Iina Koppinen – Meri ja mieleni kuvajaiset

Tekijä

-

9 tammikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Tässä minun lähelläni on ranskalainen leipomo. Rouva ja hänen poikansa ovat oikein ihastuttavia. He ovat niin.. persoonallisia, niin ranskalaisia! Iloisen kuplivia tyyppejä. Vaikka emme juurikaan syvällisesti pysty kommunikoimaan, koska he puhuvat ranskaa, eivätkä ymmärrä, kuin ihan pikkiriikkisen englantia – ja minä taas en osaa ranskaa yhtään.. (en ole opetellut kuin pari hassua sanaa, vaikka niin pidän siitä, miltä se kuulostaa.) Heidän leipomoputiikkinsa tuotteet, kuten suosikkini, patongit, vievät joka tapauksessa kielen mennessään!

Kävin tänäkin aamuna aamukävelyni lomassa ostamassa heidän patonkejaan.

Ehkä eniten viime päivinä olen kuitenkin pyörinyt ajatuksissani meren ja sen visuaalisen kuvaamisen ympärillä. Nyt on jo niin tyyntä, meri ei raivokkaasti lyö aaltojaan rantakallioihin. Aamukävelyllä saatoin jälleen nähdä normaalit aamu- uimarit pulahtavan lämpimään meriveteen, ja hieman etäänpänä muista, meditaation harjoittajan vakiopaikallaan. Minun oli löydettävä ihminen, joka tuntee vetoa merta kohtaan.. Kertomaan, millainen se on hänelle. Tässä on kuvia alla. Yksi ei oikein kuulu joukkoon sillä tavoin suoranaisesti, tuo viimeinen. Mutta myös varjot, joita kasvillisuus luo auringon valossa, ja niiden kuvaaminen iholla, on ollut minun aiheitani, joten siksi taas yksi sellainen – aika samantyyppinen on varmaan ollut jossain aiemmista postauksista, mutta silloin en tainnut kertoa, miksi.

Luis, tuo niin kovin ystävällinen ihminen – niin uniikki taideputiikin pitäjä, antoi minulle paljon erilaisia paperinäytteitä, jotta voin kokeilla niitä, ja käydä ostamassa mieluisiani vielä lisää ennen kuin lähden täältä, ja ne ovat kaikki todella laadukkaita! Haluaisin ottaa niitäkin mukaani kasapäin, mutta ehkäpä parempi tilata sitten nettimyynnin kautta, kun jokaisella paperilaadulla on oma nimensä, niin ne saa helposti ja edullisesti tilattua samalla, kun jos tilaa muutakin.

Kuvat: Iina Koppinen

Meri ja myrsky Saharan hiekkoineen

Koko viikonlopun meri oli uhkaavan näköinen! Atlantti uhkui myrskyä lauantaina, ja lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tuuli niin kovaa, että hienojakoista hiekkaa oli varmaan tullut Saharasta asti terassille ja oven alitse sisälle. Sitä oli tunkeutunut kaikkialle. Minä en tiedä, olen kai niin ”maanlapsi” juurineni, että ikään kuin voisi sanoa – pelkään merta ja sen oikkuja. Kun on kohtalaisen tyyntä, minä pidän sitä, ja se on hypnotisoiva, mutta valtava tuulen voima saa sen muuttumaan niin äkisti. Sen aaltojen voima ja pauhu on niin huumaavan kova ja intensiivinen. Sen muutokset ovat niin äkkinäisiä, yllättäviä, että joku kai kokee sen siksikin niin kiehtovaksi.

Katselin terassin ikkunasta, kuinka palmut huojuivat tuulen tuiverruksessa sinne tänne, ne eivät meinanneet pysyä syntyneiden pyörteiden mukana, taipuilivat mikä minnekin, ja vähän matkan päässä meri löi hurjia tyrskyjään rantakallioihin. Valo muuttui ulkona kelmeän vihertävän harmaaksi, ja pilvet roikkuivat harmaanruskeina toisaalla päin, vuorten huipuissa. Ketään ei näkynyt missään. Oli tuntu kuin olisin yksin koko planeetalla, sillä nimenomaisella hetkellä.

Ajattelin entisiä majakanvartijoita, näin silmieni takana mielikuvia heistä myrskyävän meren ympäröiminä, loputtomassa tuulessa, ja merimiehiä.. On oltava tietynlainen luonne, jotta viihtyy meren äärellä, tai merellä. Yritin piirtämiseen ja maalaustöihini keskittyä, ja myöhemmin nukkumaan, mutta se tuulen huutava ujellus ja massiivinen meren pauhu, ne saivat minun ihokarvani pystyyn. Äkisti oli niin kylmä ja kolea olo.

Näkymät olivat oikeasti, kuin dramaattisesta, liioitellusta maisemamaalauksesta. Siinä ilmassa oli sellainen sadunomainen synkkyys, tuomion tuntu.

Myrskyn jälkeen minä kysyin ihmiseltä, jota meri vetää puoleensa, mikä siinä häntä niin kiehtoo? Hän vastasi minulle, että meri on niin suuri.. tarkoittaen, kun katsoo sitä kaukaisuuteen, näkee ja tuntee oman pienuutensa, ja toisaalta kiehtoo, mitä horisontin takana tai sen toisella puolen on. Sen voima ja sen muuttuvuus ovat kuin ilmeikkäimmät kasvot, jotka hän voi kuvitella, hän sanoi. Hänelle sen mahtipontinen voima ja arvaamattomuus ovat elementit, jotka vetävät puoleensa. Minä todella tarvitsin tämän tiedon, sillä vaikka olen kuvannut täällä eri tavoin – tehnyt sketsejä, maalannut, piirtänyt, kuvannut kaikenlaista ympäristöstäni banaanipuutarhoista pienten kukkien yksityiskohtiin, niin minun oli kuultava, miten eri tavalla joku muu kokee juuri meren.. sen läheisyyden, sen tuulet ja aaltojen voiman, ja kaiken.. ehkä siksi, että halajan tuollaisia tarinoita, jotta kykenisin ajattelemaan ja kuvaamaan merta siten, ystävällisestä perspektiivistä, enkä tekisi vain hurjia pilviä ja tuulta ja raikuvaa aallokkoa, nousuveden aikaan, tai myrskyä. Haluan kuvata myös sen pinnan, kun pastellinsävyiset iltapilvet jatkuvat aina kaukaisuuten saakka, eikä kuulu kuin sulavalinjaista kohahtelua, kun pienet aallot nousevat lipomaan rantaviivan kivikkoa, ja tummaa laavaperäistä hiekkaa.

Tarinat aitojen maisemien ja kuvien takana, ja itse paikanpäällä havainnoitu ja koettu, on suureksi osaksi tärkeää ajatellessa kuvataidenäyttelyn kokoamista täällä tehdyistä töistä. Jotta voi kertoa, mitä on kuvien takana. Muutaman kerran minulta on niitä kysytty, muun muassa Instagramissa, jolloin kerroin ajatelleeni itse keksimääni tarinaa yhden teoksen työstövaiheessa. Kerrottuani tarinan englanniksi, kysyjä oli hyvin iloinen, sillä hän sai kai jotenkin sen otteen siihen, ja suuremman syvällisyyden, katsomaansa.

Mutta.. miten te koette meren?

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Elämyksiä erämaassa, ensivaikutelmien luomisesta, ja ostoshullaannuksiani

Tekijä

Iina Koppinen

-

5 tammikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Satumaisien maisemien näkymiä. Aivan loistavaa käydä omatoimimatkailuna tutkimassa vuoristoseutuja! Nestettä piti vain varata mukaan riittävästi, sillä ilman sitä ei kannata lähteä. Vaikka etäisyydet eivät kuulostaisi pitkiltä ja tekee mieli juoksennella poluilla, niin korkeuserot tekevät kilometristäkin yllättävän haastavan.

Erämaamaisemat laajoine tasankoineen kohti vuoria olivat huumaavan kauniita, kuten myös kaikki yksityiskohdat siellä. Sellainen oli tämän reissun tarkoituskin. Kokea kauneutta äkkiseltään niin karun näköisessä ympäristössä. Sekä siellä täällä, jyrkkämutkaisten teiden varsilla – piskuiset kyläkeskittymät tarjoilivat reheviä tyyssijoita valtavien kukkien ja puustojen suojissa. Tuli kyllä huomioitua, että siellä oli monia muitakin samoilijoita kameroiden kanssa. Mutta tuo reissu toi jotenkin sellaista tarvitsemaani vaihtelua ja irtiottoa ihmisvilinästä. Enkä voi olla sanomatta, ettenkö suosittelisi tuollaista tutkimusmatkaa ihan vaikka vain niiden maisemien takia!

Sieltä sain niin paljon uusia työaiheita, ja luonnoksia ja kuvia sitä tulevaa taidenäyttelyäni varten, joka siis käsittelee tätä elämää itsessään ja kaikkea kokemaani kuvallisesti ilmaistuna Adejesta, ja oikeastaan koko saarelta. Ja kuvista minä saan innostusta ja inspiraatiota kirjoittaa, vaikka muutoin en ajattele mitenkään aktiivisesti inspiraation läsnäoloa. Se on sana jolla haluan kuvata, kuinka minä alan kirjoittaa. Ensin tulevat siis kuvat minulla, sitten vasta teksti.

Tässä aluksi siis kuvia erämaasta, ja melkoiseksi kontrastiksi muutama kuva Siam Mall- ostoskeskuksesta, jossa hupsuttelin mm. kuten yhdessä kuvassa, yrittäen olla mallinukke. Lähinnä naurattaa nuo poseeraukset nyt.

Mutta jos haluaa shoppailla edullisesti, eikä ihmismassat tuota vaikeuksia, niin se Siam Mall on ehdottomasti nyt ollut minun suosikki, kun on alennuksetkin.. -70% esimerkiksi. Ostin itselleni muun muassa tuuhean karvaturritakin – sellaiseksi kutsun sitä – koska sitten, kun palaan Suomeen, voi olla äkkiseltään kylmää. Täällä sille tuskin on käyttöä, vaikka joskus aamuisin, ja etenkin iltaisin saattaakin tuntua pientä koleutta päivän kuumuuteen tottuneena, auringon jäljiltä. Minulla onkin sitä varten täällä sellainen musta takki, mikä on näkynyt joissain kuvissakin aiemmin.. siltä varalta, jos tuulee kovasti tai tulee vilu muuten vain, kun minä olen tällainen vilukissa.

Kuvat: Iina Koppinen

Ensivaikutelmien luomisesta

Mietin tässä kahvikuppi toisessa kädessäni, tapaani kirjoittaa.. mistä, mitä, ja miten – koska ihmisethän tekevät helposti, nopeastikin, päätelmiä toisistaan. Varmaan osittain jopa alitajuisestikin – lukemansa, näkemänsä, kokemansa perusteella. Samoinhan minä itsekin teen..jos en vaikka pidä jonkun kirjailijan tyylistä kirjoittaa, niin ei se tarinakaan samoin avaudu, kuin jos nauttisin myös siitä tavasta, jolla se on artikuloitu kirjallisesti. Sama tässä itse kirjoittaessa.

Jännitän usein etukäteen uusien ihmisten tapaamista jonkin verran. Siitäkin huolimatta, että kaikkihan me ollaan inhimillisiä ihmisiä omine asioineen ja ongelmakohtineen, statuksesta, tai mistä tahansa muusta seikasta riippumatta!

Minä olen aika introvertti ihmistyyppi, joten olen todellakin joutunut opettelemaan – nämä tietenkin tilanteesta riippuen – muutaman jujuksi kutsumani asian, joita kanssakäymisissä käytän. Minulla ne toimivat aika hyvin. Voin sanoa, että aina ei ole ollut yhtä helppo mennä tilanteisiin mukaan! Ja eikä aina voi olla sama tunnelma itsessäkään tuomassa sitä itsevarmuutta. Muistan yhdenkin tilanteen, kun olin parikymppinen (myöhästyin näyttelyn avajaisseremoniasta kaiken lisäksi!), olin ihan valmistautumaton – arka, kuin peura ajovaloissa, ja eteeni tarjottiin mikrofonia silloin ja kysyttiin, mitä haluan kertoa maalauksistani, jotka olivat esillä – ja tämä oli vielä ensimmäinen sellainen suuri näyttely opintojen jälkeen! Minulta kaikkosi päästä sekin vähä, minkä olisin siinä tilanteessa voinut kuvitella sanovani töistäni. Taisin toivoa, että olisin tapettia, ettei kukaan katsoisi minua, että olisin näkymätön.

Tuon kyseisen kokemukseni jälkeen halusin oppia, kuinka liittyä tilanteisiin, joihin tietää olevansa menossa, jotka ovat positiivisia ja joku saattaa hyvinkin aidosti olla kiinnostunut taiteen tekemisen taustoista, töiden tarinoista, ja tietysti myös ihmisestä joka niitä tekee. Minulla on vähän kaksijakoinenkin tuo minun introverttiys – tarkoitan, että olen saanut opetella myös, etten höpöttelisi liikaa, kun itsekin innostun.

Jo paikalle saapuessa olen siis valmistautunut moikkaamaan, ja vähintään kättelemään toisia ihmisiä – tutumpia halaan mieluummin, koska kättely tuntuisi jotenkin liian viralliselta tietyllä tapaa.

Tuohon liittyy se, kuinka näyttäytyy rennon oloisesti, mutta samalla intensiivisesti läsnäolevana uusien ihmisten kanssa. Tarkoitan, että olen opetellut siihen, ettei katseeni lähtisi vaeltelmaan puhuessani jollekin, joka ei tunne minua. Läheisemmät nyt tietääkin, että minulle on jotenkin helpompi pitää ajatukseni koossa puhuessani, kun katson osan aikaa puhuessa toisaalle, eikä se siis todellakaan ole mikään loukkaus, olla katsomatta koko ajan silmiin, kun puhuu. Ryhdillä ja katseella ja ehkä jollakin vähän erikoisemmalla, mutta ei niinkään valmiiksi mietityn kuuloisella aloitus-, tai vastakysymyksellä, pääsenkin jo nykyisin yleensä hyvin alkuun. Sen jälkeen on niin paljon helpompi mennä sellaisen flown mukaan ja eteenpäin, sisäisen alkukankeuden helpotuttua. Irtoaa hymykin, kun pystyy onnittelemaan itseään siitä, että alku onnistui.

Kohtaamiset ja keskustelut – niissä on on aina vähintään ne kaksi henkilöä, eikä voi moittia itseä liikaa, jos juttu ei luistakaan, sillä onhan toisellakin ihmisellä osuutensa ja tai voisiko sanoa – vastuunsa kommunikaatiosta, ja kyllä se on siitä toisestakin osapuolesta kiinni, mikäli juttu ei ota tuulta alleen. Ei sellaista kannata jäädä liikaa murehtimaan, sen minä olen päättänyt.

Parasta itselläni on mennä tilanteisiin ja tapaamisiin avoimin ja positiivisin mielin. Ja tarpeen vaatiessa myös hyvin valmistautuneena uusiin kohtaamisiin. Oma hyvinvointi ja itsevarmuus huokuu näin ollen hyvällä tavalla myös ulospäin, toisille ihmisille.

Eccon sandaalit ja villasukat

Palaan tässä vielä tuohon alkupuolen juttuuni. Siihen liittyy Eccon sandaalit ja villasukat. Eccon sandaalit ja lenkkarit ovat olleet minulla täällä paljon käytössä, kun olen niin paljon liikkunut jalkaisin, jolloin se mukavuus on minulle tuntunut paljon tärkeämmältä, kuin korolliset sandaalini, jotka otin mukaan lähinnä illallisia ja muita hienompia juttuja, tai tärkeämpiä tapaamisia varten. Eccot sopivat minun jalkatyypille niin hyvin, ja soveltuvat jaloilleni parhaiten, oli sitten kyse lenkkeilystä, tai hyötyliikunnasta. Ovat niin mukavat jalassa.

Ja sitten ne villasukat! Kaltaiseni vilukissa siis, enkä olisi uskonut ikinä tarvitsevani, saatika käyttäväni villasukkia Adejen ilmastossa. Mutta niissä on jännä mekanismi verrattuna muihin sukkiin. Jos on kylmä, ne pitävät jalat lämpiminä, mutta jos lämpimissä olosuhteissa joutuu pitämään sukkia, niin villasukat eivät hiosta. Huomasin tuon oikeastaan vahingossa, koska kaikki minun muut sukat olivat kuivumassa pesun jäljiltä. Sitä paitsi villasukat ovat jotenkin niin kotoisen ja mukavuuden haluisen oloinen valinta minulle, kun haluan suojata jalkojani vaikkapa terassilla aamuisin venytellessäni.

Venyttelen ja tanssin ne jalassa yksikseni ympäri asuntoa, kuten kotonakin talvisin, ja ne tuntuvat jotenkin niin pehmeiltä ja suloisilta. Siksi joissakin kuvissakin siis näkyy minulla juuri villasukat jalassa täällä.

Vitamiinit tulevat minulle täällä pääosin terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta, mikä pitää sisällään paljon hedelmiä ja kasviksia. Iltaisin kyllä tulee syötyä muun muassa pastaa tai kalaruokia. Mykofarina ja Beroccan Boost ovat nyt olleet ainoat lisäravinteet minulla täällä. Mykofarina on siis siitakesienivalmiste ja se voimistaa kehon immuunijärjestelmää. Niitä tavallisia, kuten D- vitamiinia ei ainakaan ole nyt tarvinnut minun purkista nauttia, koska täällä on niin aurinkoista. Tosin joudun aikalailla suojaamaan itseäni aurinkovoiteilla, sillä ihoni on sellainen, että se palaa helposti, muttei rusketu. Mutta toisaalta, viihdyn tämän ihosävyni kanssa. Se rusketus vain ei ole minun juttuni.

Lennokas postaus kuvineen.. hymyilen täällä kahvia juoden. Palataan pian!

xx

Iina

Iina Koppinen: Vuoden 2018 toinen päivä – muistoja ja kommelluksiani

Tekijä

Iina Koppinen

-

2 tammikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Niin se vuosi vaihtui, taivaan täydeltä ilotulitteita, ja ihmisten hurraamisen äänten säestämänä. Tänään on toinen päivä alkanutta vuotta 2018, ja se sai minut muistelemaan, mitä kaikkea piti tuo 2017 sisällään. Katselin hypnotisoituneena eteen aukeavaa merimaisemaa, ja muistelin hetkiä. Viime vuoden keväthangella koiran kanssa kävelyistä aivan niihin suurimpiin minulle isoihin juttuihin saakka.. H. Castrén avaamassa pop- up- galleria- avajaisia, sekä tietenkin muut näyttelyt, ja hetket oman työni parissa. Tai harvinaiset, levolliset aamut, kun ei ollut kiire minnekään.

Tietenkin minä mietin kaikkea täälläkin kokemaani, sellaista kaunista, ja onnellista, samalla, kun laiva ulapalla ui alkavan iltapäivän utuun jossakin tuolla, silmien kantamattomiin. Taitaa olla piakkoin siestan aika.

Siitä tulikin mieleen, että lupasin viime viikolla jo toista kertaa La Galeria- taidetarvikeliikkeessä poiketessani, sitä pitävälle Luisille, poikkeavani ensi vuonnakin, eli toisin sanoen tällä viikolla hänen liikkeeseensä ostoksille, koska tosiaankin tarvitsen niitä taidetarvikkeita, ja täällä minulla on myös ylimääräistä aikaa harjoittaa ja muistuttaa mieleen akvarellimaalaamista, mitä en ole varmaankaan juurikaan sitten opiskeluvuosien tehnyt. Viime viikolla siis katsoin kyseisen kaupan nettisivuilta sen aukioloajat, mutta en ottanut huomioon siestaa, enkä sen merkitystä sillä tavoin, kuin olisi ehkä pitänyt.

Törmäsin Luisiin silloin kaupungilla kuitenkin ohimennen ja menin tervehtimään. Nolostuin kovin, kun hän pyöritteli minulle päätään, kun pyysin niin ystävällisesti kuin osasin, etteikö hän mitenkään voisi tehdä poikkeusta, kun kerran on kulmilla, ihan hetkeksi avata kesken siestan, liikettä minulle.. hoitaisin ostokseni tosi nopeasti.. Hävetti kyllä, että edes sellaista kysyin, kun hän osoitti minulle kelloaan ja kertoi, ettei ole nyt töissä, koska on siesta. Tunsin itseni ihan hirveän röyhkeäksi ja yritin hyvitellä huonoa käytöstäni kertomalla, että kyllä minä odotan. Ja sitä lupaustani en kyllä sitten katunutkaan, sillä kävely ympäriinsä värikkäitä, kapeita kujia myöten, Los Cristianoksessa, oli minulle todella eheyttävää.

Tässä ohessa muutamia ottamiani kuvia sieltä. Ai niin, paitsi tuo yksi, jossa aukeaa näkymä meren lahdelle, ja korkealle rantakallioseinämälle – se on Los Gigantesista!

Kuvat: Iina Koppinen

Tosin, kävi minulle pari muutakin aika hölmöä juttua siellä Los Cristianoksessa.

Piti nimittäin poiketa toilettiin, ja valitsin Subwayn, kun ajattelin juoda jonkun limsan samalla. Jonotettuani aikani naisten vessaan, olin, että apua, mikä paikka.. oli päivän kiireisin hetki, eikä paikkaa kukaan ollut ehtinyt siistimään. Päätin saippuoida kädet siellä oikein perinpohjaisesti. Tehtyäni sen, huomasin, ettei siellä oleva hana toimi. Ei vettä. Sitä saippuaa oli siis todella runsaasti minun käsissä. Lopulta päädyin käyttämään tarjolla olevat loput paperit suurinpiirtein hinkatessani sitä saippuaa pois. Ja juuri tuon takia kannan yleensä mukanani kosteuspyyhkeitä! Paitsi tietenkin tällä kertaa.

Toinen hölmö juttu.. Oletteko koskaan sovituskopissa törmänneet sellaiseen ongelmaan, ettei ole aivan varma, kuinka jokin vaate tulisi oikeaoppisesti pukea päälle? Minulle kävi sekin kömmähdys. Olin ihan tuskissani sovituskopissa valitsemani paidan kanssa, yrittäessäni päätellä mikä nyöri menee minnekin, ja meneekö koko vaate edes oikein päin. Saatuani sen jotenkin päälleni siten, että kehtasin lopulta astua käytävälle katselemaan sitä paitaa päälläni kauempaa ja isommasta peilistä nähtynä, niin iloisen rempseä myyjä tuli luokseni. Hän sanoi, että se näyttää ylläni ihan hyvälle, mutta haluaisinko ehkä pukea sen oikein päälleni? Olin, että no joo, todellakin.. taas nolona.. Hän sanoi, että käy se noinkin, mutta rusetti tulisi tehdä kaulalle, ei selkäpuolelle, kuten minä olin sen laittanut. Eipä ihmekään että ne ”ylimääräiset” kangashihnasuikaleet olivat niin pitkät!

Täällä olen niin kovin nauttinut väreistä, ja värien ja muotojen yhdistelmistä, niin luonnon, arkkitehtuurin, kuin niiden yhdistelmien johdosta. Eihän Suomenkaan talvi ole musta..tai joulu, vaikkei lunta olisikaan! Kuinka voisi, kun värejä löytyy silloinkin myös luonnosta vaikka minkälaisia. Ymmärrän kyllä sen tavan ilmaista asia, mutten vain itse koe sitä samoin.

Viime vuonna luin muuten jokseenkin runsaasti kirjoja. Niistä ylivoimaiseksi suosikiksi jäi mieleen Jonathan Franzenin tuotannosta romaani ”Muutoksia”. Luin sen suomenkielellä, mutta suomennoksessakin siitä oli onnistuttu tavoittamaan, ja tekemään hyvin kielellisesti oivaltava, ja sen huumori todella iski minuun, vaikka itse tarinassa oli hyvin synkkiäkin säväyksiä, ja eräs kovin surullinen kohta osui minuun niin, että purskahdin itkuun. Niin voimallisesti se vetosi tunteisiini. Mutta ajattelen asian niin, että tuollaiset kyyneleet puhdistavat.

Tästä alkaneesta vuodesta minä toivon kaikille, sekä myös itsellenikin paljon iloa, ja onnea, oli sitten kyse rakkaudesta, tai urasta, työstä!

xx

Iina

Iina Koppinen: Ylimaallisen herkkää, ajatonta kauneutta

Tekijä

Iina Koppinen

-

29 joulukuun, 2017

OHMYGOSSIP – Tuoreen kahvin ja magnolian tuoksuinen katu. Kävin Los Cristianoksessa taideliikkeessä ostoksilla, sillä tarvikkeita en voinut ottaa Suomesta, kuin murto- osan mukaani. Pieniä, ihania katuja, joita käyskennellessä mieleni virkistyi valtavasti. Hyvin erityylinen paikka, kuin vaikka tuo Playa De Las Americas, minkä rantoja olen vaellellut jo useammin.

Mutta liikenne ja tuo auto, jota en ilmeisesti koskaan opi ajamaan oikein, koska siinä on automaattikäsijarru, ja se sammuu helposti pysäyttäessä, ellei paina koko ajan kaasua, olivat kyllä aika stressaavia! Jalkautuessa asiat helpottuivat huomattavasti. En sitten tiedä, tuliko tuo magnolian tuoksu jostakusta ihmisestä, mutta sen huumaava tuoksu tulvi vastaan avatessani auton oven, ja läheisen kahvilan viekoitteleva tuoksu! Kaduilla oli miellyttävän lämpimällä tavalla viileää, ymmärtänette, mitä tarkoitan – siellä ei tuullut, eikä kuitenkaan aurinkokaan mahtunut talojen väliköissä paistamaan täydellä teholla.

Tänään minulla on sellainen ihanaa- päivä. Kommentoidessa ystävieni kuviakin huomasin käyttäväni joka toisessa lauseessa ”ihanaa”. Aurinko paistaa, ja ihmiset ovat niin ystävällisiä. Taideliikkeen kauppiaskin kysyi minun nettisivuja, joilta voisi nähdä töitäni. Annoin hänelle tiedot ilomielin, ja lähdin aarteineni jatkamaan matkaa. Edullisia aarteita olivatkin, maalit, ja laatusiveltimet ja kaikki siellä, siis verrattuna Suomen hintatasoon niissä. Ja noissa kuitenkin laatu on niin kovin tärkeää, koska voitte kuvitella, miten ärsyttävää on vaikkapa maalata siveltimellä, josta irtoaa niitä jouhia/karvoja koko ajan.. sellaisia ei edes kannata ostaa, vaikka olisivat kuinka edullisia, sillä silloin ei voi keskittyä työhön, kun joutuu yrittämään ottaa maalin seasta jouhia pois.

Eilen aloitin maalaamaan yhtä maisemaa, joka kuvaa rinteellä näkyviä valkoisia kivitaloja ja palmuja ja puutarhojen vehreyttä. Oli jännä seurata, kuinka talojen valkoinen pintasävy muuttuu erilaisissa valaistuksissa päivän mittaan. Yleensä maalaan siis mieluiten kuvasta maisemat ja kaiken sellaisen perinteisen esittävän, kuten esim. muotokuvat, mutta täällä on helppo myös suurin osa tutkielmista tehdä ihan paikanpäällä. Tuossa kuvia Los Cristianoksesta pari, ja yhdessä minä terassilla pohjustamassa ja luonnostelemassa aloittamaani maisemaa. Ja aamujuttuihini kuuluva kupillinen pikakahvia, tällä kertaa muotilehden kanssa nautittuna.

Olen suosinut aika kevyitä hedelmäpitoisia lounaita, ettei alkaisi liikaa ramaisemaan kesken päivän, ja juoda täytyy muistaa vettä usein. Iltaisin vasta olen sitten heittäytynyt noille kulinaristisemmille nautinnoille – toki siinäkin yrittänyt pysyä kohtuudessa, etten tuntisi oloani liian tuhdiksi, täyteen tungetuksi nukkumaan mennessä. Hanavettähän täälläkään ei voi käyttää juomiseen, kuten ei useassa muussakaan maassa, joten sen juomaveden joutuu ostamaan. Arvatkaas vain, kuinka monta kertaa olen tottumuksesta ollut ottamassa sitä vettä hanasta suoraan? Tosi usein. Ja ruoka on kyllä – ainakin näissä kaupoissa, missä minä olen käynyt, niin hinnaltaan aika paljon sama kuin Suomessa, eli en koe että täällä nyt olisi jotenkin erityisen halpaa pidemmän päälle asua.

Sitkeästi minussa suurimman osan aamuista sinnittelee tuo Suomen aika.. tänäkin aamuna ylhäällä lopullisesti olin neljältä. Koska siihen aikaan normaalisti alan virkoilla – siis kuuden aikaan aamuisin Suomessa arkipäivinä, ehtiäkseni omat välttämättömät aamutoimeni. Onko teillä mitään erityisiä rutiineja aamuisin? Sellaisia, jotka säilyvät silloinkin, kun ei tarvitsisi nousta vaikka johonkin tiettyyn aikaan? Minulla on joskus ihan äärettömän vaikeaa kaamosaikaan pompata ylös kuuden tienoilla, mutta kärsittyäni viime talvena unettomuudesta, osaan nyt arvostaa erityisen hyvin juuri unta. Silloinen unettomuus johtui voimille paljon käyneestä elämäntilanteesta, johon liittyi valtava eksistentiaalinen suru. Jos rakastaa paljon, niin myös tuntee paljon, ja voimakkaasti.

Olenkin jo luetellut omia aamurutiinejani aiemmassa postauksessa, mutta jos kaikki muu pitäisi karsia pois, niin aamukahvi mustana ja vahvana, rauhassa nautittuna, on minulle ilmeisesti tärkein rutiinini. Juon instant- kahvia aamuisin, koska nekin ovat nykyisin niin hyvälaatuisia jo, että ainakaan minä en juurikaan erota makua tavallisesta ja pikakahvistani. Jotenkin vain helpompi kai mukamas laittaa vain veden keitin päälle, kuin mittailla vettä ja kahvia keittimeen, aamuisin. Ja tällä tavoin sitä kahvia ei ainakaan mene hukkaan. Muulloin, ja vaikka kahviloissa kyllä sitten juon vaikka vähän erikoisempaakin kahvia, ja mielellään pavuista jauhettuna.

Se, mikä minulta täällä puuttuu, on muuten perinteinen maalausteline. En raaski ostaa sellaista tänne, koska en haluaisi jättää sitä sitten tänne, ja sellaisen roudaaminen olisi haastavaa.. kun on muutenkin nyt jo kertynyt tuota materiaalia. Koska olen tehnyt ehkä vähän liikaakin vaateostoksia, ja ostanut hetken mielijohteesta muutaman – no, tähän mennessä kolme, sellaista rantakassityyppistä kangaslaukkua, kun niihin mahtuu niin hyvin läppäri, kamera, luonnospaperit ja muut jutut, jos menen jonnekin muualle kuljeskelemaan. Maalaan siis nyt sitten lattialla tuettuna valmiiksi maalauksiani. Ei ole varmaan ihme, että on niska ja hartiat jumissa.

Mitenkä te muuten aiotte viettää vuodenvaihteen? Itse asiassa juuri käydessä siellä Los Cristianoksessa, poikkesin muutamaan puotiin, ja sovittelinkin joitakin bling- bling- vaatteita, ja erityisesti yhtä mekkoa päälleni, mutta en päätynyt ostamaan sitä, koska siinä oli mielestäni aivan liian antava kaula- aukko. Tuli mieleen, että sen kanssa joutuisin koko ajan jännittämään itseä tiettyyn asentoon ja varomaan äkkinäisiä liikkeitä, ettei kävisi hölmösti. Varmaankin kuitenkin aika rauhallisissa merkeissä minun vuodenvaihde sujuu.. ehkä jotain ilotulitusta menen katsomaan, ja sitä ennen illalliselle. On ne suunnitelmat kyllä vielä sen kannalta siten apposen ammollaan.

Ihanaa, mahtavaa vuoden vaihdetta teille kaikille! Palataan vuonna 2018!

xx

Iina

Iina Koppinen: viime päivien juttuja ja haaveilujani Adejessa

Tekijä

Iina Koppinen

-

26 joulukuun, 2017

OHMYGOSSIP – On vaikeaa hahmottaa etäisyyksiä merellä. Vähän hassusti vastarannaksi kutsumani La Gomeran saari on huomattavasti pienempi, tunnelmallinen vulgaaninen saari. Täältä katsoen se kylpee utuisine vuorenhuippuineen aivan ikiomassa eteerisessä tyyssijassaan. Sain siitä hieman tietoa yliystävälliseltä lauttamatkayrittäjältä, joka olisi tahtonut minut mukaan lautalleen. Olin itseasiassa menossa lähinnä kauppaostoksille omaan pikkuiseen lähikauppaani täällä.

Hän mainosti tuota saarta aivan omanlaisekseen paratiisiksi, ja myi minulle lippua, vaikka kuinka ystävällisesti yritin kertoa, että ehkä joskus toiste, eli kiitos, mutta ei kiitos – samalla yrittäessäni ohittaa häntä päästäkseni sinne ruokakauppaan. Vaikka kieltämättä se erittäin harvinainen laakeripuumetsä mielenkiintoni herättikin. Mikäli haluaa juuri erityisesti La Gomeralle, niin vehmautensa takia se sopii patikointiin ja maastopyöräilyyn. Ehkäpä lähden jonain päivänä lautturin matkaan, katsomaan tuota tarunhohtoiselta jo kuullostanutta laakeripuumetsää.

Mutta täällä Adejessa on myös rauhallista, ja paljon luonnonnähtävyyksiä, sekä kokonaisuudessan saarella sekä karuja, että hyvin vehmaita seutuja.. ja vaikkapa Teiden kansallispuisto, minne olen ajatellut mennä kuvaamaan jossain vaiheessa. Vuokra- auton ottamiseen olen päätynyt täällä simppelisti siksi, että sillä on helppoa taittaa halutessaan pidempiäkin matkoja..päättää lähtönsä ja paluunsa itse. Tällä viikollahan olen ajatellut ainakin poiketa Santa Cruziin yhdistääkseni kuvaus-, ja shoppailureissun. Pääasiallisesti kuitenkin kuvaamaan olen menossa sinne.

Olen ollut tänään jotenkin hiukan surumielinen. Jos joku kysyisi; miksi, niin en välttämättä osaisi vastata siihen. Olen vain välillä todella uppoutunut omaan sisäiseen maailmaani, ja joskus tämmöisen fiiliksen syitä en edes tiedä itsekään.. Siksi lähdinkin sitten lohduttautumaan. Kiertelin parissa ostoskeskuksessa, mitkä ovat tässä aika lähellä. Ensiksi menin lähinnä haaveilu-, ja katselukierrokselle enemmänkin luksusliikkeitä sisällään pitävään, siistiksi luonnehtimaani Plaza Del Duque- ostoskeskukseen, sillä siinä ja sen lähettyvillä on erittäin runsas valikoima etenkin luksusasusteketjuja. Ja siellä ei siis todellakaan tarvitse pelätä ainakaan ostavansa jotain kopiotuotetta, ja siten tulevansa huijatuksi, kun ovat merkkiliikkeitä.

Aika paljon kuitenkin itse ostan käyttöä kestäviä, kauniita vaatteita, joissa yhdistyy silmiäni miellyttävät kuosit ja hyvät, laadukkaat materiaalit – sellaisia, joiden kanssa kassalla ei tarvitse kuvitella, kuinka luottokortin tinnutusta muistuttava ulina muuttuu suurhälytykseksi ja ostohetki syyllisyydentunnoksi omasta taloudellisesta rajallisuudesta! Mutta jalkineet, ja laukut, korut, joita etenkin tuossa ostoskeskuksessa on – niitä mielelläni katselin..niihin minulla kai on sellainen tietynlainen ylellisyyshakuisuus.

Vaatteita, jos etsii, niin itse ainakin käytän paljon nykyisin Zaran tuotteita, ja siksipä reissuun valikoitui toinen suuri ostoskeskus – itse asiassa tosi viihtyisä sellainen, Siam Mall.

Tuossa on muutama kuva tältä minun joulunajalta. Eikö olekin mielenkiintoinen laukku? Ja nuo korut.. Sopisivatkohan minulle? Ne löytyisivät sieltä Duquesta. Tässä kohtaa huomioitavaa – olen osan kuvista ottanut puhelimen kameralla, mutta toivon, että kuvat ovat hyvännäköisiä myös suurempina katsottuna. Paljon olen siis liikkunut jalkaisin kuvaamassa näiden jo ohi niin nopeasti kiitäneiden joulupyhien aikana, ja halusin jakaa nähtäväksi muutamia kohtia myös kuvina. Kovasti itseäni kiinnostaa paikallinen arkkitehtuuri, muunmuassa. Joissakin kuvissa näkyy myös tuo minun kevyt jokapaikan kamerani – Olympus, mikä on keveytensä takia todella hyvä kuljettaa mukana, ja sillä pystyy kuvaamaan oikeastaan ihan mitä vain. Tykkään.

Kuvat: Iina Koppinen

Tätä joulunaikaa olen siis viettänyt jotenkin sellaisen uneliaan rennon onnellisuuden vallitessa pääosin. Ei ole kiire, eikä ole sellaista stressiä tässä joulussani täällä. Tietenkin minun on ikävä rakkaitani, sitä en kiellä. Olen ehtinyt myös potea jo valmiiksi arkea varten huonoa omaa tuntoa siitä, mitä kaikkea en ole ehtinyt tekemään. Olen kai vain jättänyt niitä, ei niin kiireelliseksi kokemiani asioita tekemättä. Kuten kuvaamatta taidettani Instagramiin, jotta niitä olisi kiinnostuneiden helpompi nähdä ensiksi, sitä kautta.

Paljonhan olen esimerkiksi Suomessa vienyt aiemmin näyttelyitä paikkoihin, joissa ihmisten on helppo ollut tulla katsomaan, kuten useat kaupungintalot ja kirjastot, nyt mainitakseni. Tällöin kuvataidetta ei kiinnostuneen kävijän ole aina vartavasten tarvinnut lähteä katsomaan gallerioihin, tai museoihin, vaan sitä on voinut helposti nähdä, samalla käydessä vaikka hoitamassa muita asioita. Helposti lähestyttävyys on kuvallisenkin ilmaisun saralla, kuten muissakin taiteenlajeissa, sellainen yksi seikka, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Useammalta on saattanut aiemmin jäädä se mahdollinen poikkeaminen museoon tekemättä, mikäli ei ole ennalta oikein tiennyt varmaksi, haluaako nähdä juuri minun taidetta. Se on yksi osuus tässä kaikessa. Voimakas, intensiivinen studiotyöskentely, ja uniikki ilmaisu, ja sitten yhtenä osana myös katsojan, tai potentiaalisen ostajan kannalta helposti lähestyttävä näyttelypaikka, kuten pop- up- tyylinen galleria vaikka. Ja markkinointi. Toki myös siis nämä isommat galleriat ja museot, joista itse pidän. Mutta nykyaikana markkinointi tapahtuu enemmän verkon kautta, ja silloin vaikkapa ostajan, tai katsojan, on ehkä helpompi päätyä haluamaan nähdä työni myös todellisuudessa, kun ensin voi katsoa ne kuvina netissä.

Tosin näyttelyiden kerronnallisen markkinoinnin suhteen paljolti, niin kuin myös aiemminkin, erityisen tärkeitä ovat haastattelut, kritiikit, ja siis nimenomaan nuo painetut lehtijutut.

Tässä joulunaikana olen muuten fantasioinut, että voisin joskus.. tulevaisuudessa yhdistää kuvataiteen designiin, jollakin tavalla.. ehkä yhteistyönä jonkin jo valmiin merkin kanssa. Olen unelmoinut, että minun suunnittelemana ja toteuttamana olisi jokin printtikuosi vaikka jossain vaatteessa, laukussa..kengissä. Hymyilen. Ehkäpä joskus.

Nyt kohti loppuvuotta ja sitä uuden vuoden odotusta. Palataan!

xx

Iina

Iina Koppinen: Joulunaikaa Adejessa

Tekijä

Iina Koppinen

-

21 joulukuun, 2017

OHMYGOSSIP – Olen nauttinut olosta Adejessa. Onhan tämä varsin erilainen joulunaika, ja joulu, kuin mihin olen tottunut – aina ennen Suomessa viettäen. Täällä on oma, sellainen hyvin rento, hymyilevä rytmi ja ote elämään, ja paikallisista se on tarttunut nopeasti minuun. Taidan olla sille tällä hetkellä otollista maaperää. Kirjoittelen tätä hymyssäsuin, erityisen hyväntuulisena. Minä olen aikalailla aina sellainen suorittaja, varmaan – ainakin luonnehdittu sellaiseksi. Olen aina hirveän tarkka pitämään itse kiinni sovituista kellonajoista ja tapaamisista.. ja työssäni myös, milloin teen ja mitä teen, miten jne. Suunnittelen ne aina niin kovin tarkkaan. Täällä olen ottanut kevyemmin. No, ainakin vähän kevyemmin.

Eikä täällä ole ainakaan korkea kynnys harjoitella tuota minulle tärkeää englanninkielen puhumista, lausumista, kun kantaväestökään ei puhu sitä siten, omana kielenään. Olen siis pakostakin päässyt, ja saanut puhua asioita hoitaessani. Espanjaahan en osaa, kuin auttavasti. Siis, mikäli esimerkiksi eksyisin, (mitä toivon, ettei tapahdu), niin osaan kyllä kohteliaisuuksien höystämänä sellaiset asiat toki esittää, että löydän takaisin oikealle reitille. Mutta siihen se minun tämänhetkinen espanjankielen taitaminen siten oikeastaan jääkin. Ehkä lausuminen espanjaksi on helppoa, kunhan tietää, mitä aikoo sanoa, jos ajatellaan, että se on siis lausuttuna lähes sama, kuin kirjoitettuna, samoin tavoin kuin suomenkieli.

Näissä tämän päivityksen kuvissa on muuten tuo minun maalaus-, ja piirtotyökaluille tarkoitetun pienen matkalaukun kuva, tuon isomman vieressä. Eikö olekin söpö? Ja sitten nuo kukat! Niitä roikkuu alas muureilla ympäröidyistä pihoista ja on korkeita kukikkaita pensasistutuksia myös..tykkään niin paljon. Ne ovat uskomattoman huumaavan tuoksuisia, ja niin kauniita. Ja nuo värit ja rakennustyyli! Oh wow!

Kuvat: Iina Koppinen

Naureskelin tuossa ajaessani vuokra- autolla, kuinka suorasuokaisia, suoria ihmiset ovat liikennekulttuurissa osoittaessaan minulle tööttäämällä, että olen aivan liian hidas kuski – tai kun tuossa aiemmin heitin auton parkkiin omasta mielestäni ehkä minuutiksi, kuvatakseni yhtä aivan loistavaa, ihanaa aluetta kukkineen ja puustoineen – niin miltei heti siihen tuli joku ehkä minun itseni ikäinen rouva aika kovaan ääneen huutamaan – no, sanotaan, että neuvomaan, että koska hänellä on lapsikin, niin kuinka minä voin odotuttaa häntä näin hirvittävän kauan, parkkeeraamalla auton juuri siihen kohtaan koko maailmassa, mistä hänen pitäisi kulkea, tukkeeksi. Pyysin tietysti anteeksi ja siirsin autoa, mutta kuulin kuinka rouva vain jatkoi minulle liikennesääntöjen opettamista ja samalla rytmitti puhetta käsin. Eivät ne ole mitään henkilökohtaisuuksia, kuten minun kaltaiseni herkkyyden huipentuma saattaisi kuvitella – ihan ovat vain tavallisia espanjalaisia, ja siis hyvin avoinluotoisia, ja suorasukaisia, niin hyvässä, kuin negatiivisemmassakin, kuten nyt tuossa liikennetööttäilyssä. Siis, kun minähän ajan vielä huonommin varmaan, kun minulle sitä torvea soitetaan.

On tämä kyllä ainutlaatuinen mahdollisuus, niin sen koen, yhdistää tällä tavoin loma ja työ. Ehkä sitä ihkaoikeaa joulufiilistä vain ei ole siten tullut täällä, vaikka kuinka olen katsellut huippukauniita hyggeilykuvia instagramissakin..kynttilöitä, tuikkuja, joulukuusia koristeineen. Mutta ihanan iloisia tunnelmia täällä silti on! Oh, ja niin paljon kaikkea, mistä pitäisi kirjoittaa! Ja varmasti myös jossain vaiheessa kirjoitankin, vaikka nyt näitä minun tunnelmointeja lähinnä, aika paljon.

Suomessa on ennen pimeän putoamista se sellainen oma kaunis sininen hetki. Täällä se hetki, kuinka sitä voisi värein kuvata – se ennen pimeää oleva hetki on täällä sellainen keltaisen okran ja siennaruskeasävyinen.

Kaikkea ihanaa joulunaikaa, ja hyvää, toivon Teille. Auringonvaloa mieleen! Minä menen tästä kohta poolille vilvoittelemaan.

xx
Iina

Iina Koppinen: Pienet tervehdykset kuvin, Adejesta

Tekijä

Iina Koppinen

-

19 joulukuun, 2017

OHMYGOSSIP – Huumaavan kaunis öinen tuoksu otti minut vastaan, kun saavuin ulos Reina Sofiassa (South Tenerife airport) lentoterminaalista, ja lähdin etsimään vuokra- autoa, millä päästä Adejeen. Sekamelska ruusuja ja kukkivia pensaita, joiden lajinimiä en tiedä. Teneriffan tuuleton yö tuntui lämpimältä jo kovin pakkaseen ja koleuteen tottuneelle iholleni.

Matka sujui hyvin, en ole kovin helposti kyllästyvää sorttia lentokoneessa, mikäli saan olla rauhassa, ja tehdä omia juttuja.. lukea, tai kirjoittaa, tai vain olla omissa ajatuksissa. Eri juttu tietystikin, mikäli olisin vaikkapa seurueessa, sillä en minä nyt mikään yksinäisyyttä varsinaisesti vaaliva tyyppikään ole. Tämä oli siis yölento osittain. Katselin Euroopan kaupunkien valoja aikani kuluksi. Tuntui niin huikealta, kun ne siinsivät siellä, kuin jokainen omanlaisensa galaksi, niin kirkkaina ympäröivästä pimeydestä kaukana alhaalla.

Kuvat: Iina Koppinen

Lentokoneessa, kuten muutenkin matkatessa, mutta etenkin lentokoneessa – jo tilanpuutteenkin vuoksi, suosin rentoja vaatteita, jotka eivät purista eikä materiaali hiosta. Minulla ainakin mukavuus menee ihan etusijalle. Helsinki- Vantaalla kävin siis vaihtamassa päälleni lähtöä odotellessa kevyet vaatteet, ihan jo senkin takia, että odotettavissa oli tuo reilun kuuden tunnin lento ja määränpäässä huomattava lämpötilaero Suomeen. Käsimatkatavaroihin otin mukaan turvallisuuden vuoksi kaikki kamerat ja muun elektroniikan. Ruumaan menivät vaatteet sekä maalaustarvikkeeni. Niitä maalaustarvikkeita oli oikeastaan osittain hyvinkin tarpeellista ottaa mukaan, ettei ensimmäisenä tosiaan maaleja ja sopivia siveltimiä tarvitsisi sännätä etsimään määränpäästä. Olenhan täällä siis valmistelemassa ensi vuonna tulevaa näyttelyäni.

Ensimmäiset päivät täällä ovat menneet kuljeksien jalan tutustumassa lähialueisiin, sekä kokoamassa materiaalia maalaamista varten. Ja myös lepäämiseen. Nyt kun olen pysähtynyt, niin tuntuu, kuin olisi yli puolen vuoden univelat. Ai niin – tänään ostin elämäni ensimmäisen hellehatun – tai tuon lierihatun, joka siis näkyy ainakin jossain kuvassa!

Tämä, missä asun täällä oloajan, on tilava kaksio, jossa sinänsä on kaikki tarpeellinen, kuten varustetasoltaan minulle sopiva keittiö. Ja ihana etelään päin oleva terassi, josta näkyy uima- allasalueen yli merelle. Keittiö on minulle tärkeä vaikken oikeastaan tekisi siinä muuta kuin kävisin jääkaapilla, ja pilkkoisin hedelmiä lounaaksi. Ehkä se on se jokin kotoisuuden tuntu tässä asunnossa, minkä tuo juurikin keittiö, minulle. Hymyilytti, kun kirjoitin niin korostetusti tuon keittiöasian. Niin se vain kuitenkin on, minulle.

Palataan pian!

xx

Iina

Iina Koppinen: Harmaan ja valkoisen sävyjä

Tekijä

Iina Koppinen

-

12 joulukuun, 2017

OHMYGOSSIP – Kun kirjoitan tätä, päivä on todella harmaanvalkoinen. Ja siitä syystä nuo kuvatkin ovat siihen sävyyn sopivat. Selailin siis kuva- arkistojani, sillä tällä ilmalla ei ainakaan ulkona kuvaaminen houkuta, valonpuutteen takia. Kuvien taustat on samat, kuin mitä on nähty aiemminkin, eikä varmaan viimeistä kertaa. Mutta niin – tuolla ulkona minä kävelin tovin omiin ajatuksiini vaipuneena sakenevassa lumisateessa, ja fiilistelin. Kohta nämä maisemat vaihtuvat toisenlaisiin, hetkeksi ainakin, kun lähden valmistelemaan ja työstämään ensivuonna tulevaa näyttelyäni.

Tänne tulee valkoinen joulu. En halunnut kävelessäni kiirehtiä. Kun muutenkaan elämäntyylinä kiire ei toimi, voin kertoa omasta kokemuksesta. Ja tämä on siis eri asia, kuin ulkoinen kiire. Tarkoitan enemmän sellaista pään sisälle jämähtänyttä kiirettä. Minä opettelen siitä pois – kiireestä sisäisenä olotilana. Sillä kiire sisäisenä olotilana on vain liian nopeasti tehtyjä, huitaisemalla toteutettuja juttuja, joita joutuu pahimmassa tapauksessa korjaamaan myöhemmin. Ajattelen, että rauhallisemmalla asenteella tämän kaiken ulkoisen kiireen keskellä, kykenee paremmin hallitsemaan omaa ajankäyttöä, ja siis pystyy huomioimaan hetkiä, ja pysähtymään helpommin, kun on sen aika.

Minulla ei myöskään aikaisemmin ole oikeastaan ollut ajatuksia sellaisesta inspiraatiosta – ei ainakaan omaan työhöni, eli kuvalliseen ilmaisuun liittyen. Minulle se sana, ja ajatus on vähän vieras. Luen paljon, ja katselen vaikkapa muotilehtien kuvia, tai kuvia instagramissa, katselen ihmisiä – kuuntelen ja olen kanssakäymisissä. Minä koen että työ on tehtävä. Se on tehtävä tiettyyn ajankohtaan mennessä. Tämä on kuitenkin siis mielestäni enemmän työmoraalia, kuin inspiraatiota. Toki niiden muotityylisten kuvien katselu, tai taidekuvien katselu – on mielekästä, sillä toiset ihmiset on niin helppo nähdä kauniina iästä riippumatta. Omakuva sen sijaan ei ole lainkaan niin helppo. Nämä ovat kasvoni, jotka näen joka päivä, tämä on vartaloni. Minä tiedän, mikä minulle sopii ja mikä taas ei imartele ollenkaan vartaloani, tai kokonaisuutta.

Kyllä minä joskus heittäydyn. Pukeudun ehkä liiankin ylitseampuvasti käydäkseni lähikaupassa, tai näen vaivaa saadakseni kasvoni näyttämään kauniilta väsyneenäkin, vain poiketakseni kahvilla tutussa kahvilassa. Useimmiten ainakin aiemmin, olen kuitenkin pukeutunut melko turvallisesti, suureksi osaksi juuri tummiin sävyihin, ja tai mustaan, kun on ollut kyse minulle tärkeästä tapahtumasta, kuten nyt näyttelyiden avajaisista. Nykyisin yritän muuttaa sitä tapaa, ja tuntea oloni mukavaksi myös näyttävämmissä asukokonaisuuksissa.

Etenkin nyt alkusyksystä sain taas tuta, ettei pitäisi koskaan sanoa, ei koskaan, kun Heidi Klum toi leopardikuosit vaatteisiin Suomenkin Lidleihin. Olin nimittäin ajatellut, ettei se leopardikuosi varmaan ole minun juttu.. niin, ainakin siihen asti, kun näin niitä vaatteita. Innostuin kovasti. Ja nyt minulla sitten onkin vaatekaapissani leopardikuosihuppari.. ja ihana takki, minkä voi yhdistää monien eri värien ja myös materiaalien kanssa vaikkapa pikkujouluihin. Pukeutumisessa minun tyylini on varmaan aikalailla kuvailtavissa tyttömäisellä kosketuksella aikuinen, kuitenkin.

Tähän alle lisään vielä yhden kuvan, joka sopii tämän päivän sävyihin. Sillä värit ja sävyt ja muodot kokonaisuuksina viehättävät minua, myös vaatteissa. Kuten tietenkin työssänikin.

Kuvat: Iina Koppinen

Tällaisia ovat tämän päivän sävyt minulle täällä. Tällaista minä ajattelin tänään.

xx,
Iina

Iina Koppinen – sisustuksellisesti designin äärellä

Tekijä

Iina Koppinen

-

7 joulukuun, 2017

OHMYGOSSIP – Ihastuin valaisimeen, jossa lamppu näyttää ensi katsomalta olevan kuin jääpalan sisällä. Aivan mahtava! Oikeasti kyse on Block – valaisimesta, joka siis koostuu kahdesta lasitiilestä, joiden sisään on hiekkapuhallettu lampunmuotoinen syvennys.

Harri Koskisen käsialaa tämä tuote. Hän suunnitteli valaisimen vuonna 1996, ja se on ollut MoMan pysyvässä kokoelmassa vuodesta 2000.

(MoMa – New Yorkin modernin taiteen museo) Otin tuosta selvää, kun jäi niin kovasti kiinnostamaan se valaisin!

Haluaisin tuollaisia valaisimia monta kappaletta työhuoneeseeni – asettelisin ne eri tasoille, valaisemaan ja luomaan tunnelmaa silloin, kun en käytä varsinaisia työvalojani.

Kuvat: Iina Koppinen

Nykyään myös kuvataiteilijoiden kanssa yhteistyönä toteutetaan heidän teoksistaan erilaisia printtejä. Se on erinomainen idea voida tehdä omasta työstä eräänlaista designia. Se lisää kuvataiteen ulottuvuuksia. Toki tuo printti on eri asia, kuin alkuperäinen taideteos, mutta siinä on omat etunsa. Se kohottaa alkuperäisen teoksen arvoa, lisää näkyvyyttä, ja sitten taas kuva siitä on itsessään sisustuselementtinä näyttävä ja arvokas, vaikkapa julkisiin tiloihin.

Olen suunnitellut joistakin omista maalauksistani myös uusia kuvia, käyttäen kuvankäsittelyä. Mutta tuo, mitä tehdään suuremmassa mittakaavassa, perustuu kuvaan, joka on alkuperäisen teoksen näköinen.

Eräästä näytelystäni myytiin sama maalaus pari vuotta sitten kahteen kertaan, eri henkilöille. En todellakaan tiennyt, että kyseinen maalaus oli jo myyty näyttelyn valvojan toimesta – ja ollessani toisaalla, minulle soitti yksityishenkilö, joka halusi ostaa maalauksen.

Myin sen suoraan.. ja suurinpiirtein tunnin sisällä siitä, sain tietää, että sama maalaus on myyty myös toiselle henkilölle! Ensin panikoin, ajatellessani, että joudun perumaan jommankumman kaupan, mutta päädyimme ehkä hieman erikoisempaan ratkaisuun – ainakin tavallista poikkeavampaan. Maalasin saman teoksen uudestaan, jotta kumpikin ostaja saisi juuri tuon kyseisen suunnittelemani ja toteuttamani maalauksen. En kuitenkaan näe tuossa sinänsä mitään väärää, sillä ajattelen ehkä siten Andy Warhol- tyylisesti.. minusta taiteilija saa kopioida, eli oikeammin jäljentää, itseään. Kumpikin maalauksista on samanarvoinen. Kummassakin on sama alkuperäinen idea, ja toteutus, samalta tekijältä. Ja mikäli tämä sopii ostajalle, niin silloin siinä ei ole ongelmaa.

Tähän vuodenaikaan erityisesti sopiva sisustusjuttu ovat myös kynttilät. Pidän erityisesti Keski- Suomalaisen Kalevantuli- nimisen yrityksen tuotteista. Mosaiikkikynttilä on kaunis ja mieleeni, mutta myös uniikki Juhla- niminen kynttilä hehkuu valmistustekniikkansa ja siis myös tuon pintakäsittelynsä ansiosta aivan ihanasti palaessaan. Olen ostanut joitakin kappaleita heidän erilaisia kynttilöitään itselleni, joita en raaski edes polttaa.

xoxo,
Iina

Iina Koppinen – Kuvaaja kirjoittajana

Tekijä

Iina Koppinen

-

4 joulukuun, 2017

OHMYGOSSIP – Kuvaaja kirjoittamassa blogia. Visuaalinen taide kertoo oman tarinansa. Ja sen tarinan luojina toimivat myös katsojat, sillä jokaisesta kuvasta tulee omat fiiliksensä ja visionsa, katsojanakin. Siihen ainakin minulla vaikuttaa myös oma mielentila – mutta toivoisin myös kuvien välittävän sellaista hyvällä tavoin energistä voimaa. Toimin itse omana mallinani kuvauksissa, sillä ellet ole kuuluisa bloggari vaikkapa muodin parissa, on malleja ulkopuolelta vaikeampi saada.

Se on siis helpointa näin. Mutta, kuten sanotaan, kuvat ovat vahvoja, ne ovat vaikutusvaltaisia.

Aamujuttuni ja terve itsekkyys.

Aamut. Herään mieluummin aikaisemmin, kuin pitäisi, sillä minusta on hyvä saada kuvitella, ettei ole kiire minnekään. Saan kietoutua vielä muhkeaan päiväpeittoon ja juoda pari kupillista kahvia – yleensä hiljaisuudessa. Ajatukset voivat rauhassa alkaa fokusoitua uuteen päivään. Se on minun yksi must- juttuni. Aamut eivät saa olla väkinäisiä, sillä jotenkin ne tuntuvat määrittävän sen, millaisella tarmolla lähtee päivän töihin. Siksi tarvitsen sen oman aikani. Minä ja kahvikuppini.

Aamun virkistysruiske minulle on myös vedenkeittimen poristessa se, että teen muutaman minuutin joogatyyppisen venyttelyn. Youtubessa on sellaisia sopivan pituisia treenivideoita paljon ja katson ja kuuntelen ohjeet sieltä. Olen ollut tähän todella tyytyväinen, koska se avaa kehoa ja poistaa unihiekat silmistä. Viitisen minuuttia venytyksiä ja tasapainoharjoituksia. Itse asiassa tuollainen voisi sopia myös keskellä päivä tehtäväksi, sillä minulla ainakin tyypillistä on lihas-, ja jännejumit hartioiden seudulla, mitkä sitten aiheuttaa jopa päänsärkyä pahimmillaan.

Voisi siis päätellä, että olen enemmän aamuihminen, mutta oikeastaan se vaihtelee. Joskus innostun paljon ja sitten teen töitäni kahteenkin yöllä.. että se siitä täsmällisyydestä, jolla itseäni kuvailen – että olen kahdeksasta neljään ihminen.

Periaatteessa olen kyllä hyvinkin.. täsmällinen.

Olin suunnitellut tekeväni valtavasti kaikkea omia töitäni, mutta esteitä, joista ei päässyt ylittämättä.. ei päässyt luistamaan, niitä vain ilmaantui lisää. Sellaista on elämä aika useinkin. Etenkin, mikäli on vastuita ja velvollisuuksia. Ei voi vain ajatella ”minäminää”. Enkä edes ole sellainen ihminen. Osa minusta joskus huutaa että ymmärtäisin olla itsekkäämpi terveesti! Ja ystävänikin sanovat, että minun tulisi ehkä olla hieman itsekkäämpi? Ja kaupan kassalla työntekijäkin sanoi tänään minulle, kun oli kuullut minun haukkuvan itseäni typeräksi ihan pienestä merkityksettömästä jutusta johtuen puhelimeen, että olisin ystävällisempi itselleni! Hämmennyin, maksoin ostokseni ja jäin miettimään, ajattelenko tosiaan kaiken hyvyyden ja positiivisuuden ja ilon haluisena tyyppinä, omassa maailmassani lähtökohtaisesti itseäni hieman liian ankaralla tavalla?

Kaipaan joskus niitä huolettomia aikoja, jolloin kävelin illan hämärryttyä töiden jälkeen kaupungilla. Kävin jostain ostamassa suklaapatukan ja söin sitä nautiskellen kävellessä kiireettä katuja. Eli todellakaan ei voi puhua lenkkeilystä.. mutta useiden kilometrien kävelyistä. Niin se elämä muuttuu, menee eteenpäin. Ja me sen mukana.

On kyllä kuitenkin niin, että vaikka valitan, niin parasta minulle ovat rutiininomaiset aikataulut työhön, ja siis myös noihin minun muihin töihin. Tuntuu, että, jos minulla olisi mahdollisuus jäädä loikoilemaan sängylle aamuisin, niin uupuisin siihen olemiseen. Olisin vain entistä väsyneempi ja kärttyisempi. Kun pitää olla tiettyyn aikaan töissä, pitää saada aikaan asioita, niin kyllä se lopulta virkistää parhaiten tämän vuodenajan harmaudessa.

Tässä siis minun rentoja juttuja:

— Herääminen tarpeeksi aikaisin arkiaamuisin, että ehtii nauttia aamukahvit kuvitellen, ettei ole kiire minnekään.

— Aamuvenyttely kuunnellen ohjeet ja katsoen joogatyyppiset asennot youtubesta. Teen nämä siis muutaman minuutin lyhyinä harjoituksina aamuisin, opettelen hengittämistä siinä samalla, kun koen sellaisen itselleni tärkeäksi – olen aikamoinen jännittäjä joskus, esiintymisiä jne. tärkeitä juttuja ajatellen, niin tuo opettaa minua muistamaan hengittää.

— Kiertely kaupoissa tuo sopivasti pinnallisuutta eloon.

xoxo,
Iina