mielenkiinnosta kuunnella, kuinka kukin näkee minun työni! Eräs tuttuni huudahtikin kerran aivan yllättäen nähtyään silloisen näyttelyni ”Mitä sinulle on oikein tapahtunut!” Kyseessä oli oikeastikin teokset joissa oli tarkoituksellisesti teollista kliinisyyttä.. paljon kurinalaisia linjoja ja voimakkaita värien vastakkainasetteluja. Todellakin kävin silloin läpi hyvin raskasta vaihetta, läheisen menettämisen pelkoja ja loputtomuuden pelkoa.

En kuitenkaan koskaan ole koskaan tehnyt töitäni huokuen henkilökohtaisia negaatioita, tai tuskaa. Se on sellainen taiteenlajeihin liitetty vanha myytti varmaan. Minä teen töitä keskittyen ja haluan olla silloin hyvin tasapainoinen, ja keskittyminen työhön lisää sen tunteen harmoniaa.

Mielestäni on vähän ehkä väärä lähtökohta ajatella, että taide – kuvallinen, kirjoittava, musiikki.. että se parhaimmillaan syntyisi jonkun yksilön kärsimyksestä! Kärsimyshän on kaikkea muuta, kuin edellytys saada jotain tehtyä, toteutettua! Onhan tuo nyt sanomattakin selvää – ainakin minusta, että usein ihmiset pakenevat omia henkilökohtaisia tuskiaan joihinkin aivan muihin asioihin, kuin ensimmäisenä konkreettiseen työn tekemiseen. Työ, ja sen tekeminen antavat ihmiselle syyn elää, mitä tuskaisuus ja ongelmallisuus taas ei tee. Kärsimyshän saa mielestäni ennemmin haluamaan paeta elämää ja todellisuutta.

teoskuvat: Iina Koppinen, kalligrafia, ”Itku” // calligraphy pens ”Crying”, akvarelli ”Pala banaania” // ”A piece of banana”

Olen jonkin verran tutustunut toki esimerkiksi kuvataideterapeuttien kertomuksiin katsomalla youtube – pätkiä, mutta olen varma, että sitä ei hädän hetkellä ja avun antamisen muotona kannata tarjota kenellekään ihmiselle joka tekee kuvallista ilmaisua vaikka työkseen. Ja vaikka olenkin kiinnostunut psyykestä ja psykologiasta noin ylipäätään – luen vapaa- ajallani paljon sellaista materiaalia – niin minusta ei ainakaan tulisi minkäänsortin kuvataideterapeuttia! Olen siitä varma.. alkaisin luultavasti vahingossakin ohjaamaan, ja neuvomaan.. olemaan kuin jokin opettaja. Olisin varmaan sellainen malttamaton, häiritsevä kommentoija pahimmillaan.

kuva ja teoskuva: Iina Koppinen

Taiteiden tulkinta ei vaadi sinänsä erityistä ikää, tai koulutusta. Jokainen pystyy antamaan vähintään sen oman arvionsa, pitääkö, vai eikö pidä. Mutta kun teoksesta löytää jotakin, mikä herättää ajatuksen, on tullut taiteen koskettamaksi. Yllä olevan teoksen myin näyttelystä henkilölle, joka todella etsi jotakin hyvin uutta, modernia pintaa kotiinsa. Hän laittoi myöhemmin minulle viestin, että nauttii siitä – että se oli tärkeä löytö. Tottakai tuollainen palaute lämmittää!

Olen tässä puolittain onnessani ja puolittain hermostunut kaikesta, kun saatuani sen kutsun näyttelyyn Jyväskylässä sijaitsevaan galleriaan, niin tuossapa tulee kuitenkin aina todettua, millainen operaatio se ripustus on! Olin ajatellut vain pitää myöhemmin syksyllä yhden yksityisnäyttelyn ja osallistua muutamiin tuomaroituihin näyttelyihin. Joten tämä oli yllätys. Positiivinen sellainen! Olisihan se hölmöä olla ottamatta vastaan tilaisuuksia, jotka vievät eteenpäin!

Nyt pitää vain päivittää biografia, tehdä valmiiksi lehdistölle esite omasta työstä, ja laittaa ajoissa valmiiksi työt, joita minulta toivotaan. Jokaisella visuaalisen taiteen tekijällä on paljon lautasellaan, kun ajatellaan, kuinka saada oma työ – mutta siis myös itsensä sen tekijänä, markkinoitua siten.. mikä se jokaisella onkaan, omanlaisensa.. persoonallinen versio menestyksestä?

alkuperäisluonnos: Iina Koppinen ”Kenkä iltapäivään” // original sketch ”Shoe for evening”

Parhain tapa antaa ja kirjoittaa taidekritiikkiä, tai arvosteluja, on ehdottomasti mielestäni se kriitikon ja tekijän välinen keskustelu. Siitä vuoropuhelusta syntyvä kommunikaatio. Mutta voinko minä kirjoittaa asioita tällä tavoin, blogiin – siten että ne kestäisivät aikaa? Että vaikka ne ovat hetken kuvajaisia – niin olen miettinyt sitä.. mikä saa sanat kestämään aikaa? Onko se mahdollista edes?

kuva: Iina Koppinen, ”Vaahtera” // ”Maple”

Tuossa yllä kuva ikkunasta ulos, kohti vanhaa vaahteraa ja puutarhaa.

Nauttikaa auringosta, te ihanat.. Palataan!

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Sanoja kuvitellen – ja vinkkejä teosten ripustamiseksi kotiin

Tekijä

Iina Koppinen

20 toukokuun, 2018

OHMYGOSSIP – Oh, miten kauniisti toukokuu onkaan hellinyt lämpimillä aurinkoisilla ilmoillaan! Tämän paahteisen viikonlopun paras juoma onkin mielestäni ollut kylmä appelsiinimehu sekoitettuna veteen. Itse asiassa niin kylmä, että siinä on jäähileitä. Olen oleskellut laiskana auringossa. Siksikin, että sisäisen avaruuden, omien ajatuksien kuuleminen on tärkeää. Se ei tarkoita, että olisin ulkopuolinen tästä maailmasta, tai vallitsevasta todellisuudesta, vaan eniten se tarkoittaa, että voidakseni hyvin, tarvitsen yksityisiä hetkiä, ollakseni taas ihminen joka jaksaa antaa itsestään myös muille, ympäröiville ihmisille, asioille, läheisille.

Ellei olisi aikaa itselle, niin kuinka voisi olla jaksava toisille? Ja ylipäätään se, että saan tehdä työtäni, mitä rakastan – silloin pystyn antamaan iloa.

Mutta tosiaan, säiden puolesta – vielä toissa perjantaina olin verhoutunut pontsoon ja pitkiin farkkuihin. Nyt ei mitään tarvetta niin tuhdille pukeutumiselle. Olisi aika taas järjestää vaatekaapit siten, että kevyemmät kesävaatteet ovat helpommin saatuvilla, ja laittaa ne viileämpien aikojen vaatteet taemmaksi.

Mutta.. tämä minun taipumukseni miettiä ja analysoida paljon, on kyllä joskus myös siitä huono, että pääni surratessa täysillä, aiheutan itselleni harhauttavia esteitä, esimerkiksi mitä kirjoittamiseeni tulee. Ajatus, että jokaisen sanan pitäisi olla loppuunsa hiottu ja valmis.

Mutta luotan kuitenkin siihen, että te ette hylkää minua ainakaan sen takia, että kirjoitukseni hiukan myöhästyy.. Luultavasti olisi varsin eri asia, jos olisin viime tingassa pakottanut ja puristanut itseni ulkoistamaan jotain, mikä ei ole tarpeeksi siten hyvin koostunut kirjoitus, eikö vain?

Siispä sanoja kuvitellen minä otin kirjoittamiseen jatkoaikaa, ja kävinkin ostamassa uudet kalligrafiakynät eripaksuisine vaihtokärkineen. Niiden kärkivalikoima takaa hienomuotoisen piirron jäljen, vaikka äkkiseltään ne ovatkin niin erilaiset, kuin perinteiset normaalit piirtotussit. Mutta sopivat tuon niin erilaisen jälkensä ansiosta piirtämiseen siis erinomaisesti. Tein itse asiassa luontolehdestä nappaamastani kuvasta mallin ottamalla sellaisesta talven jäljiltä väsyneestä, hajanaisesta ruovikosta piirroksen, kokeilumielessä.

kuvat ja teoskuva: Iina Koppinen (teos: Talven jäljiltä väsyneitä korsia rantavedessä, kalligrafia ja muste, 2018)

On niin kiva saada kokeilla erilaisia tekniikoita välillä. Se antaa havainnointiin, koordinaatioon ja toteutukseen uutta otetta..hahmottamista ja ulottuvuutta.

Tuli tuossa mieleeni sellainenkin huomio, että tosiaan käytän joskus kirjoittaessani näitä samankaltaisia teemoja, kuin vaikkapa syventääkseni jonkin aiemman blogikirjoitukseni sisältöä. Mutta joskus tuntuu, että pitää lisätä jokin osuus, mikä on jäänyt aiemmin sillä tavalla ilmaisematta.

luonnoskuva, työn alla: Iina Koppinen

Ajattelin tuossa kylvyssä päivän jäljiltä puhdistautuessani huvittuneena sitä, kun olen pitäessäni yksityisnäyttelyitä, joutunut pyytämään ripustusapua useinkin ystäviltäni, ja heidän mielestään se on kokemuksena ollut jokseenkin hikistä ja hieman epäkiitollista toimintaa! Vaikka minä päätän, mikä ripustetaan minnekin, ja toimin ripustamassa itsekin.. mutta silti. Olen ollut vahingossa varmaan joskus sellainen vähän turhan päällepäsmäri. Ja vaikka näyttelyripustuksessa ottaisi kuinka tiedossa olevat puitteet huomioon etukäteen, niin yllätyksiäkin on tullut, jolloin tekniikka on jouduttu kokonaan vaihtamaan.

Ja juontui siitä mieleen myös, että olen joskus käynyt ihan asiakkaan kotona pyynnöstä, antamassa mielipiteeni, että mihin ostettu teos tulisi ripustaa, kaiken sisustuksen ynnä muun suhteen. Eihän ripustaminen sinällään kuulosta hirveän vaikealta, koska taidesisustamisessa turha arkuus kannattaa unohtaa. Mutta on se minullekin jonkun toisen kotona ollut todellakin vähän – sanotaanko, että jännittävä momentti, sanoa se mielipide kaiken mallailun jälkeen, että mikä kohta olisi juuri se oikea ripustukselle. Etenkin varmaan niiden seiniin tulevien jälkien takia!

Ihan helpoimmat vinkit sellaiselle aremmalle taidesisustajalle ripustukseen ovat, että se teos ripustettaisiin myös kotona hyvin silmän korkeudelle, että linjaus olisi siisti.. ja mikäli teoksia on muitakin samalla seinällä, niin niiden keskipisteen tulisi olla samalla korkeudella. Tuo on luultavimmin paras ja harmonisin ripustusvinkki ajatellen erikokoisten teosten ripustamista.

Eikä isolle seinälle, joka muutoin on tyhjä, kannata laittaa kovin pientä taideteosta yksikseen. Se ei yksinkertaisesti oikein toimi. Itse ainakin tykkään ripustaa omaan kotiin myös kokonaisuuksia. Niitä pieniä teoksia, grafiikkaa, digitaidetta, printtejä voi vapaasti yhdistellä olemaan ikään kuin kollaasikokonaisuuksia seinällä kehyksineen vaikkapa. Ja jos on tilanne, että teokset tulevat päällekkäin seinälle, niin rohkaisen kokeilemaan, miltä isompi teos näyttää ylempänä, jos kyse erikokoisista töistä.

Seinämateriaali pitää ottaa ripustaessa huomioon. Betoni-, tai tiiliseinätyyppi, sekä myös murenemisen takia kipsilevyseinä, vaatii poraamista yleensä aina, jotta teokset eivät tipu seiniltä itsekseen. Ja niihin pitävät kiinnitykset tulevat ruuveilla helpoiten. Puuseinään olen itse käyttänyt sekä taulukoukkuja, että pieniä nauloja.

Ai niin, kiitän todella paljon kommenteista koskien sitä minun epäonnistunutta työtäni, josta kirjoitin, ja julkaisin kuvan edellisessä postauksessa! Se ei enää vaikutakaan niin epäonnistuneelta. Haha! Taidanpa sittenkin säästää tuon kyseisen piirroksen, ihan senkin takia, kuinka erilaisia mielipiteitä se herättää näköjään.

Ja siis muutoinkin kommentit ja kysymykset ovat aina tervetulleita!

teoskuva ja kuva: Iina Koppinen, (teos sarjasta ”Sarja Kuvia”, 2016, akryyli kankaalle) ja omakuva ”Ajatuksissaan”

Tuo kuva yllä tuli siis otettua toissa perjantaina, silloin tunsin vielä tarvetta pitkille farkuille. No, on täällä yöt aika viileitä vielä. Ainakin huomasin nyt nukuttuani ikkuna auki, että aamulla oli vilustunut olo, ja veto ikkunasta oli tehnyt hartiani kipeiksi. Toivottavasti pääsen yli tästä tämän toukokuisen kesän alun loppumisen pelostani, kun Suomen kesä on aina niin arvaamaton.

Kaikkea hyvää tulevaan viikkoon, ihanat. Palataan!

Iina

Iina Koppinen: Kuvina – onnistumisen iloja ja yksi eeppinen epäonnistuminen

Tekijä

Iina Koppinen

13 toukokuun, 2018

OHMYGOSSIP – Luovuus on kuin leikkivä lapsi. Se ei ole siten ajatellen mielestäni vain jokin tietynlaisen ihmisen luonteenpiirre – vaan kaikkialla tarvitaan luovuutta. Kaikki ihmiset käyttävät luovia ominaisuuksia, erilaisissa töissä ja asioissa vain. Siitä luovuudesta uskoakseni syntyy se tavoitteiden toteutumisen ja onnistumisen riemu myös.

Virheellisiä, epäonnistuneita töitä.. vai muuten vain rumia töitä? Niitä sellaisia tuntuisi itsestäni jotenkin niin ikävältä näyttää. Se tuntuisi suurinpiirtein jonkinlaiselta itsensä ammatilliselta sabotoimiselta! Tällaista työtä en ikinä ripustaisi esille näyttelyyn, enkä liittäisi minun portfolioon.. mutta ooops – päästän sen julki blogissani siltikin? Eihän kukaan meistä halua näyttää julki itseään huonoimmillaan?

luonnos ja kuva: Iina Koppinen ”Kädet” // ”Hands”, ink on paper sketch

On olemassa suuret määrät luonnoksia, joita säästän siitä syystä, että pidän niistä. Ja jos pidän niistä tarpeeksi paljon, jotta voin näyttää ne esille – niin silloin ne ovat läpäisseet minun oman henkilökohtaisen, tarkoituksellisen ja ehkä hieman perfektionistisen suhtautumiseni tekemiseeni. Terve itsekritiikki on siis oikeastaan elinehto monellakin alalla, mutta etenkin visuaalisella työn saralla. Jotkut antavat mieluiten ulkopuolisen kriitikon valita teokset ja keskittyvät vain siihen tuottamiseen, mutta minulla sellainen ei toimisi.

Kaikki haluavat kuitenkin ja lopulta, tehdä parhaansa. Kerrankin kamppailin erään maalaussarjan jälkeen, uuden aloittamisen kanssa – se oli sellainen valtava epäonnistumisen, ja epätoivon tunne, kun tuntui ettei mikään luista. Sain kuitenkin aikaan lopulta teoksen, joka oli aivan jotain muuta, kuin sitä edeltänyt sarja. Olin siihen ihan tyytyväinen, mutta se oli niin erilainen, todella simppeli verrattuna aiempiin paljon enemmän valokuvamaiseen ja kolmiulotteiseen toteuttamiseen pohjautuvaan sarjaan. Niin paljon erilainen, että hätkähdin, kun se tuomaroidussa näyttelyssä ripustettiin seinälle, ja sitten se vielä pääsi yksityiseen kokoelmaan! Minulla oli eniten siis ollut hukassa sen toteutus käytännössä, ja siitä tullut epävarmuus kasvoi, ja ylsi päässäni luuloksi, etten minä voi enkä minä pysty.

Rumia luonnoksia en ollut ajatellut ollenkaan päivänvaloon, koskaan. Vaikka ne ovat erehtyvyydessään inhimillisiä, eikä niitä ole kiillotettu tosiaankaan loppuun asti. Päin vastoin. Se, että lähdin tuota inhimillisyyttä ajattelemaan, se sai kai minut tosiaan ajattelemaan sitä jotenkin äärimmäisen epämukavaa, ja pelottavaa tunnetta, mikä itselle syntyy jo ajatuksesta paljastaa mielestäni epäonnistunut työ.

Mutta.. tässä on tuo viikon epäonnistunut tussipiirros. Mitä mieltä te olette?

luonnos ja kuva: Iina Koppinen – epäonnistunut luonnos // sketch failure

Monia asioita tulee helposti ajateltua negaation kautta.. jos negaationa pidetään sitä, että rajaan vastaukseni kysymykseen niihin puitteisiin, onko minun mahdollista esimerkiksi taloudellisesti toteuttaa kysytty asia. Olen vain oppinut ajattelemaan siten, mutta toisaalta huomaan sen myös olevan se tosikko- osa persoonalisuudessani. Jos minä voisin.. pitäisi oppia taas ajattelemaan mieluumminkin, että minä voin.

Tuossa alapuolella on muuten kuva kokonaisuudessaan siitä maalauksesta, josta mainitsen kirjoittaessani, kuinka vaikealta, epätoivoiselta sen toteutus tuntui aluksi.

teos ja teoskuva: Iina Koppinen ”Tasapainossa? vol.2”, akryyli kankaalle, 2015

Ja jos ajatellaan, että pelkästään aistimme ottavat vastaan jo yhden päivän aikana valtavan määrän informaatiota. Osa siitä jää sellaiseksi, mitä ei varsinaisesti tietystikään edes haivainnoi tapahtumahetkellä – kaoottiseksi säläksi, josta olen ajatellut osan unista syntyvän, kun alitajuntamme käsittelee tunteitamme ja kaikkea meissä olevaa tietoutta.. informaatiota yhdistellen ja muovaten niitä mitä erikoisimmiksi näyiksi ja unimaailmoiksi. (Minä ainakin, enkä usko olevani ainut, olen nähnyt unissa sellaisia asioita, joita olen sitten myöhemmin googlannut ihan oikeastikin, koska en ole tiennyt tietäväni sellaista, mitä nukkuessa olen jossakin aamulla muistamassani unessa ”tiennyt” – koskien etenkin joitain sanoja etenkin tms. )

Niin siten ajattelen, että tuo luovuuskin on jokaisen ihmisen ulottuvilla ja jokainen toteuttaa sitä omassa elämässään ja työssään, ja omalla näkemyksellään.. eivät ne ole vain pelkästään jotain kauniita, tai hienoja sanoja.. tai jotenkin vaikeasti tavoitettavia.. luovuus on itsensä oivaltamista. Ja luovuus, ideat, mielikuvitus.. kun on halu, niin silloin on tärkeää opetella antamaan niille väylä ja itselle parhaiten soveltuva keino, jolla ne voi kukin toteuttaa. Loppujen lopuksihan luovuudessa on kyse uuden näkökulman löytämisestä tuttuihin asioihin.

luonnoskuva: Iina Koppinen ”Mielikuvituskala”

Niinhän se Andy Warhol sanoi:

”Rahan tekeminen on taidetta ja

työnteko on taidetta ja hyvä

bisnes on

parasta taidetta.”

Iina

Iina Koppinen: Kysymyksiä ja joitakin vastauksia – lisänä kuvia uudesta piirrossarjasta

Tekijä

Iina Koppinen

6 toukokuun, 2018

OHMYGOSSIP – Tuttava, jota en ollut nähnyt aikoihin, huikkasi minulle eilen mennessään lastensa kanssa sirkusta katsomaan ”Oletko sinä ajatellut liittyä sirkukseen?” Nauroin, ja vastasin vitsillä takaisin ”Ehkä. Huomenna.” Nykyisin joskus tuntuu, että sirkus itsessään on enemmän looginen ja vähämmän hassu, tai erikoinen, kuin sitä ympäröivä maailma, jossa elämme, hän jatkoi.

Ja eilen – kun oli niin lämmintä viimeinkin, ja hiljaista, sitten myöhemmin illalla.. mutta auringon vielä ollessa taivaalla, minä kuuntelin lintujen laulua puissa, ja tunsin sellaista suurta rauhaa mielessäni ja sydämessäni. Se on ehkä harvinaista nykyään, mutta uskon, että jokainen meistä haluaa joskus pysähtyä hetkeksi. Minä ainakin tarvitsen sellaisia taukoja kaikesta, ihmisvilinästä – haluan olla lähellä luontoa, voida sulkea silmät, ja kuunnella keväisen metsän ääniä.

kuvat: Iina Koppinen (luonnoksia uusimmasta piirrossarjastani ”Minun käteni”, tussi paperille 2018 // Iina Koppinen, ink on paper, 2018, from serie ”My hands”)

Ennen kuin vastaan muutamiin kysymyksiin, joita olen saanut ihmisiltä, niin kerron tässä Seinäjoella toimipistettään pitävästä Anouk Studiosta, joka myy taidejulisteita painettuna 100% kierrätetylle paperille. Anouk Studio on kahden nuoren kulttuurituottajan kehittämä verkkokauppa, ja tuolla nimellä löytyy heidän kotisivut sekä Instagram- galleria, josta voi katsoa keitä taiteilijoita heiltä voi kulloinkin tilata.. ihan senkin takia, jos satutte innostumaan taideteosten hankkimisesta kotiin! He toimivat nimenomaan yhteistyössä kuvataiteilijoiden kanssa. Teoskuvat painetaan 160 gramman paperille, mikä on aika paksua, mutta sen pystyy vielä esimerkiksi kuljetusta varten rullaamaan ilman, että se halkeilee. Heiltä voi tilata myös tuollaisiin töihin sopivat kehykset.

Minä innostuin heidän taidepainatuksestaan jo senkin takia, koska kuten olen aiemmin puhunut, niin suunnittelen jossain vaiheessa toteutuvaksi näyttelyä, mikä sisältäisi kuvataidettani printteinä. Mikäs sen parempi idea, kuin painattaa ne kierrätetylle paperille! Kangasprinttiin verrattuna paperi kuullostaa nyt minusta tosi mielenkiintoiselta, vaikka sille printattaisiin maalauspohjaisia teoskuviani.

Ja jokatapauksessa taidejulisteet ovat laadukas tapa tuoda omaan kotiin vaikkapa nykytaidetta, ja Anouk Studiohan tekee jo runsain mitoin yhteistyötä suomalaisten ja useiden ulkomaalaisten kuvataiteen tekijöiden kanssa. Heiltä kysyinkin mahdollisuutta itse yhteistyöhön nyt alustavasti sen näyttelyasian tiimoilta. Minun omalta kannaltani tällaiset yhteistyöt ovat innostavia, ollessaan samaan aikaan realistisia.

Mutta en ole vain vielä saanut vastausta galleristilta.. jolta olen hänen taidettani nähtyään saanut alustavan kutsun osallistua kesän näyttelyyn Jyväskylän seudulla – että onko hänestä aivan liian villi idea minulta, ripustaa esille myös taidejulisteita? Saa nähdä. Kerroin hänelle tämän villihkön ideani siten, että näin hän voisi myydä teoskuvia useamman samasta aiheesta minulta, mikäli kysyntää ilmenee.

harjoitelmakuva: Iina Koppinen

Sinä, joka kysyit, millaista on minun aito oikea oma käsialani – se on lennokasta, koukeroista, mutkikasta..vaikeaselkoista se on suoraansanottuna! Jos kirjoitan jotain, käytän tekstausta, tai vaikkapa sarjakuvissa sitä selkeää ”tikkukirjaimin” kirjoitusta. Mutta tässä tuo käsialanäytteeni. Tottapuhuen olen joskus itsekin joutunut tavaamaan omia kirjoituksiani kalenterista, tai muistiinpanoja.. Haha!

käsialani: Iina Koppinen

Kiitos myös sinulle, joka kysyit nähtäväksi jonkin grafiikan vedoksen, tai opiskeluaikaisia duunejani! Enpä ollut tutkaillut niitä vuosiin – eikä grafiikkaa ylipäätään ole minulta sillä tavalla nähty. Kun aloin penkoa niitä luetteloita, portfolioita ja opintokansioita – pääsin samalla sukeltamaan naurunpurskahdusten saattelemana muistoihin. Ihan oikeasti. Loistavaa! Mutta itse kuvassa siis nähtävillä vahingossa syntynyt grafiikka – etsaus, jonka tyrin silloin käyttämällä kuivaneulapiirrintä sen kaivertamiseen. Jäljestä tuli hyvin hento. Siinä mielikuvitushevonen lepuuttaa toista takajalkaansa .. ja lintu istuu langalla, tuossa alhaalla.

teos ja kuva: Iina Koppinen

Halusin itsepintaisesti painaa muutaman tuollaisen, vaikka se oli virheestä syntynyt.. tein siitä kyllä hapotusvaiheilla toteutetun etsaus ja akvatinta- tekniikankin.

teoskuva: Iina Koppinen, 2018, sarjasta piirroksia ”Kädet”, tussi paperille

Asiasta toiseen, ja toisenlaiseen kysymykseen. Kyllä, käytän meikkiä todellakin myös suojatakseni ihoani, joka on sellainen, kuulemma – tämän ihoanalyysin teki minulle siis ihohoitaja/ kosmetologi jo muutama vuosi sitten.. Ihoni on niin sanotusti hyvin ohut kasvoissa, se paleltuu helposti, ja palaa helposti, ja pintaverisuonet näkyvät siinä myös helposti punastumisefektinä, vaikkapa kun on kuuma. Halusin silloin tutkituttaa, ettei minulla vain ole couperosaihoa. Kuinka tämä ihohoitaja sen nyt silloin sanoikaan – hän kutsui sitä yhden kerroksen ihoksi. Siksi se on hyvä ja tärkeä hoitaa ja suojata erityisen huolellisesti, eikä esim. liian voimakkaat kasvokuorinnat ole ollenkaan minua varten. Olin eilen itkenyt, joten minulla on kuvassa silmät surulliset.. tämä kuva on kuitenkin minusta, ilman sitä meikkiä. Tällainen minä olen. Sen jälkeen, kun olen itkenyt vapauttavaa itkua ja pessyt saunassa meikkini pois.

kuva: Iina Koppinen, omakuva kyynelten jälkeen, ilman meikkiä

kuva: Iina Koppinen

Kello on hieman jo yli puolen päivän.. parvekkeelle lankeaa kivasti aurinko valoineen ja lämpöineen. Kiitos inspiroivista kysymyksistä, joita te olette minulta kysyneet!

Ciao! Kirjoittelen taas pian..

Iina

Iina Koppinen: Signeeraamisen tärkeys ja kuvataiteilijaurani ensimmäisiä töitä esillä nyt

Tekijä

Iina Koppinen

28 huhtikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Rakastan ääntä, jonka keväinen vesisade tekee ikkunaruutuun. Muistuu mieleeni eräs avajaispäivä, jolloin eteeni asteli jonkun peruskoulun matematiikan opettaja, ja hän halusi tietää, kuinka paljon matematiikkaa kuvataiteilija voi tarvita. Se oli ensimmäinen kysymys. Toinen koski jotain aivan muuta.. hän oli esittänyt kysymyksen luokassaan jokaiselle uudelle yläasteelle saapuvalle oppilaalle – kumpi on suurempi nollan ja ykkösen välinen rajatila, vai universumi?

No, sinänsä mikäli puhutaan matematiikasta, niin ainakin usein kirjoitan ylös tosiaankin (mikäli haluan käyttää mahdollisesti tasan samaa väriä uudestaan) maalisekoitukseen tulevat määrät luonnoslehtiöön, jotta ne eivät unohdu. Vastasin myös kohteliaasti, että minusta universumi tulee aina ensin, ja vasta sitten voimme mitata nollan ja ykkösen välisen tilavuuden.. Hän oli hieman eri mieltä, koska aina voi lisätä uuden mittayksikön, vaikka universumin tilavuus olisi mitattu. Mielipiteensä kullakin, minun on tämä.

kuva: Iina Koppinen

Rakastan sitaatteja etenkin John Lennonilta ja Andy Warholilta! Tuo oli aivan pakko lisatä tähän kohtaan! Jaa miksikö John Lennonilta.. no, minä pidän hänen musiikillisesta tuotannostaan, kun hän aloitti soolotuotantonsa.

kuva: Iina Koppinen, v. 2009, digital art, and photo ”Water/ Vesi”

Aiempina vuosina en ollut kovin tarkka signeeraamaan töitäni, kuin vasta silloin jos ne lahjoitettiin, tai myytiin. Ja silloinkin signeeraaminen meni vähän miten sattuu. En ollut kehittänyt itselleni sopivaa, mutta hyvin tarpeellista tekniikkaa ajatellen nimenomaan maalauksia. Nykyisin en koskaan signeeraa maalauksiani eteen, vaan kankaan taakse. Sinne tulee signeeraus, nimenselvennys, teoksen valmistumisvuosi ja tekniikka sekä teosnimi.

Nuo tiedot tulevat sellaiseen keskeiseen kohtaan, mikä näkyy vaikka maalaus kehystettäisiin, ja paikkaan, josta sitä ei voi mitenkään poistaa. Tämä tapa saattaa olla osittain persoonallinen, mutta en halua työn, tai sen sommittelun mitenkään.. sanotaanko – kärsivän mistään ylimääräisestä, tai siihen kuulumattomasta. Se antaa myös teoksen ostajalle mahdollisuuden ripustaa maalaus haluamallaan tavalla.

Tämä koskien kuitenkin vain maalauksien signeerausta. Eriasia ovat piirrokset, grafiikan vedokset ja teokset jotka esittävät suoranaisesti jotain. Ilman signeeraustahan työ on periaatteessa arvoton – ja vaikka se tunnistettaisiinkin tekijänsä teokseksi myöhemmissä vaiheissa – sen mahdollinen jälleenmyyntiarvo esimerkiksi ei todellakaan ole niin suuri kuin kuvataiteilijan omilla signeeratuilla teoksilla.

Kun on tullut eteen joko myyntitapahtuma, tai lahjoitus jollekin taholle, käytän hyvin mielelläni nykyisin myös itse työn myymisen lisäksi aitoustodistuksia, jotka määrittelevät ja antavat lisäanalyysia teokselle. Silloin mahdollisen ostajan tai lahjoituksen saajan on aina helpompi puhua teoksesta uniikkina kappaleena, saada siihen lisäsyvyyttä sanoista.

Alla oleva maalaus oli esillä minun ensimmäisessä yksityisnäyttelyssäni Kamanan Vinttigalleriassa Keuruulla. Juuri edelisenä iltana, kun valmistelin sitä näyttelyäni ”Ihmisiä”, ryhdyin kokemaan semmoista aloittelijan suurta epävarmuutta, kuinka näin vapaa taide otettaisiin vastaan, ja hermostuttuani ja stressaannuttuani.. päätin tehdä joitakin viime hetken korjauksia, joista sain sitten kyllä kuulla – ”Miksi olet peittänyt rinnat, miksi kaikki ei vain näy?” Minä olin silloin hädin tuskin hieman päälle kaksikymmentä vuotias, ja pelkäsin että liiallinen .. näkyvyys, voisi tehdä hallaa näyttelylle. Pelkäsin, että siitä tulisi liian, sanotaanko.. jopa groteski, vaikka hahmot olivat enkelisiipisiä ihmisiä ja niiden olisi pitänyt esiintyä siis kaikessa alastomassa inhimillisyydessään! Näin ainakin kuulin. Olen joskus ajatellut tuottaa sarjan uudelleen esille. Päivitettynä.

teoskuva: Iina Koppinen, öljy kankaalle, 100X100cm, teosvuosi 2002. ”Ihmisiä sarjasta – Mies”

teoskuva: ”Joki syksyn tullessa” – Iina Koppinen, teosvuosi ja tekniikka: 2003, öljy kankaalle, yksityiskokoelma

Yllä olevasta maalauksestani minulla oli jäljellä vain aika kärsineen tuntuinen valokuva – mutta toivon että saatte kiinni sen satumaisesta atmosfääristä – sen miljööstä. Tämä on alkuperäinen kuvataidekuva, myöhemmin olen käsitellyt samaa maisemaa erilaisilla valaistuksilla ja tehnyt siitä jopa sen satukirjamaisen version.

teoskuva: Iina Koppinen, öljy kankaalle, 2002, yksityiskokoelma

Jotenkin arastelen esitellä vanhoja töitä! Mutta niitäkin on tärkeää joskus muistaa silmäillä, ihan itsenikin, koska ne antavat niin suurta ja jopa hämmentävää kontrastia aina siihen, mitä on ollut.. mitä on nyt ja mitä haluan, että oma työni tulee olemaan. Kaikki tosiaan perustuu edistysaskeliin työssä kuin työssä.

Kameran lisäksi kannan mukanani miltei aina – paitsi nyt jonnekin ruokakauppaan mennessä, mutta tarkoitan, pienillä autoilureissuilla.. vaikkapa etsimässä kuvattavaa tai matkalla jonnekin tiettyyn paikkaan, aina luonnoslehtiötä ja piirtokyniä. Mikäli saan jonkin idean tai näen jotain kiinnostavaa, minkä kuvaan muutoinkin, se on hyvä saada myös luonnosteltua käsin paperille.

Olen oppinut vähän vaikean kautta kantamaan mukanani piirrostarpeita, sillä silloin kun ne eivät ole olleet mukanani, olen yleensä joutunut katumaan, ja harmittelemaan asiaa – joten ne on parempi todellakin pitää mukana.

Minulle on joskus eräs ystävättäreni hieman myhäillyt asiasta.. kun minulla on aina hänen mielestään puoli omaisuutta mukanani, repussani ja laukussani, kun lähden liikkeelle kameroiden ja papereiden, kynien.. ja joskus jopa kannettava mukanani. Ymmärrän, se on paljon näköisesti tavaraa.

Tiedättekö – on ollut jo lapsena niin jännittävää saada nähdä kuvataiteilijoiden luonnoskirjoja ja vihkoja. Ne ovat kuin sanoinkuvaamaton päiväkirja. Silloin tosin ei ollut vielä näin pitkälle kehittyneitä kameroita, eikä muutakaan sellaista tekniikkaa kuin nykyisin.

Mutta on siitä olemassa todellinen hyöty kenelle tahansa visuaalisen alan työn tekijälle. Se, että piirtää aina kun mahdollista.. On hyvä studion ulkopuolellakin kyetä kehittämään omia ideoita, ja etenkin omaa taitoa piirtää ja kuvata! Tietenkään ne pikaisimmat luonnokset ja harjoitelmat eivät ole tarkoitettu oikeastaan muiden nähtäväksi, mutta ne ovat pohjia tuleville piirroksille, jotka myöhemmin voivat maalauksina tai sekatekniikkana, tai piirroksina näkyä katsojille vaikkapa taidenäyttelyssä.

Tässä alla on nyt kaksi tämän viikon harjoitelmaa. Sellaisia, joita puolestaan en arastele luonnoksinakaan – tai harjoitelmina näyttää.

harjoitelmia uusilla piirtokynillä: luonnos – Iina Koppinen – ”Mielikuvituskala”, luonnos kankaalle gelly roll- valkoisilla piirtotusseilla.

Nuo Gelly Roll-kynät ovat aivan mahtavia tosiaan tehdä kuivuneille pinnoille yksityiskohtaisia juttuja piirtäen. Ei tarvitse sivellinta eikä sabluunoita näihin sekatekniikallisiin töihin (akryyli ja valkoinen&musta piirtokynä kankaalle) Näitä kyniä ei siis tarvitse esimerkiksi ravistaa ennen käytöä, eivätkä ne leviä vahingossakaan niin kuin jokin aiemmin käyttämäni valkoinen kynä on tehnyt. Tilaan paljon tarvikkeita Jyväskylän Flyktmanilta – on hyvin laaja- alainen taidetarvikekauppa heillä siellä.

kuva ja luonnoskuva: Iina Koppinen

Lopuksi laitan teille tähän näkyville todella spookyn – ehkä vähän pelottavan kuvan.. tein sen aikoinaan kuvataidekoulussa! Se on hiili paperille. Meille annettiin kaikenlaisia tehtäviä ja ”kotitehtäviä”, ja joskus ne olivat hyvin monitulkintaisia. Tämä alla oleva hiilipiirros on minun tulkintani sanasta ”Hyljätty”.

teoskuva: Iina Koppinen, hiili paperille, 2001

Ihana keväinen aurinko paistaa pilvilohkojen seasta. Ajattelin lähteä kuvausreissulle.

Kaikkea hyvää teille.

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Kirjoittaen ja kuvaten – sekä silmät suljettuna kokeilu piirtää

Tekijä

Iina Koppinen

22 huhtikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Tämä postaus on tehty suurella määrällä kahvin juontia. Se on tehty kuvausreissuista ja luonnoksista.. ja niiden kuvista. Bloggaamisen maailma on parhaimmillaan upeaa, sillä jokaisella kirjoittajalla on oma niin kovin uniikki tapansa ilmaista itseään sanoin ja kuvin. Vaikka nykyisin grafologit eivät niin helpolla pääsisikään tutkimaan käsialaa, niin kyllä se oma juttu vain silti kaikkine sanavalintoineen ja kokonaisuuksineen tulee aina hyvin yksilöllisesti esille.

Sitä haluaa – tai minä tahtoisin tässä, kirjoittaa kevyen pakottomasti ilmaistua tekstiä, sillä uskon, että lukijakin voi aistia sen, jos teksti on jotenkin joko liian hiottu tai sitten kirjoittaminen ei luista. En tiedä, huomaako sen, vai kuvittelenko vain? Ehkä paras vinkki ikinä, minkä olen saanut aikoinaan ajatellen siis nimenomaan kirjoittamista on, että ellet itsekään lukisi sitä, älä julkaise sitä! Tavallaan kyllä hyvinkin totta. Eihän lukijallekaan jää innostunut olo, jos tekstistä puuttuu se idea, oma into kertoa.

Tämän oman taideblogini sisältöhän on lisäosiltaan myös sellainen aika elämäntapa/-tyyli painotteinen. Mutta eikö juuri kirjoittajankin elämä ole se osa kiinnostusta lukemaan ryhtyessä?

Eilen, auringon paistaessa ja lumihiutaleiden leijaillessa hiljalleen taivaalta..vesipisaroiden sijaan – lähdin viettämään aikaa autoilemalla ja etsimällä kuvattavia kohteita vähän kauempaa. Semmoinen pieni sightseeing-reissu, johon tosiaan sisältyi ulkoiluakin, eikä vain autossa köröttelyä.

Sain joitakin kivoja kuvia ja editoidessa niitä nyt, päädyin hieman tavallisesta poikkeaviin ratkaisuihin myös rajauksen suhteen.

kuvat: Iina Koppinen

Joutsenen juoksu veden pinnalla sen ottaessa ilmaa siipiensä alle. Vesilintu kuvattuna vastavaloon.

Viikkoni on ollut hyvin omien töiden ja suunnitteluluonnosten täyttämä – ja sain tuossa muuten yhteydenoton välittäjältä, tai periaatteessa kyselyn, mahdolliseen työn toteuttamiseen liittyen – kuinka minä sen tekisin, kun siis hän lähetti minulle kuvan.. ja millainen aikataulu ja niin edelleen. Vastasin niihin, mutta tietysti kyseessä on kilpailutus, joten se joka on asiakkaan mielestä paras, niin hänethän siihen sitten valitaan. Saa nähdä, miten käy, mutta todellakin minulla on myös paljon nyt omia töitä, joten en hampaat irvessä mainostanut itseäni.. ei, kun.. siis en mainostanut itseäni siis mitenkään tekohymy korvissa, vaan aika realistisesti. Ja minun pitäisi aina muistaa, ettei tarvitsekaan vaikuttaa liian innokkaalta, koska se voi jotenkin lyödä yli – tehdä vastakkaisen, ennemmin kuin sen halutun vaikutelman..

En tiedä, olenkohan ollut vähän kranttu muutenkin tällä viikolla.. mietin. Omien maalausten ja töiden markkinoinnissa saa olla niin tarkka. Niin, tai ainakin yksi sähköposti erään ulkomaisen, pääosin online- gallerian kuraattorilta sai minut hiukan varpailleen. En väitä etteikö se olisi syntynyt puhtaasta kiinnostuksesta töihini, se yhteydenotto, mutta kun tarjotaan mahdollisuutta päästä uuden lehden ulkomailla ilmestyvään printtiversioon New Yorkissa, tai Euroopan suurissa gallerioissa ja museoissa.. niin suosittelen ihan kaikille kyllä, että taustat kyseisiin julkaisuihin on hyvä tarkistaa joka tapauksessa.

kuvat ja luonnoslehtiön tussipiirrokset: Iina Koppinen (alempi kuva: ”Superhero”/ ”Supersankari”)

Blogihan on jo yksi parhaimmista foorumeista julkaista omista teoksista kuvia. Samoin kuvapalvelut, tai muut omat sivustot. Mutta toki.. Jos jostain MoMasta otettaisiin yhteyttä, niin tanssisin ja hyppisin varmaan itseni katosta läpi. En tuomitse uusia julkaisuja siis todellakaan, oletan vain, että uusienkin julkaisujen kuraattorit ovat valmiita kertomaan, miksi he ovat kiinnostueet juuri minun töistäni, minulle, ja myös heidän printtiversionsa tarkemmat ilmestymispaikkatiedot. Mikäli sähköpostissa kuitenkin lukee juuri jotain, että maksamalla tietyn summan, voit päästä meidän verkkogalleriaan esille, ja lisätä teostesi näkyvyyttä, niin tsekatkaa taustat. Voihan olla, että lehti ja online- galleria on oikea, mutta he ovat vasta hyvin alussa, ja silloin taas saattaisi olla hyväkin olla ensimmäisiä esillä siellä, sillä voihan olla, että heistä kasvaa joku päivä suuri imperiumi.

Onko kukaan teistä koskaan yrittänyt kokeilla ihan tavallista arkea vaikka kotona, silmät kiinni? Eikös vain olekin vaikeaa? Minä kokeilin kerran sisätiloissa muutaman tunnin ja ahdistuin. Näköaisti on vain niin kovin tärkeä siihen oppineelle! Ainakin kun sitä on tottunut käyttämään, se on korvaamaton. Luin yhden artikkelin siitä kuinka ilman näköaistia syntynyt nuori neito kykeni elämään elämää; kertoi elokuvista joita oli katsonut, tai nähnyt unia – ja kertoi kuinka kokee värejä – hänen mielikuvituksensa kaiken tuon suhteen on siis hyvin rikas.

Kun olin opiskelemassa, muistan, että meille tuli minun kämppiksen kanssa jokin haaste mieleen, ja yritimme piirtää silmät sidottuina. Se on ihan äärettömän vaikeaa! Idea on, että yhtä äkkiä aivot käyttävätkin käden tekemää muistoa viivasta sen sijaan, että voisi katsoa, minne viiva kulkee. Kokeilin sitä nyt sitten, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Valitsin yrittää piirtää härän ja ihmisen sivuprofiilin. Tässä alla tulokset niistä. Mitäs mieltä olette? Näkyykö niissä edes aavistus härkää, tai se äkäisen miehen sivuprofiili?

kuvat: silmät kiinni piirretyt ”härkä ja miehen sivuprofiili”

Noista luonnoksista ja piirroksista tuli mieleen muistaessa kertoa, että sain nyt uudet tussit tilattua vihdoin. Tykkään ihan hirveästi myös siis mustan, ja ylipäätään kaiken kuivan pinnan, peittävistä valkoisista eri kärkivahvuuksilla olevista piirtokynistä. Ovat aivan mahtavia! Teen niistä ja niillä piirtämisestä esittelyä erikseen teille ensi viikolla. Yritän muistaa tehdä. No ei, kyllä minä muistan! Mutta nuo uudet Gelly Roll bright white- kynät ovat siis erinomaisia harmaasävypiirrosten valkoisia kohtia, tai vaikkapa kuivaneen akvarelliin valokohtia tehdessä!

kuvat: omakuvat – Iina Koppinen

Taitaa olla aika keittää vielä ne kolmannet aamukahvit.. tai aamupäiväkahvit. Oikein hyvää sunnuntaipäivää ja sitten sitä alkavaa uutta viikkoa, ihqut!

Iina

123 4 Sivu 2 / 4