Iina Koppinen – Asiaa kehystämisestä

Tekijä

-

15 huhtikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Mikä on erityisesti saanut minut hymyilemään näinä aurinkoisina, ja kevättä uusina lintujen ääninä lupailevina päivinä – ne ovat vastaantuleva tuntematon, joka hymyilee kuulokkeet korvilla. Tuttu ihminen joka havahduttaa minut moikkaamalla kadun toiselta puolen. Yhtä äkkiset positiiviset tapahtumat, sellaisetkin, joita ei osaa odottaa. Ne antavat minulle tunnetta onnesta, ja yhteenkuuluvuudesta ihmisenä ihmisten joukossa.

Ajattelin kirjoittaa jotain kehystämisestä. Onhan se suuri osa maalauksen läsnoloa vaikkapa kodin tilassa. Lopputulos ratkaistaan yleensä asiakkaan kanssa yhdessä – tai sitten he luottavat minun kykyyni valita ne kehykset vaikkapa tilaustyöhön. En kehystä siis varsinaisesti itse kuin sellaisia näyttelykehyksiä, ja nehän ovat yleensä simppeli ohut puurima maalauksen ympärille. Näyttelyihin ei enää niin tule tätä taidetta kehystettyä, sillä isot nykytaitaiteelliset työt eivät välttämättä vaadi lainkaan kehystä. Eivät välttämättä edes isoissa julkisissa tiloissa, eivätkä muutoinkaan.

Teos sekä kuva: Iina Koppinen (akryyli kankaalle 100X100cm)

Kehykset ja se maalaus ovat kuitenkin suuri osa kodin sisustuksen osana, vaikka vanhempiin maalauksiin yhä kehystäjät suosittelevat parhaiten maalauksen aikakauden tyyppisiä kehyksiä, ja grafiikka ja valokuvat kehystetään yleensä pelkistetyn tyylikkäästi, jotta kehys ei veisi liikaa tilaa.. huomiota itse työstä.

Maalauksen kehystäminen on tosiaan hieman muutakin kuin makuasia, vaikka siitä liikkeelle lähdetäänkin. Kehyksen tulee korostaa maalausta – sen pääasiallinen pyrkimys on tuoda sisältämäänsä työtä kauniisti esille. Yleensä en tiedä, millaiseen sisustukseen tilattu työ tulee, ellei maalauksen tilaaja anna jotain ohjeita, tai toiveita.. tai halua lähteä kehystäjälle itse, sillä silloin kehystäjämestari voi antaa oman osaavan näkemyksensä asiaan. Minulla on vuosia ollut yhteistyö juuri tämän takia saman kehystäjän kanssa, koska luotan hänen näkemykseensä ja ideoihinsa.

Kehysten vaikutus on kuitenkin suuri, niin maalaukselle, kuin sitä ympäröivälle sisustuksellekin. Samaan aikaan halutaan saada työ erottumaan, mutta myös sulautumaan kivan harmonisesti tulevaan ympäristöönsä. Minun yksinkertainen vinkki kehyksiin on se, että valitaan yksi keskeinen väri teoksesta. Yleensä kannattaa valita kaksivärinen kehyslista, joista toinen väri esiintyy teoksessa. Mutta ei sitä kaikista dominoivinta väriä, jotta kaikki ei vain jotenkin miksaannu liiaksi yhteen! Sellainen väri jota on noin pyöristetysti 20 prosenttia teoksessa, on sopiva kehyslistaan sävyn valinnalle.

Komplementtiväri on värin vastakohta, kontrasti. Tämä on hyvä tietää, mikäli teoksessa on hyvin voimakkaita väriskaaloja. Silloin vastavärin avulla kehyksissä voidaan luoda tuota väriä pehmeämmäksi. Eli hyvä ottaa huomioon, jos haluaa sisustuksellisesti ajatella tulevan työn paikkaa ja sen väriskaaloja verrattuna tiedettyyn tilaan. Minä menen kehystäjälle saadakseni maalaukselle kaikista eniten sitä tukevat ja tavallaan vahvistavat kehykset. Mutta jos ajatellaan sisustusta myös, niin silloin näitä turvallisia kakkosvärejä kehykseen ovat valkoinen, musta, ja tietenkin kulta. Niiden etu olla olemassa toisena sävynä kehyksessä on, että ne periaatteessa kaikista parhaimmin sopivat yleensä mihin tahansa sisustukseen – auttavat maalauksen soveltumaan sisälle sinne.

Kuva: Iina Koppinen

Tähän yllä olevaan maalaukseen, mikä on Ilya Repin- replika – ei minun oma tekemäni, valitsin esimerkiksi tuollaiset hyvin turvalliset sisustuselementilliset kehykset.

Mikäli teoksessa on paljon pehmeitä linjoja, kannattaa valita värien lisäksi kehyslista, jossa tämä muoto jatkuu pyöreähkön kehyksen muodossa. Ja vastavuoroisesti – mikäli teoksessa on paljon viivoja tai kulmia, kannattaa valita kulmikkaampi, graafisempi kehyslistan muoto.

Näiden jujujen perusteella minä valikoin kehyksiä maalauksiini.

Teos ja kuva: Iina Koppinen

Tuo yllä oleva kuva on Maailman taidetta- näyttelystä, joka oli pari vuotta sitten Multiaisen Sadon yhteydessä. Olin niin otettu, kun minun maalaukseni oli samassa tilassa esimerkiksi surrealisti Salvador Dalin töiden kanssa! Otsikon kuva on otettu myös sieltä, siinä näkyy toinen maalaukseni, joka on nykyisin yksityisessä kokoelmassa.

Kuvat ja luonnoslehtiökuva (harjoitelma akvarellilla ja tussilla): Iina Koppinen

Minulla on erityisesti kaksi sitaattia Andy Warholilta, jotka tuntuvat aina olevan yhtä eläviä mielessäni. Ne auttavat saamaan fiilistä positiiviseksi. ”Idea ei elä ikuisesti, se on sitä varten, että siitä tehdään jotain” – ja toinen, – ”Kuvissa hienoa on se, että ne eivät muutu, vaikka ihmiset muuttuvatkin”

Ihan totta. Tuon viimeisen sitaatin lausuma kiinnostaa minuakin. Joskus teen kuvia hetkistä. Pienistä, jo silloin ehkä ohimenneistä hetkistä, ja sen hetken tunnelmista. Tai minun kokemastani tunnelmasta siinä. Ja minulla on tapanani tallentaa aika paljon, välillä ehkä liikaakin, kameralla kaikkea.

Ihanaa kun olette olemassa! Toivon, että tuosta kehysjutusta on teille jotain hyötyä! *hymy*

xx

Iina

Iina Koppinen: Luonnostelu ja piirtäminen vasemmalla kädellä

Tekijä

Iina Koppinen

-

7 huhtikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Kirjoittaessani en koskaan halua sortua olemaan liian ulkokohtainen taiteeseen ja sen tekemiseen liittyviä asioita käsitellessäni. En tosiaankaan kuvittele, että kirjoitan pelkästään jollekin toiselle kuvan tekijälle, tai ainoastaan kuvataiteesta, vaan ihan kaikille, ja elämästäni elämästä myös.. vaikka olisikin loistavaa kuulla onko kukaan teistä siellä ruudun toisella puolen esimerkiksi kuvataiteilija, harrastaja.. tai muutoin tekemisissä jonkin taiteen lajin kanssa?

Olen saanut nyt muutamia uusia kysymyksiä siihen tulevaan Q&A- postaukseen liittyen! Kiitos kaikista niistä.. ihana päästä vastaamaan niihin piakkoin! Ja vielä ehtii laittaa.. Pyrin saamaan niistä kasaan sellaisen hyväntuulisen vastauksia kysymyksiin- jutun!

Kerron tähän muutamia seikkoja itsestäni ja tavastani työskennellä.. sekä vasemmasta kädestäni.

kuva: Iina Koppinen

Vuosia sitten minulle tuli vaikea vamma toisen käteni kyynärpäähän. Se piti leikata – niin vasempi käteni siis. Ja kyllä kesti tosiaankin kauan kuntouttaa uusi titaanilla toimiva nivel käyttökelpoiseksi.. minä olin jotenkin kuvitellut, että leikkauksen jälkeen kaikki on ennallaan, mutta se oli kyllä virheluulo. Pelkäsin hirveästi kuukausia, että käteni jää sellaiseksi – ettei taivu enää, kun fysioterapeutti käski minun tukea sitä seinää vasten ja taivuttaa väkisin kivusta välittämättä. Ja minä olen varmaan huono kestämään senkaltaista kipua. Kesti mielestäni iäisyyden ennen kuin aggressiivisen kuntoutuksen tuloksena se alkoi taipua. En esimerkiksi tosiaankaan alussa ylettynyt juomaan kahvia, jos pidin kuppia vasemmassa kädessä, jos oli tilanteita, että puhuin vaikka puhelimeen.

Ajatellessani ennen kirjoittamista, että kerron tuosta, tuli mieleen pitkästä aikaa kokeilla piirtää myös vasemmalla kädellä! Vahvempi käteni on siis varsinaisesti kyllä oikea, mutta ennen tuota vammaa, ja sitä seurannutta leikkausta, olin aikalailla molempi kätinen, mitä piirtämiseen tulee. Minä päätin sitten rohkaistua kokeilemaan nyt ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen tätä luonnostelua näin.

Vasemmalla kädellä piirtäminen on todella mielenkiintoisen tuntuista verrattuna vahvempaan käteen. Huomasin, että jännitän oikeaakin kättäni – oli kuin se olisi yrittänyt automaattisesti tsempata minun vasempaa kättä saamaan aikaan halutut viivat! Tulipahan jälleen havaittua, että vasemman käden hienosäätö tulee kyllä ottamaan aikaa, jos joskus haluan sillä ihan kunnolla piirtää..

Onko teistä kukaan yrittänyt kirjoittaa, tai piirtää koskaan vaikka ihan huvikseen tuolla tavalla – normaalista kädestä poikkeavasti? Kyllähän sitä tulee pidettyä käsissä haarukkaa ja veistä, kirjoitettua koneella ja kaikkea – mutta vasta kynä kädessä huomaa sen toisen käden erilaisuuden.. Oli vaikea osata automaattisesti ottaa kynästä oikeaa otetta. Ainakin minulla. Ja tietenkin vasen käsi myös väsyy nopeasti alussa, kun sitä vaatii yhtä äkkiä suorittamaan tuollaista hienosäädetympää duunia.

Uskaltaudunpa kuitenkin näyttämään ne vasemmalla kädellä tekemäni luonnokset hevosista. Mitäs tuumaatte?

kuvat: Iina Koppinen – luonnos vasemmalla kädellä, ja valo, joka yllättäen ylettyi kuvassa huulilleni miltei

Opiskellessa meitä opetettiin käyttämään kumpaakin kättä – ja kokeilemaan myös piirtää kynä varpaiden välissä! Siinäpä vasta kunnon treeniä jalkalihaksille.. Mutta kyllä sen nyt huomaa, että on tuo jälki aika erilaista. En tiedä.. voiko sitä sanoa näissä kuvissa vielä ennemminkin hakevaksi, kuin vaikkapa herkemmäksi? Jotkut, jotka ovat erikoistuneet tekemään kuvia kummallakin kädellä vuorotellen, sanovat, että tämä toisella kädellä aina vaihteeksi tekeminen tuo työn jälkeen herkkyyden aspektia. Tuossa alla on oikealla kädellä tehty luonnos.. Suosittelen kuitenkin vaikka huvikseen kokeilemaan käyttää sitä toistakin kättä piirtämällä, tai kirjoittamalla.

kuva: Iina Koppinen

Sitten minun työskentyyn liittyviin juttuihini – kirjoitan etenkin nyt siis työssä vallitseviin läsnäoleviin, mutta silti ulkopuolisiin asioihin keskittyen.. Olipa vaikeasti ilmaistu. Tulee tässä mieleen, että mitä minun entinen lukion äidinkielen opettajani sanoisi tuosta lauserakenteesta. Hui.

Työskentelyyn liittyvät ulkoiset jutut – ne vaihtelevat suuresti itse asiassa, aikalailla mielialan mukaan ne menee – joskus, kuten juuri kirjoittaessani tässä, kuuntelen musiikkia samalla.. täällä rokkaa just nyt. Haha. Ja silloin tällöin perinteisesti maalatessani myös. Tai sitten minulla on televisio päällä tuottamassa hallittua pientä taustahälyä. Useimmiten kuitenkin haluan hiljaisuuden ympäröivän minua. Ja todellakin mieluiten työskentelen studiossani, koska siellä minulla on kaikki haluamani valaistukset, ja kaikki mitä tarvitsen työhön sijaitsee siellä. Säilytän minun isot maalipurkit tuollaisissa alla olevan kuvan tyyppisissä laatikoissa, ja lajittelen ne niihin eniten sen mukaan, kuinka paljon maalia on niissä jäljellä, mutta harvemmin käyttämäni maalit sijoittelen väriryhmittäin. Minun mielestäni nuo tuollaiset kerran Lidlista hankkimani pahvilaatikot ovat aivan oivallisia työtarvikkeiden ja maalien säilyttämiseen siististi työhuoneessani. Etenkin, kun minulla menee isoihin töihini niin paljon maalia, että on parhainta tilata, tai käydä ostamassa ne aina puolen litran purkeissa.

Olen siten työskentelytavaltani hyvinkin järjestelmällinen. Kaikelle on oma paikkansa – maaleille, siveltimille, kaikelle, mitä käytän töissäni. En voi elää sekamelskan, tai kaaoksen ympäröimässä tilassa, enkä etenkään työskennellä, vaan haluan sen ulkoisen järjestyksen. Näin siis ainakin omassa työhuoneessani, ja kotonani. Minun mielestäni visuaalisen työn tekijä voi hyvinkin olla sellainen rutiinillinen..ainakin minä olen aika takertuvainen rutiineihini. Sisälläni asuu osittain se kahdeksasta neljään työskentelevä ihminen. Mutta huomaan kyllä toki aika ajoittain lipsuvani, ja tekeväni töitä silloinkin, kun pitäisi levätä.. eli vaikka yöllä.. Ja suunnittelutyöt jäävät joskus, ne oikein jumittuvat pyörimään mieleen vaikka olisikin jo menossa jonnekin aivan muualle. Mutta toisaalta ajattelen, että ellen luo itselleni tämänkaltaisia rutiineja, niin milloin sitten ehtisin todella kunnolla levätä? Jos pitäisi koko ajan olla valpas kuitenkin sen työn suhteen. Tämä on minulle sopiva ajatusmalli, kuinka minä pyrin tekemään.

kuva: Iina Koppinen

Ja kyllä.. pitää sanoa, olen huomannut, että tuo matkustelu myös vaikuttaa melko selkeästi minun työhöni. Uudet maisemat ja tunnelmat – ne ovat hyvin voimakkaita kokemuksia minulle ja yleensä ensimmäisenä alan tehdä esittäviä tutkielmia, kotiuduttuani, tai ehkä parempi sanoa – asetuttuani hieman. Tutkielmia siis paikallisesta kasvillisuudesta, kuten pieniä luonnoksia kukista, puista.. tietysti rakennuksista, arkkitehtuureineen, ja maisemakokonaisuuksia .. Visuaalinen läsnäolo uusissa paikoissa – kyllä se muutos tavalliseen on hyvin voimakas aina. Ja jos olen jossain pidempään, ne maisemat alkavat ilmentyä paperille, tai kankaalle konkretismin sävyttein myös. Minulla on tapana maalata paikoista joissa oleskelen pidempään, sellainen koti-ikkunanäkymä..vaikka se ei matkoilla mikään pysyvä koti- ikkuna olisikaan, mutta sellaisiksi niitä maalauksiani kutsun.

Tässä alla on esimerkimaalaus yhdestä semmoisesta koti- ikkunasta. Se on öljy kankaalle vuodelta 2005.

Matkailu on oivaa aikaa minulle vaihdella tekniikoitani, ja saada uudelleen touchia niihin sellaisiin, joita en ole aikoihin käyttänyt.

Ja tuosta vasemman käden käyttämisestä varmaan tuli muuten mieleen, että olen piirtänyt ihan pienestä lapsesta lähtien. Selkeintä varmaan sanoa, että noin kaksi vuotiaasta.. Heti, kun sain kynän ja palan paperia ryhdyin piirtämään ja piirsin niin kauan, että paperi oli aivan täynnä. Voi sitä lapsen iloa, kun sai jonkin asian onnistumaan! Isäni piirteli vikkelin, varmoin ottein minulle aina välillä hassuja kettuhahmoja. Olen ajatellut etsiä jostain sellaisen hänen tekemänsä kuvan esiin, ja laittaa sen tuonne minun työhuoneeni seinälle kehyksissä! Ne ovat semmoisia korvaamattomia muistoja lapsuudesta yhä ja aina, ne yhteiset piirtämishetket isäni kanssa, kun hän töiltään ehti keskittyä minun silloiseen lapsen maailmaani ja piirtää kaikkea, mitä minä sitten yritin myös tietysti matkia!

Palataan taas ihan pian..

xx

Iina

Iina Koppinen: Näkökanta ikoneihin ja ikonimaalaukseen – katsojana ja keräilijänä

Tekijä

Iina Koppinen

-

1 huhtikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Hiljaisuus pääsiäispäivän aamuna on käsinkosketeltava. Tyhjät ovat kadut vielä ihmisistä. Se tuntuu miltei samalta, kuin ikonitaide, sen rauhallisuus, ja ikonikuvista huokuva äänettömyys. Nyt, kun pääsiäispäivä alkaa jo kääntyä pian kohti alkavaa iltapäivää minä ajattelin lähestyä tätä pääsiäisen aikaa kirjoittamalla jotain ikoneista ja ikonimaalauksen tekniikasta teille.

Ikoni ei ole oikeastaan taidekuva ollenkaan, vaan hengellisyyden liittyminen siihen on ulottuvuuksista suurin. Henkisyyden ja hengellisyyden liittyminen, ja siis niiden ilmentäminen. Ikonin maalaaminen jo itsessään on hartaudenharjoittamisen muoto, sanovat ne jotka ovat paremmin, kuin vain teknillisesti tutustuneet ikonimaalaukseen. Tuossa huomioitavaa on, että vaikka ikoni on visuaalinen kuva, sen tekemisprosessia kuvataan usein mielellään ennemminkin kaunokirjoittamiseksi, eikä niinkään maalaamiseksi.

Minulle ikonimaalaukset ovat katsojana visuaalisia, jopa sellaista rauhoittavaa nautinnollisuutta tuovia kuvia. En voi tietenkään unohtaa, että ne ovat hengellisiä kuvia – ja ovat sitä selkeästi ja voimakkaasti. Mutta vaikka niiden sijaintipaikatkin on määritetty, kuinka niiden tulisi sijaita vaikkapa huoneistossa, niin ovathan ikonit sisustuksen osana, olemassa olollaan, katsojaansa puoleensavetäviä.. kutsuvia, ja huomiota herättäviä.

Puhun siis ikoneista itse nimenomaan katsojana. Ikonimalarit sanovat, että toistaessa näitä ikonikuvia – niihin alkuperäisiin, kuten Konevitsan Jumalanäiti liitetty ihmeitä tekevä, ja parantava aura siiirtyy aina uudestaan ikonimaalarin toteuttamassa kuvassa eteenpäin. (Ikoni sananahan tulee siis kreikankielestä, ja tarkoittaa kuvaa.) Perinteisesti ikonit kuvataan kaksiulotteisina, mutta aina niillä kuvannetaan hengellistä maailmaa.

kuva: Iina Koppinen

Yllä oleva ikoni on nimeltään Vladimirin Jumalanäiti.

Kuvaan itse mieluiten aitoja käsintehtyjä ikoneja, vaikka painettuina niitä on myös suuret määrät liikkeellä. Tunnen ikonien toisintoja tekeviä ihmisiä, kerääjiä, ja erään modernin ikonimaalauksen tekijän.

Ennen kuin ikonimaalauskurssilla ryhdytään tekemään työtä, kuvaa, tutustutaan valitun pyhän henkilön elämäkertaan ja tapahtumaikonin sisällöstä kertoviin teksteihin. Se on siten tärkeää, koska tarkoitus on saattaa myöhemmin valmistuva ikoni eläväksi ja pyhäksi.

Ikonitaiteessa on keskeistä tuo ikonin suhde sen katsojaan. Ja ikonin maalaaminen poikkeaa kaikesta muusta maalaamisesta. Siinä ei varsinaisesti anneta luovuuden virrata, sillä kaikki – kuvat, värit ja materiaalit on tarkoin määritetty. Niissä ei ole mitään epämääräistä, jokainen muoto on päätetty ja määrätty ennalta. Se on ikään kuin pyhien kirjoitusten täytäntöönpanoa kuvilla.

Ja ikonimaalari kertoo, että mielellään suotavaa on omata tietynlaista sielullista herkkyyttä, ja tulkinnan kyvystä on hyötyä, ikonia maalattaessa, sillä prosessi vaatii hiljentymisen ja hengellistymisen voiman – siitähän ikonimaalauskursseillakin lähdetään liikkeelle, tai niille hakeudutaan myös siksi.

Visuaalisessa mielessä ikoninmaalauksessa on siis kysymys alkukuvan toistamisesta. Useimmiten ikoneissa on kuvattu joku kanonisoitu, pyhäksi julistettu henkilö. Niissä voi olla myös Raamatullinen tapahtuma, kuten ylösnousemus, tai Jeesus ratsastamassa Jerusalemiin.

kuva: Iina Koppinen

Itse ikonin maalaustyöskentely aloitetaan maalaamalla pohjavärit sivellen useita kerroksia päällekäin sävyn ja kuultavuuden aikaansaamiseksi.

Mutta sitä ennen – jo oikean puumateriaalin löytäminen ikonimaalauksessa on ikonimaalarille haaste. Mutta kaikkien noiden vaiheiden jälkeen sanotaan että nimenomaan tuo olifioiminen antaa valmiille ikonin kuvapinnalle sen lopullisen sisältäpäin kuultavan valon voiman.

Mistä sitten on teknillisesti perinteinen ikonimaalaus tehty? Pohjalauta, liimakerros, kangas, pohjustuskerros, väripigmentistä ja sideaineesta koostuva maalaus, ja lopuksi olifa. Näistä toisiinsa kerroksittain sitoutuvista perusosista.

Alimmaisena ovat yhteen liimatut laudat, eli puupohja. Se yksi haastavimmista asioista on löytää siis puuseppä, jolta voi saada nimenomaan tähän tarkoitukseen sopivan kuivan puupohjan joka ei halkeilisi, kun siihen laitetaan liima-, ja liituseos päälle. Ikonihan maalataan pohjustetulle puulle, johon on liimattu sideharsonkaltainen kangas.

Vain harvoissa tapauksissa, ellei nykyaikaista modernia ikonimaalausta oteta huomioon, on käytetty aiemmin vain pelkkään kangasta pohjana. Tosin ennen nykyaikaista modernia ikonimaalaustekniikkaa ja sen ilmentämistä – puhuttiin paljon kansanikoneista, joista käytettiin tekniikkaterminologiana ja tyylillisesti jopa nimityksiä, kuten romanttinen naturalismi. Ne olivat ikoneja, joita valmistettiin kaikista saatavilla olevista materiaaleista. Mutta ikoni on aina ikoni, se on hengellinen kuva.

Pohjustus on toinen vaihe, se valmistetaan liimasta ja liitujauhosta, ja perinteinen ikonipohjustus on aina valkoisen sävyinen. Kun tämä pohjustus on valmis, piirretään huolellisesti tuo ikonin esipiirros.

Ennen esipiirroksen toteenlaittamista tulee ikonimaalarille jälleen yksi vaikeaksikin koettu vaihe. Sillä todennäköisesti löytyy useita samaa aihetta esittäviä teoksia, joiden lähestyminen huolellisesti on erityisen tarpeen. Nimenomaan, mitkä yksityiskohdat ja värit toistuvat kaikissa näissä esikuvissa, ja mikäli niistä löytyy poikkeamia, niin kuinka monessa mallissa on sama poikkeama?

Valmistuttuaan piirros siirretään laudalle ja päästään maalausvaiheen toteutukseen. Se on työn niin sanottu kolmas kerros, joka koostuu munankeltuaisesta ja vedestä valmistetusta emulsiosta sekä siihen sekoitettavista väriaineista – temperatekniikasta. Tekniikka ei ole helppo, näin yksi ikonimaalari toteaa, ei ainakaan ennen, kuin pääsee temperan hallitsemiseen kiinni.

Niin, ja tuo päällimmäiseksi tuleva olifa ikoneissa tarkoittaa kosteuden vaikutuksilta suojaavaa, kuivuessaan kovettuvaa kasviöljyä.

Mikäli teitä kiinnostaa ikonien historia ja haluatte lisätietoa, suosittelen pappismunkki Arsenin ikonikirjaa. Ja niin – onko muuten lukioissani ketään, joita ikonit puhuttelevat joko visuaalisesti tai muuten?

Mistä teidän pääsiäinen koostuu? Minun pääsiäiseeni kuuluu oma rauha, vähän kai sellainen sisäänpäin kääntynyt – voisi sanoa – hiljaisuus ja kotijutut. Kahvin juominen auringossa, liikkuminen, nauttiminen näistä nyt niin aurinkoisista ja kevättä lupaavista päivistä.. ja narsissit, jotka puhkesivat juuri sopivasti kukkaan.

kuvat: Iina Koppinen

Taitaa olla kahvin aika. Taas. Mitäs piditte ikoniaiheesta? Palataan pian ihqut! *hymy*

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Kuvan ja tekstin liitto – puhetta kritiikistä kuvantekijänä

Tekijä

Iina Koppinen

-

29 maaliskuun, 2018

OHMYGOSSIP – En voi lakata ihastelemasta, miten kauniisti joku kykenee yhdistämään sanansa ja kuvansa yhteen. Niissä on usein sellaista runollista, melankoliaa huokuvaa katsetta kaukaisuuteen – sanoissa, joista lauseet syntyvät, ja joilla ne antavat lisämuodon yllä olevalle kuvalle vaikka ehkä lyhyesti, mutta ytimekkäästi. Sellaista lukemalla, ja katselemalla, toisten tekeminä, saan myös paljon ideoita itsekin.

En usko, että olen ainut, jota näin kiinnostavat yhä enemmän myös tekstien lisäksi niiden taustat, tai niihin liitettyjen kuvien taustat. Kaikenlaiset tunteet voivat yhdistää, tai erottaa meitä ihmisiä, mutta parhaimmassa tapauksessa ne myös johtavat hedelmällisiin näkökulmiin. Missä olosuhteissa tämä kuva, ja siihen liittyvä teksti on saanut muotonsa? Minulle tämä kirjoittaminen on suureksi osaksi varmasti, ehkä hieman itsekkäästikin, oivaltamisen iloa. Ja tämä on tilani saada kertoa se.

Kuvat ja teksti: ”Katu ikkunasta – tuolla alhaalla on kuin mielenmaisema hänellä, joka kadotti jonkun toisen, tärkeimmän. Yhtä suolaisen sulava, pieniä vesivirtoja täynnä, ja niin liukas” – Iina Koppinen

Kuvan tekijänäkin on hyvä omata kyky antaa kritiikkiä – ainakin siinä mielessä, että kykenen antamaan sitä myös itselleni. Katsomaan omia teoksia siten, että niistä voi kertoa oman arvionsa, antaa omanlaisen kritiikkinsä. Erinomainen foorumi tällaiselle ovat etenkin haastattelut, koska niissä voi parhaimmillaan päästä antamaan painettuun mediaan ainutlaatuisen arvion teoksistaan, tai näyttelyistä.

Parhaassa tapauksessa voin kuvantekijänä tarjota omista töistäni vilpittömän kritiikin kaltaista esteettistä opastusta katsojille. Se on minulle näkemysten tarjoamista, jonka kautta katsojan on helpompi lähestyä teoksia, siten, että ne myös vaikuttavat tämän näkökannan – kritiikin kautta kiinnostavammilta, syvällisemmiltä ja merkityksellisemmiltä. Ja tietenkin myös, kertoa toisille, kuinka minä elän nämä teokset läpi.

teoskuva: ”kurkistuskohtia / työn alla / work in progress” – Iina Koppinen

Se on sellaista sosiaalista todellisuutta. Eihän varsinainen taidekriitikkokaan vain arvioi teoksia, vaan myös tuottaa ja muovaa kulttuurin merkityksiä. Kritiikin, arvioiden ja näin ollen myös mielipiteiden tehtävänä on tuoda taiteesta esiin sen tekijän älyllisiä ja esteettisiä mieltymyksiä ja makua – ylipäätänsä kuvantekijän itsensä taustalla olevia vaikuttimia, kuten sosiaalinen ympäristö ja ympäristön kulttuuriset tekijät, ja tällä tavoin kritiikillä parhaimmillaan kyetään edistämään keskustelua itse työstä, ja sen teemoista.

Tärkeintä tämänkaltaisessa kritiikissä on todellakin kehottaa katsojaa näkemään. Yhtenä vahvuutena visuaalisen työn tekijänä minullakin on hyvä ja tarpeen omata taiteen asiantunteva lähestyminen, itsenäinen ote, päättelyn kiinnostavuus. Kritiikki sanoina on varmaan aina keskeneräistä eikä viimeistä sellaista sanaa tule varmaan kukaan sanomaan, ei etenkään, kun kyseessä ovat uudet teokset. Tuo näkökantojen tarkistaminen on siis itsellenikin hyväksi, jos ajatellaan, millaista taidetta kulloinkin ripustan esille, ja mitä haluan siitä sanoa.

teoskuvat: ”Kurkistuskohtia”, ja edelliseen tuomaroituun näyttelyyn osallistuneet työni ”Kukkia ja Palloja – sommitelma I ja II” – Iina Koppinen

Teema. Se kasvaa maalaussarjaksi. Ja nämä erilaiset tyylilliset painotukset otteina työstämistäni sarjoista – niistä syntyy näyttely. – Tuo on ensimmäinen lause yhdestä vapaamuotoisesta biografiastani, joita usein tarvitaan hakiessa siis näyttelyitä, tai yhteistyökumppaneita.

Kuvat: ”Omakuvat” – Iina Koppinen

Niin. Olen tosiaan itsekin saanut runsaasti ulkopuolisia kritiikkejä, arvosteluita.. ja ennen kaikkea yleisön mielipiteitä teoksistani visuaalisen kuvantekijänä. Yleisön mielipide, ja tuomareiden ja kriitikoiden mielipiteet – mutta etenkin tuo yleisön – katsojien antamat palautteet, ne ovat hienoja juttuja, sillä jokainenhan meistä kyllä varmasti tietää, mistä pitää, ja mistä ei!

Tässä alla on kuva maalauksesta, johon olen kirjoittanut lisäksi arvion, millä minä kritiikin tavoin yhdistän kuvan sanoihin, jotka tuovat lisämausteensa itse teokseen. Näin ollen siis sanat ja kuva yhdistyvät.

teoskuva: Iina Koppinen – teos sarjasta ”Metallielementit”

Kuvantekijänä antamani kritiikinomainen arvio teokseen

Kun tuon veistoksenomaisuuden kankaalle metallivärein. Työstän useita kerroksia, ja säilyttääkseni veistoksenomaisuuden, käytän spray- maalia, jotteivat siveltimen vedot tule esiin. Tällä tavoin minä maskeeraan maalauksen enemmän ja enemmän veistoksellisempaan suuntaan, sen ominaisuuksiin ulottaen. Siinä samalla teos on kuin asetelma – kuin kuvattu kuva metallin palasista, joiden ulkoisesti summittainen järjestys tulee esiin nykytaiteellisena veistotyön näyttämönä. Olen ottanut johtotähdekseni selkeyden ja johdonmukaisuuden ja kaapinut pois kaiken ylimääräisen. Ottanut pois kaikki liioitellut purskahdukset. Minä olen loihtinut kankaalle metallisen muotokuvan modernista veistoksesta – näin hienoisine kullassa ja hopeassa kiiltävien palojen vilpittömän olomuodon, minä olen tuonut katsojille. Jättänyt näkyviin valojen ja varjojen miltei katoavaa leikkiä metallinhohtoisilla pinnoilla. Tämä on minun näkökantani, minun kulmani katsoa veistoksellisia piirteitä kankaalle kuvattuna.

Miksi juuri tätä maalausta kannattaa katsoa? Siinä on omana visuaalisena kuvanaan tuotu esiin ehkä jopa kokeellisella tekniikalla veistos – otettu pois mahdollisuus katsoa useammasta kulmasta. Otettu pois mahdollisuus koskettaa, tuntea patsaalle, ja veistoksille ominainen muoto.

Näin ollen halkeamista ja reunoista poiketen, olivat ne teräviä tai pyöristettyjä – voi tällä tavoin vierailla väliin myös tasaisella pinnalla!

Se on siirretty kankaalle, kuin kuva tavalliseen sanomalehteen. Voit kokea, muttet koskettaa. Tekniikka hiipii graffitimaisella alueella, vaikkei lopputulema näytä siltä. Se nostaa itsensä graffitimaista tekniikkaa maistellen ja myötäellen itsensä sisään museoon, tai galleriaan, aivan samoin, kuin ulkoilmaveistosten visuaalisen maailman yksisuuntaisena näkyvän kappaleen.

Kuva: Iina Koppinen -”Peiliselfie”

Ohh.. Pääsiäinen tekee tuloaan.. minä niin toivon Teille aurinkoista pääsiäisen aikaa.. te ihanat. Palataan pian!

xx

Iina

Iina Koppinen – mistä on taideblogini tehty

Tekijä

Iina Koppinen

-

23 maaliskuun, 2018

OHMYGOSSIP – Taas sanat vilistävät mielessäni kuin villi, raaka ja harjaantumaton viiva, lopulta edeten yli paperin reunojen.. kuin etsien tietä sieltä, missä sitä ei ole. Ne viettävät etsikkoaikaansa, jotta ne lopulta tulisivat ulos, artikuloituisivat oikeassa järjestyksessä. Jos kuvaisin blogin kirjoittamista kuvataiteeseen liittyvin termein, niin mitä termejä silloin käyttäisin?

Kun olen lukenut joitakin saamiani kysymyksiä – (tämä ei vielä ole se Q&A- postaus, se on vasta tulossa, joten kysymyksiä vain lisää!) niin väkisinkin minulle nousee jostain ylös, jotenkin semmoinen hassu tunne.. sellainen fiilis, kuin kirjoittaisin haastattelua itsestäni! Haha! Kuvat kuvina, ja teksti tektinä? Ei. Tietenkin teksti ja kuvat voidaan yhdistää. Kuva tukee, tai antaa kontrastia tekstille, ja päin vastoin. Kuvitin kerran eräälle henkilölle hänen runonsa, niitä oli useita, ja yksi kuva per runo siis kirjoituskilpailua varten, ja projekti oli erittäin mielenkiintoinen. Silloin kuvat kulkevat rintarinnan, tai antaen lisänäkemystä, lisäkiinnekohtaa itse tekstille.

kuvat: ”Kuvaa kirjoittaen!” – Iina Koppinen

Olen saanut joitakin kysymyksiä liittyen visuaalisen taiteen tekemiseen, mutta myös koskien tämän blogin kirjoittamista – onko kuvataiteesta vaikeaa kirjoittaa, kun se kerran kuitenkin itsessään pohjautuu niin laaja- alaisesti juuri kuvantekemiseen. No ainut, tai isoin problematiikka minulla on ehkä otsikointi. Joskus joudun miettimään todella tarkkaan, kuinka otsikoin kunkin postauksen. Kuinka saisin siitä tarpeeksi puoleensavetävän, mutta, että otsikko myös kuvaa sitä, mistä kirjoitan tekstissä-, ja tekee sen kiinnostavasti.

Muutoin kuvailevuus kirjoittaen, en koe sitä ongelmaksi. Otsikoinnin kanssa minun pitäisi olla enemmän kekseliäs ja kehittyä. Muistaa miettiä, mikä on itselleni syy kirjoittaa tänään, ja mitä lukija – joku toinen ihminen jossain toisaalla.. millä minä saan hänet kiinnostumaan kirjoituksestani ja kuvistani yhä uudelleen, tai miksi juuri tämä blogi olisi mielenkiintoista lukea läpi.. että minä osaisin sen viitoittaa oikein! Siinä mielessä toki kuvataiteessa on paljon helpompi antaa nimiä maalauksille, tai kuvasarjoille. Usein niitä nimetessä olen käyttänyt erityisesti sommitelmaa sanana, viljellyt sitä oikein todenteolla moderneissa, konkretistisissa töissäni. Sommitelma – Kukat I- IV. tyyliin. Blogin kirjoittajana tuo tekstin otsikointi on huomattavasti tätä vaativampaa.

Ja minua kiinnostaa niin paljon myös kommunikaatio sanojen, kirjoittamisen kautta. Blogi on loistava väylä – joillekin jopa reitti mainostaa, eikä vain kertoa; se on erinomainen reitti tuoda esille töitään.. antaa niille näkyvyyttä. Minusta on hyvin tärkeä ajatella blogia osana omaa työtä, että se on kuin laajennus siitä, kuka minä olen kuvataiteilijana ja millaisia työni ovat. Jos ei yritä olla kukaan muu, kuin oma itsensä, kertoessaan omasta elämästään ja työstään, niin silloin se toimii – ja siitä tulee omana olemassa olevana väylänään myös hienovarainen, mutta sitäkin merkittävämpi osa- alue ajatellen lähtökohtaansa, kuvataidetta. Siitä tulee lisää syvyyttä ja laajuutta omana artikuloituna muotonaan.

Ok. Ehkä joku voi ajatella, että työn pitää riittää puhumaan itse itsestään, mutta siinäkin on oma juttunsa, oma muttansa. Eihän kukaan voi myydä mitään, ellei kukaan tiedä, mistä sitä voi ostaa, missä sitä voi katsoa, tai kokea. Ja ennenkaikkea voin itsestäni sanoa, että ellei mistään löytyisi infoa – tietoa niistä taiteentekijöistä, tai heidän taiteestaan, joista olen kiinnostunut, niin se olisi todella kurjaa. Osa siitä, mikä kiinnostaa niiden kuvien takana, iso osa, jäisi saamatta tietää.. Ja minulle blogin aloittaminen kuvan tekemisen rinnalle, ei se ollut mitenkään vaikea ratkaisu. Tekstin ja kuvan yhteinen taika vaatii niiden kummankin onnistumista. Ja vaikka välttelenkin sitä sanaa inspiraatio, niin olisihan se ihana jos juuri minun tekstini ja minun blogini saisi ihmiset viihtymään sen parissa! Inspiroitumaan. Tulemaan hyvälle tuulelle. Saamaan ideoita, tai vinkkejä.

Akvarellimaalauksessa suosin todella paljon erittäin laadukkaiksi havaitsemiani Winsor&Newtonin Cotman Watercolours- sarjan maaleja. Niitä saa, mikäli jotain väriä kuluu enemmän, tai haluaa tietyn erityisen värin tai sävyn – niitä saa yksittäispakattuina, myös tilattua netistä. Ja koska kyseessä siis on vesiväri, niin tämä tuubivaihtoehto kestää todella pitkään myös, se toimii niin riitoisasti veden kanssa. Ja alla on tuollainen työ vaiheessa- kuva akvarellilla teteutettuna, sekä osittain tussilla.. minun luonnoslehtiöstä.

Kuvat ja luonnoslehtiöstä ”work in progress/ työn alla” – akvarelli paperille: Iina Koppinen

Akvarellimaalauksessa käytetään termiä laveeraus. Laveeraamalla ensin taustaan haluttua väripigmenttiä huomattavasti suuremmalla annoksella vettä, ja antaen sen sitten kuivua, ennen varsinaista akvarellin maalaamista – tuo on maisemia tehdessä akvarellitekniikalla etenkin hyvä idea – sillä ei sitä taustaa, kuten vaikka taivasta sinne enää niin helposti saa, mikäli on jo ensin maalannut edempänä perspektiivissä olevat jutut yksityiskohtaisesti. Helpompi tehdä pohjustukseen vähintään esiaste laveeraamalla. Ja näin siis tausta halutuin sävyin, mutta kuitenkin niin, ettei tämä tausta ole liian mahtipontinen, liian tumma. Sen jälkeeen voi alkaa rakentaa teosta yksityiskohta yksityiskohdalta, siten kuin ne yksityiskohdat tulevat perspektiivissä ulommas, esille, siinä järjestyksessä.

Tätä minä ajattelen kirjoittamisessakin. Ensin valitaan idea, ja sen jälkeen se pitää kertoa, kirjoittaa ymmärrettävästi.. kietoa se lauseisiin, tuoda sitä enemmän ja emmän esille taustalla häämöttävästä ideasta. Ja lauseilla ja kuvilla siitä tulee lopulta myös valittua kehykset blogipäivityksille. Ja kehyksissä itsessäänhän pitää ottaa huomioon työn väriskaala, ja sävyt valitaan tuomaan balanssia pienellä silauksella kontrastia. Olisikohan se kulloisenkin blogikirjoituksen otsikko, minun kirjoitukseni kehys, se minun oma intresantti loppusilaus? Niin minusta ainakin tuntuu.

Minuun ensimmäisiä suuresti vaikuttaneita henkilöitä, siis kuvataiteen saralla, oli Andy Warhol. Muistan, kun olin vasta peruskoulussa, ja Andy Warholin iso näyttely tuli esille Suomeen. Innostuin aivan valtavasti tutkimaan hänen tekniikoitaan, ja myöhemmin enemmän myös häntä personana. Andy Warhol teki arkipäiväisistä asioista taidetta, ja se kuulostaa edelleen niin mahtavalta idealta. Hänen taustansa mainospiirtäjänä saattoi vaikeuttaa hänen vakavasti otettavuuttaan taiteilijana, mutta sen kautta syntyi hänen imagonsa ja taiteensa. Sieltä tulleista vaikutteista hän ymmärsi myös kaupallisuuden ja brändäyksen. Silloiset oivallukset eivät tosin tavoittaneet esimerkiksi hänen sukulaisiaan, joille hän lahjoitti teoksiaan. Ehkä he eivät vain uskoneet, että jonain päivänä Andy olisi todella arvostettu taiteilija, uranuurtaja, ja hänen teoksiensa arvo olisi oikeasti tehnyt heidät rikkaiksi. Aitoa Andy Warholin teosta minulla ei ole – ehkä sitten joskus, kun olen rikas..haha.. sellaista minulla ei ole omalla taideseinälläni, mutta kylläkin sellaisten edesmenneiden konkretistien, kuten Veikko Koskinen, ja Raimo Paavola, tuossa seinälläni on. Raimo Paavolan luonnoksia ja yksi akvarelliteos, sekä Veikko Koskisen muutamia öljyvärimaalauksia olen ostanut. Vaikka ne ovat tekniikan ja tyylin akselilla hyvin toisistaan poikkevia konkretistisia teoksia, ne sopivat yhteen, jopa siis samalle seinälle.. ehkäpä juuri tuon huomattavan työtavan ja aiheen käsittelyn erilaisuuden takia.

Kuva luonnoslehtiöstä: akvarelli paperille – Iina Koppinen

Monesti sitä olen omienkin töiden suhteen yllättynyt, jos meillä on ollut suurinpiirtein sokkotreffit galleriassa ryhmänäyttelyyn jonkin toisen taiteen tekijän kanssa, enkä ole saanut nähdä hänen teoksia ennalta, paitsi, että olen tiennyt, että ne on”hirvittävän suurensuuresti erilaisia” verrattuna omiin töihini. Vaikka ensin sitä kauhistelee, että mitenkähän nämäkin sitten saadaan sovitettua samojen seinien sisään, niin kyllä vain voivat tyystin toisistaan eroavat työt, sulautua peremmin kuin hyvin yhteen. Erilaisuus on rikkaus! Ja tuossa myös syy, miksi minä en enää arastele kertoa käyttämistäni työtekniikoista ja menetelmistä, sillä toivon, että jos niistä on apua ja inspiraatiota, iloa, ja, että voin antaa jollekin toiselle jotain hyvää, niin se tuo iloa minullekin. Ja vaikka varmaan meissä jokaisessa asuu pieni kilpahenkinen maratoonari, niin silti näissä asioissa me olemme yksilöitä. Enhän minäkään kirjoita, kuin Mika Waltari, vaikka pidän aivan hirveästi hänen tavastaan kirjoittaa.

kuva: Iina Koppinen – ”herkkyyteni”

Ja olen ollut käytettävissä myös tosiaan esimerkiksi apuna ohjaamassa pieniä työpajatyyppisiä kursseja lapsille. Sieltä varmaan itää tuo minun oma innostuneisuuteni kuvittaa satukirja . tai toteuttaa joskus, kun sen aika on – sellainen lapsille suunnattu sadunomainen kotipaikkakuntahistoriikki yhdistäen tarinankerronnan paikkakunnan tietynlaisiin murresanoihin, sanontoihin, ja historiaan. Mutta näillä näkymin, kun ajattelen, niin se olisi aika suuritöinen, ja materiaalia josta valita, sitä pitäisi haalia ja tehdä laaja- alaisesti.. – olisi vaativa projekti tehdä yksin. Mieluummin silloin ottaisin aihealueesta kiinnostuneita, ja sen vaativuuden hallitsevia ihmisiä tiimiksi. Luultavasti. Joka tapauksessa tuokin on yksi niitä minun tulevaisuuden suunnitelmiani.. yksi päämäärä, idea, kaikkien näyttelyiden ja muiden lomassa.

kuva: Iina Koppinen

Mutta niin, jos haluatte tietää jotain minusta, niin laitakaa kysymyksiä tulemaan esim Twitterin kautta (byiinakoppinen), tai fb:n kautta: Iina Koppinen, myös inboxin kautta käy.

Voimaa, iloa ja intoa Teille.. kaikkea hyvää. Ollaan yhteydessä.. *hymy*

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Kuinka sanoin kuvailen yksilöllistä luomista ja itse prosessia työssä

Tekijä

Iina Koppinen

-

15 maaliskuun, 2018

OHMYGOSSIP – Olen hokenut itselleni – useampaankin otteeseen, että joidenkin asioiden suhteen minun tulisi lopettaa yliajatteleminen, ja ongelmien näkeminen siellä, missä niitä ei ole. Pitäisi katsoa niitä hyviä asioita. Olla kiitollinen olemassa olevista arvokkaista jutuista työssä ja elämässä ylipäätänsä. Koska niitä hyviä asioita on niin paljon kuitenkin.

Usein sorrun herkkyyttäni ruikuttamaan itsekseni jotakin aivan turhaa unohtaen ne hyvät jutut. Se taas ei ole mitenkään nerokas tapa suhtautua työhön, mihinkään työhön. Millään osa- alueellahan asiat eivät ole itsestään selvyyttä. Mutta se negatiivisuus vasta onkin itseä hidastava tekijä.

kuvat: Iina Koppinen

Toki on niin kovin tarpeellista antaa itselleen aikaa. Antaa itsensä vaikka sitten.. vääntelehtiä, tai lojua löysänä, kuten minä noissa yllä olevissa kuvissa! Haha. Sillä – kaikki alkaa niistä perusasioista. Aivoille, ja koko kropalle, omalle itselle kannattaa antaa aikaa – lepoa, sekä hetkiä jolloin ajatukset saavat vapaasti vaeltaa. Minulle parhainta tuohon on liikkuminen ulkona. Tai kotijuttujen tekeminen, niiden tavallisten kotiaskareidenkin tekeminen voi ihan oikeasti tuntua todella luksukselta, kun ne saa tehdä rauhassa, ja omalla aikataululla. Parhaiten kai ilmaisen sen sanomalla, että välillä on vain niin tärkeä muistaa katsoa jonnekin ihan muualle. Kuten kaikki elimet – niin myös aivot toimivat paremmin, mikäli ovat hyvässä, virkeässä ja innostuneessa tilassa.

kuva: Iina Koppinen

Sitten työhön. Siitä minä ajattelen varmaan vähän tylsästi, sen kummenmitta suureellisuuksia – minulle työhön ryhtyminen on se, mikä riittää. En ajattele siihen yhteyteen mitään inspiraatioita tai muita mahdollisia proosallisia ilmauksia! En minä itsekään aina hahmota kaikkia vaiheita, jotka ovat mukana oman työni luovassa puolessa, tai sanotaanko paremmin – läsnä. Tämä, vaikka työ olisi kuinka rationaalista ja määrätietoista.

Valmisteluvaihe työn aloittamiseen tietenkin.. silloin työstän niitä tavoitteita, joita minulla on, ja suunnitelmia. Niistä syntyy omat kokonaisuutensa. Minulla on siis useampikin työ yhtä aikaa valmistumassa yleensä, koska jokin – yleensä hyvin erilainen tilattu teos vaikkapa .. saattaa olla aiheena parempi jättää hiukan hautumaan. Sillä välin teen omia töitäni.

Ja sitten on sellainen kypsyttelyvaihe, jossa kaikki minun aistini ovatkin yhtä äkkiä ryhtyneet kahmimaan kaikkea sitä raakamateriaalia, mitä ympäristö tarjoaa – oli se sitten aikakausilehti, tai vaikkapa jokin muoto esineessä, liikenteessä, luonnossa..jotain, mitä joku sanoo viereisessä pöydässä kahvilassa, ja minä satun kuulemaan sen… tai vaikkapa oliivitölkki kaupan hyllyllä, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ideoita voi tulla paljon, mutta niistä täytyy löytää se, mikä on paras toteuttaa.

En minä välttämättä lähde toteuttamaan minun ensimmäistä ideaa heti siten suurelle kankaalle tarkastelematta sitä ensin pienellä pohjalla, jolloin säästyy kangasta ja maalia. Joskus testaan väripalettia ja aikomieni muotojen symmetriaa, ja lähtökohtia ihan yksinkertaisesti kuvankäsittelyohjelmalla.

Toisaalta.. kun aloitin suunnittelemaan joitakin kankaalle tulevia juttuja kuvankäsittelyohjelmalla, minulle heräsi kiinnostus siihen, miten pitkälle ja mielenkiintoisille väylille digitaalisella taiteella itsessään voikaan päästä! Se olikin huikeaa.. olin tehnyt – tavallaan – sitä jo lapsena.. tosiaankin tavallaan – piirtänyt isäni koneella niitä näitä – lapsen vapauden sykkiessä sydämessäni.. silloista ilmaisua ajatellen. Mutta ohh, nyt se onkin ”digital art”! Minulle uusi juttu, mutta uskomattoman mielenkiintoinen havahtuminen digitaiteen kaikkiin mahdollisuuksiin!

kuvat: Iina Koppinen, teos: ”digital art I – my woman’s psychology?”

Kaavoihin ei saa kangistua, siksi aina niin kovasti painotan sanaa edistys. Mutta jotkut, jo aiemmin hyviksi havaitsemani tekniikat voin tarvittaessa, ja työn niin vaatiessa, ottaa käyttöön. Se, että työskentelen maalauksieni suhteen sarjoissa, tarkoittaa sitä, että hion sen hyvän idean mahdollisimman pitkälle. Ja ideoiden hiominen vaatii potentiaalia.. intensiivisyyttä; voimaa tehdä ja toteuttaa se kulloinenkin idea toimiviksi kokonaisuuksiksi. Siksi, ja sen takia minusta tuntuu, että on kirjoitettava myös tuosta sanasta brändi samaan hengenvetoon.

Minulta on kysytty tuon sanan merkitystä, ehkä hieman ihmetellenkin, äkkiseltään, koska se lukee sivuillani. Että kuinka se brändi tähän minun työhöni liittyy? Niin. Minulle visuaalisen taiteen tekijänähän se tarkoittaa pyrkimystä oman näkyvyyden kehittämiseen siten, että juurikin se oma työ erottuu taidekentällä. Siihenhän se sanana pyrkii, ja minä yksilönä työssäni. Ja siihen liittyy myös paljon muutakin, ihan pieniäkin nyansseja.. kuten että joku ihminen kiinnostuu työstäni vaikkapa niin paljon, että haluaa kuulla niitä minun tarinoitani visuaalisen taiteen takana.

Myös jokaisen henkilökohtainen menneisyys, ja tai kokemusmaailma noin yleensä, tarjoaa runsaan varaston asioita, joita toisilla ei ole, vaan se on sitä yksilöllisyyttä. Sekin on valtavan suuri alue josta ammentaa. Miettikää – kaikki se, mitä jokainen meistä on persoonina oppineet ja tehneet. Se, mikä minussa on minun omaa, luo väylän tarjota jotain aivan oman kaltaista, uniikkia siten – omankaltaista, vaikka esimerkiksi alkuperäinen ulkokohtainen kokemus olisi sama.. emme me reagoi siihen samoin, emme tee siitä välttämättä samoja päätelmiä, emmekä näin ollen myöskään samoja luovia loppuratkaisuja.

Jokainen on niin äärettömän omanarvoisensa, eikä sitä tule koskaan unohtaa.

Kuva: Iina Koppinen ”työ vaiheessa”

Luovuushan on ennenkaikkea eräänlaista ongelmanratkaisua ja se on osa kaikkea toimintaa. Minulle luovuus ei tule mistään tietystä tunteentilasta, vaan luultavasti juurikin keskittymisestä siihen työn tekemiseen, ja tällöin omien välittömien tunnetilojen jäädessä taustalle. Sitenkin ajattelen, että luovuutta ei pitäisi sanana ehkä niinkään erottaa, kuin ennemminkin ottaa osaksi toimintaa.

Mitäs tykkäätte kuvista? Te ihanat..

Palataan pian.. *hymyjä*

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Vaatimattomasti kunnianhimoisia ajatuksia laiskana päivänä

Tekijä

Iina Koppinen

-

9 maaliskuun, 2018

OHMYGOSSIP – Minulla on ystävätär, joka asuu Tukholmassa, joten käymme paljon keskustelua kirjoittamalla. Hänellä on niin kaunis tyyli kirjoittaa – hän kykenee kirjoittamaan samalla tavoin, kuin miten hän puhuu. Se on hyvin hienovaraista ja yksilöllistä. Kirjeitä lukiessa minä tunnen välillä, kuin hän olisi niin lähellä, läsnä.. istuisin häntä vastapäätä kahvilassa, ikkunapaikalla, kun kadulla ihmiset kiiruhtavat ohitse.

Kaikki painotukset, sävyt, erityiset vivahteet liukuvat hänen kirjoituksessaan, niin kuin hän tosiaan ennemmin puhuisi, kuin kirjoittaisi. Hyvin erityistä. Aamulla olin keittämässä kahvia – nojailin keittiötasoon, juoden odottaessani – tämä on muuten yksi minulle tarpeellinen aamurutini, saada juoda raikasta, kylmää sitruunavettä – ja mietin tuota, kun olin juuri lukenut hänen uusimman kirjeensä sähköpostistani.. Sellainen kirjoituksen tyyli ja sanojen valitseminen, niiden käyttö – se on hyvin harvinaislaatuista ja omaperäistä, jotenkin minusta niin runollista. Minäkin haluaisin kirjoittaa siten. Mutta tietenkin omalla tavalla höystettynä.

Silloin tällöin saatan sanoa, että olen kateellinen jostakin asiasta.. mutta hyvällä tavalla kateellinen. Ymmärrättehän.. huono kateus vain lisää negaatiota, kykenemättömyyttä ja paaduttaa, mutta sellainen hyvänlaatuisempi kateus – sanana se tarkoittaa minulle asioita, jotka saavat itsenikin yrittämään olla parempi. Siitä saa omaa näkemystä ja kokemusta, missä voisi itsekin omissa asioissaan petrata. Siten minä sen ainakin olen ajatellut ja koen.

Ai niin, ja tuosta sitruunasta pitikin vielä mainita, tarkentaa tähän hiukan.. kun mainitsin tuon sitruunaveden juomisen aamuisin – en tiedä, kai se vain on minulle jokin tarve saada sellainen kahvista täysin poikkeava piristysruiske sekoittaen kylmään veteen sitruunanmehu aamuisin! Kirpeää. Se on ollut minulla vuosia semmoinen niin totuttu tapa.. rutiini.

kuvat: Iina Koppinen

Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogia, on kirjata aiheita käsin muistiin kalenteriini valmiiksi, sillä pelkään, että unohdan ne muuten ennen kuin alan varsinaisesti kirjoittaa.. Niin on muutaman kerran todellakin käynyt! Omasta mielestä loistoidea on haihtunut jonnekin täysin sanattomaan universumiin. Ja joskus – onneksi harvemmin, mutta joskus – olen kokenut, että kun minun pitäisi alkaa kirjoittaa – tuntuu, kuin keskittymiskykyni muuttuisi lyhyeksi kuin lapsella. Aiheet, ennen niiden saamaa kirjallista muotoa, saattavat muodostua hätkähdyttävän aasinsillattomista jutuista, ja vaikka kirjoittamani onkin minun todellisuuttani, minun faktaani – niin minun pitää kyetä kokoamaan se kaikki ulos päästäni, mielestäni.. jotta ne muodostuvat ymmärrettäväksi tekstikokonaisuudeksi. Ja sekin, että saan sisällytettyä kulloiseenkin teemaan kuuluvat asiat kirjoittamalla.. enkä huitele ajattelemassa tuhansia muita asioita ja aihioita.

Tänään olen nauttinut omasta ajastani. Olen pohtinut ikkunasta lumisadetta katsoen, kuinka olen edistynyt, ja mihin suuntaan haluan edistyä visuaalisen ilmaisun työssäni, kuvataiteessa ylipäätään.

Onneksi silloin, kun vasta aloittelin näyttelyiden ripustuksia, ja hain yksityisnäytelyitä gallerioihin, minulla oli läheisiä, joilla oli jo pidempi, tottuneempi ote asioihin ja niiden hoitamiseen. Olin toki opintojen yhteydessä osallistunut yhteisnäyttelyihin jo muutamia kertoja toisten opiskelijoiden kanssa. Mutta pitää olla oma- aloiteisuutta, että voi edetä. Ja pitää olla unelmia. Tavoitteellisuutta. Kuten oikeastaan kirjoittamisessa – on näyttelyissäkin aina kulloisessakin ripustuksessa oltava tietty selkeä teema. Teosten täytyy olla vaikuttavia sekä yhdessä, että erikseen. Niitä on voitava katsoa läheltä ja kaukaa. Pyrin aina ottamaan näyttelyissäni huomioon sen tilan, mihin ripustus tulee, ja jos galleriatila on jossain kaukana niin on hienoa saada tiedot, kuten pohjapiirros, mahdolliset rajoitteet, ja mittasuhteet etukäteen tiettäväksi, ennen kuin on aika lähteä valmistamaan näyttelyä.

Puhun paljon modernista konkretismista liittyen omaan työhöni. Ajattelin, että voisin vähän avata tätä käsitettä. Moderni taidehan on käsitteenä siis nykytaidetta. Kulloinkin syntynyt nykytaide – ja sen jälkeen tuleva uusi taide tekee nykytaiteen käsitteestä modernin. Tuon takia moderni taide on niin muuttuvaa. Kamerat, kuvaaminen ja muut uudet tekniikat vaikuttavat suuresti juuri moderniin taiteeseen. Konkretismi taas on vastakohta abstraktille. Konkretismi on pääelementteinään väriä, viivaa, ja pintaa. Se on selkeyttä. Konkretismissahan luovuttiin alunperin esittävän taiteen pyrkimyksestä tiettyyn tilallisuuteen. Vaikka konkretismin pohja- ajatuksena on juuri kaksiulotteisuudessa pidättyminen, selkeyden ilmaisu siten, niin silti tämä kolmas ulottuvuus on usein teoksissa mukana optisena ilmiönä. Se on tarkkaa, tutkivaa ja jännittävää.

Tuo ensimmäinen kuva alla, akryyli kankaalle (100X100cm) on yksityiskokoelmassa esillä. Hyvällä tuttavallani oli kerran migreeni – niin hän oli osoittanut muuten kyseistä maalausta, kun häneltä oli sattumalta kysytty, että mikä sinulla on. Se on hänen huumoriaan. Toivottavasti teille ei tule migreeniä, kun katsotte näitä..

kuvat: Iina Koppinen

Moderni konkretismi. Sellaisen käsitteen alle olen asettanut valtaosan työstäni – mutta haluan näyttää myös teoksia, jotka ovat perinteisempää, klassista.. – sitä jo aiemmin sanomaani, esittävää kuvataidetta.

Esittävä taide näissä kyseisissä kuvissa, on nyt muotokuvia, mutta olen tehnyt, ja teen, paljon tutkielmia maisemista – skaala on laaja – ihan vaikkapa nyt vaikkapa puoliksi syötyyn omenaan. – Kaikesta, mikä ympäröi, ja minkä voi tehdä visuaalisesti esittäväksi.

kuvat: Iina Koppinen

Nuo yllä olevat esittävät muotokuvat ovat kaikki yksityisomistuksissa, tai yksityisissä kokoelmissa. Mitä te tuumitte näistä? Haluatteko tietää lisää maalausten taustoista? Voin tehdä niistä myöhemmin erillisen postauksensa.

Onko suunnitelmia viikonlopulle?

Palataan ihanat! Kaikkea hyvää viikonloppuun, menee se sitten töissä, tai vapaalla!

xx

Iina

Iina Koppinen: Luontokuvausta ja leveitä lahkeita

Tekijä

Iina Koppinen

-

5 maaliskuun, 2018

OHMYGOSSIP – Voihan leveälahkeiset housut! Olen aikoinaan, ja välillä nykyäänkin, todella innokas suosimaan leveälahkeisia housuja. Tämä mieltymykseni ei saanut kolausta edes silloin, kun olin poistumassa kirjastosta, ja näin jäätävän upean miehen kirjaston portaiden alapäässä.. ihastelin tuota hoikkaa, mutta veistoksellista (syntisen komeaa voisi sanoa..) miestä, jolla oli yllään puolipitkä miesten korkeakauluksinen musta talvitakki. Ehkä juuri siksi, että itse katsoin niin intensiivisesti hänen olemustaan ne pitkät sekunnit, katseemme kohtasivat – kuin sadussa.. Hänellä, kuka lie, oli ihmeellisen siniharmaat silmät. Herkät. Tarkkaavaiset.

Sydän pamppaillen kuljin hänen ohitseen niin naisellisesti sipsutellen, kuin niillä vähän liukkailla portailla korkokengilläni saatoin. Päästyäni jalkakäytävälle, panostin koko olemukseni huokumaan itsevarmaa naiseutta. Kävelin muutaman kymmenen metriä, ja ajattelin, että haluan vielä kuitenkin nähdä, katsoisiko tuo mysteerimies mahdollisesti perääni. Katsoihan hän. – No ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun nuo helposti tuuleen tarttuvat, polvesta alaspäin reilusti levenevät pitkät lahkeeni muuttuivat tuulen voimasta huomaamattani purjeiksi, ja astuin toisen kengän korolla lahkeen päälle, kykenemättä enää ottamaan aikomaani eteenpäin liikkuvaa askelta. Kaaduin suoraan lumiseen kävelytien luiskaan!

En ollut kumma kyllä ikinä kompuroinut housunlahkeisiini, vaikka olisivat olleet minkälaiset trumpettihousut.. en edes noihin maksimaalisen leveisiin, enkä sen jälkeen. Ainakaan vielä. Se oli niin epätyylikäs kaatuminen kuin suinkin vain voi olla! Ihan kunnolla yltäpäältä lumessa, myös kasvoistani, taistelin itseni takaisin kävelyreitille. Harmittihan se ihan vietävästi, jostain syystä.. vaikka nyt jo pystyn nauramaan koko tapahtumasarjalle. Mietin jopa, että miten dramaattisen ja huvittavan pienen lyhytelokuvan siitä voisi saada editointeineen, toteuttamalla tuo alkuperäinen tapahtuma toisintona, hallitusti, vähän niin kuin ”terapiaksi”.

Ja ne lahkeet olivat siis ainakin puolet vielä suuremmat, kuin alla olevan kuvan leveälahkeisissa farkuissa!

kuva: Iina Koppinen

Lueskelin tuossa aamulla vanhoja haastatteluja joita olen säästänyt. Niistäkin näkee nyt selkeästi itsessä tapahtuneita muutoksia – siis myös itsessä, ja tietenkin edistyksen askelten jälkiä visuaalisen ilmaisun ja kuvataiteen parissa. Vaikka ne eivät ole henkilökuvia, vaan näyttelyhaastatteluja, niin ne antavat itselle paljon näkökulmaa, mitä on ollut silloin, ja mitä on nyt. Ne luovat muotokuvaa – omakuvaa. (Tuolla alempana on nähtävissä yksi omakuva – olen yhdistänyt sen runoon, joka osui silmiini.)

Ja yksi haastatteluista, ikävästi sivujen reunoista rispaantuneessa lehdessä, sivuaa yhtä minulle suurta rentoutuksen lähdettä – luontokuvausta.

Tähän alle sommittelen kuvien sarjoja, ja oheen alle myös kuvasin yhden pienen haastiksenkin. Muistan, kun toimittaja jututti minua tunnin, ainakin, ripustus oli kesken, ja sitten.. – lopputuloksena tuo hyvin pieni juttu heidän lehteen. Hyvin toimittaja oli kuitenkin saanut ytimen siihen. Ymmärrän, että aina ei saa niitä koko sivun juttuja. Ja kyse tietenkin siitäkin, paljonko tilaa heillä on kulloinkin lehdessä, mikäli haastatelu tehdään nopealla aikataululla, jotta se ehtii painoon mahdollisimman nopeasti.

kuva: Iina Koppinen

Kuinka kukin meistä näkee ja kokee maailman – siksikin on mielenkiintoista seurata, myös toisten kuvaajien teoksia! Mutta nämä ovat kaikki siis omia aihekuvauksiani.

kuvat: iIna Koppinen

Mitä teille tulee mieleen luontokuvauksesta? Maastoon sulautuva pieni kuvauskoju, jossa intohimoinen luontokuvaaja odottaa kameroineen sitä täydellistä luontokuvaa eläimestä vuorokausitolkulla – vai satunnaiset upeat kohteet, tai yksityiskohdat lenkkipolun varrella? Olen kai vähän sellainen kausittainen luontokuvauksen harrastaja. Kuvaan luontoa – erityisesti lintuja, kun järvien jäät alkavat antaa periksi ja rannat ja salmet avautuvat sulaksi, kun muuttolintuja saapuu levähtämään, matkalla minne lie. Silloin minä liikun kameroineni rannoilla, ja kuvaaminen on uskomattoman rentouttavaa kaikin tavoin minulle! Pääsen omaan ”kuplaani” seuratessani näitä villejä, vapaita luontokappaleita ja niiden toimia. Minulla on ollut useampikin kamera, mutta jostain syystä tämä vanhempi Olympuksen malli SP- 810 UZ kulkee minulla noina aikoina luonnon ollessa kyseessä, mukana joka paikassa. Ihan vain siitäkin syystä, että se on niin nopea, kevyt ja simppeli muuttuviin tilanteisiin.

Luonto. Tavalla tai toisella. Kaikki se on luontokuvausta, minkä kohteena on luonto. Oli se kamera kohdennettuna sateenkaareen, kuuhun, tai kevään ensimmäiseen perhoseen. Perusjuttua, simppeliä – haluan vain sanoa, että kuka tahansa, jota aihealue kiinnostaa, voi aloitaa siitä uuden harrastuksen. Ainakin minulle se on sellainen palkitseva harrastus. Kun saa onnistuneen kuvan, niin se tunne on jotenkin niin – wow!

Olemme erään tuttuni kanssa puhuneet, että pitäisimme sen yhteisen luonnon linnut- näyttelyn jossain päin Suomea. Minun tapani kuvata lintuja on laaja- alainen ja voisi sanoa..rajaton? Usein tallennan mielestäni tunnelmaltaan hupaisia juttuja – ilmeitä, asentoja, joihin voi jotenkin samaistua. Kuten kanadanhanhipariskunta lipumassa hyisessä kevään vedessä, jääriitteiden lomassa, yhdessä. Mutta näyttelyt ja tilojen vuokraukset ovat usein pitkäjänteisyyttä vaativia – halutut tilat voivat olla kolmen, tai jopa neljänkin vuoden jonojen päässä. Facebookin kautta olen joskus laittanut kuvia Suomen luonnonkuvaajien saitille, mutta nyt en pitkään aikaan. Olen välillä liian kriittinen, ja se kriittisyys vain kasvaa, kun katselee toisten upeita otoksia – kuvauksia. Ja luontokuvauksen ollessa tuollainen ajoittainen harrastus, en ole siis sellainen kojussa oleileva luontokuvaajatyyppi – kuvaan niin paljon kaikkea muutakin – tilanteita, omakuvia, taidekuvia rakennuksista, asetelmia, yksityiskohtia, ja ihmisiä. Tunnelmia visuaalisen muotoilun ja rajauksen kautta.

Selaillessani niitä vanhoja lehtiä, joissa haastateluja.. tähän päivään minulle osui silmiin Tommy Tabermannin runo, se on tuollainen pysäyttävä juuri tähän päivään. Ainakin minulle. Kirjoitan sen tähän – ehkä se sopii jonkun toisenkin päivään?

” Epäröinnin

kynnyksellä

kysy, kuinka paljon rohkeutta

uskallat tänään

jättää käyttämättä. ”

kuva: Iina Koppinen

Runo todella koskettaa minua tänään. Siksi tämä yllä oleva kuva.

Alla on yksittäisiä kuvia, joita olen Suomen luonnossa kuvannut. Ensimmäisenä tuo viime vuoden kevään neitoperhonen. Halusin tietää mitä kevään ensimmäisen perhosen näkeminen vanhankansan mukaan tarkoitaa tulevalle kesälle. En saanut aivan tarkkaa tietoa etsimällä, mutta neitoperho ei ole ollenkaan huono ”enne” kevään ensimmäiseksi perhoshavainnoksi. Tarkoittaa värikkyydessään monipuolista ja vaiherikasta kesää – niin ainakin yhdessä tekstissä luki. Ja toisessa ”kiihkeää rakkautta”. Onko minun lukijoilla tietoa paremmin, mitä merkitsee?

kuva: Iina Koppinen

kuvat: Iina Koppinen

Tässä siis näytteitä – hyvinkin toisistaan poikkeavia kuvauksia. Pysyittekö mukana? Minua kiinnostaa tietää, mitä mieltä olette näistä luontokuvista? Herättävätkö ne tunteita? Ajatuksia? Pidättekö?

*hymy

Palataan taas pian.. ihanat! Hymyä Teille jokaiselle, missä olettekin – sekä kaikkea hyvää!

xoxo

Iina

Iina Koppinen: Viihdyn kummallakin puolella kameraa – sekä Ohmygossip Couture- kuvaussessio

Tekijä

Iina Koppinen

-

28 helmikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Voi, miten arktinen ilmanala! Mistä lie.. Uralin takaa puhalteli tänne Suomen ylle. Nyt, kun aurinko on jo suonut valoaan ja on alkuiltapäivä, pakkasmittari näyttää vain -20 astetta pakkasta, mutta aamunkoiton hämärissä minun sisäinen ilmapuntarini sai kylmän ulkoilman tuntumaan ainakin -30 asteelta. Mutta onhan tämä kaunista, kylmää, mutta todella kaunista.

Onko minun lukijoissani ihmisiä, joille nämä kylmät ilmat ovat miltei parasta, nautinnollista aikaa? Itse olen kyllä niin kovin viluinen helposti, että kerrospukeutuminen ulos mennessä on nyt aivan ”täytyy”- juttu. Ja itse siis todellakin odotan leutoja aikoja, ja kevään alkamista!

Miettikää – oli aivan loistavan voimaannuttavaa, kun ohikulkiessani tuossa, siinä oli kahvilassa pieni tyttö pöydän äärellä piirtämässä, ja hän hyräili jotain tyyliin ”..mä oon mä, en kukaan muu..”, hän oli keskittynyt piirtämiseensä ja toisti tuota hyräilyä. Se oli yhtä aikaa niin suloista, mutta samaan aikaan tuntui oikein antavan sellaisen jujun itsellekin koko päivälle!

Olen tässä miettinyt myös, kuinka olisi parasta sijoittaa näitä kuvia tämän blogin sisältöön.. Olisiko parempi, että kaikki on yhdessä, vai onko parempi, mikäli kuvia on tekstin seassa?

kuvat: Iina Koppinen

Minulla on koko päivän vilistänyt pään sisällä sellaisia juttuja – ilmeisesti ihan minun omaa huumoriani – jotka eivät saa ketään muuta nauramaan, todellakaan.. Jos joskus olenkin kertonut, lopulta.. ystävien udellessa, että mitä, ja, tai mikä minua niin kovin hymyilyttää tai aiheuttaa naurunpurskahduksia – niin tuntuu, että lopulta miltei väkisin kerrottuna, olen saanut osakseni vain hölmistyneitä katseita, ja olen saanut siinä huomata, että etenkin kertomalla nuo oman mielen hauskat vitsit menee kyllä ihan pieleen. Joskus minua pyydetään vielä uudestaan kertomaan mun mielessä olleen hauskan jutun, jotta kuulija on ihan varma, ettei ymmärrä, mikä siinä naurattaa!

Sarjakuvissani nämä minun pääni sisäiset tarinat ja jutut ovat ilmeisesti toimineet siten paljon paremmin. Esimerkiksi yhteen näyttelyyn kokosin isomman määrän minun alkuperäisiä sarjakuvavedoksia – sarja oli siis ”Mies ja Kurki” – aiheinen sarjakuva. Siitä sain positiivista palautetta ja kommenttia – erityisesti jäi mieleeni, nyt jo edesmenneen kuvataiteilijan sanat, kun hän tutki piirroksia ja niiden hahmojen keskusteluja pitkään ja hyvin tarkasti todeten lopulta virnuillen hänelle tyypilliseen tapaan – ”Sinulla on pirullinen huumorintaju”.. Se oli hänen tapansa ilmaista, että ne olivat, ovat hyviä – ja hauskoja. Toki aina on mielipiteensä kullakin, laidasta laitaan, ja se on hyvä. Minulla on piirroksia, jotka on joko toteutettu yhden viivan tekniikalla, tai sitten ne ovat muutoin hyvin pelkistettyjä. En mielelläni tee todellakaan huolimatonta, suunnittelematonta jälkeä. Toteutus saattaa esimerkiksi piirroksissani näyttää ulospäin hyvinkin helpolta, nopealta, mutta kuitenkin taustalla on minun tarpeeni tarkkaavaisuuteen ja selkeyteen. Jos olen jossain paikan päällä tekemässä sketsejä – luonnoksia, niin silloin toteutus voi alunperin olla tutkielmana hyvinkin nopeasti tehdyn näköinen, viimeistelemätön, niissä se nopeus todella näkyy. Olenkin nyt seuraavaksi, siis tämän Espanjassa tehdyn näyttelysarjan lisäksi aikomassa tehdä alkuperäisistä piirroksistani myös erillisen printtinäyttelyn. Alkuperäiset kuvat siis pidän sillä kertaa poissa ripustuksesta – mutta printti on uusi juttu nyt, ja siihen ovat tainneet alkaa innostua monet muutkin nimekkäät kuvataiteilijat. Tosin sitä en ole kuullut, onko muilla ollut taidenäyttelyitä pelkästään printeistä..

Tuossa alla on kuva yhdestä paljon keskustelua näyttelyssä herättäneestä piirroksestani. Olen nimennyt sen englanniksi ”Co- existence/ too much together?”, eli – ”Yhteiselo/ liikaa yhdessä?” Olen aina kiinnostunut kuulemaan kommentteja.. Mitä pidätte?

piirros: tussi paperille, Iina Koppinen

No mutta joo.. sain ystävättäreni suostuteltua jeesaamaan minua Ohmygossip Couture- paitojen kuvaussessioon. Ne ovat ihana lahja, ja kiitän niistä todella Helena- Reet Ennetia! Nämä paidat ovat yllä todella miellyttävää kangasta – hivelevät ihoa! Tämä näkemys kuvauksesta, ja suunnittelluni kuvista oli hyvin nopeasti järjestetty, kun ystävättärelläni oli tunti varattuna aikaa ja tuon kylmyyden takia hylkäsin ideani kuvata niitä toisenlaisessa ympäristössä. Joten olimme taas samassa paikassa, missä olen aiemminkin useasti kuvannut – ja ei todellakaan tämäkään ollut viimeistä kertaa siellä..

Minun näkemykseni näihin alla oleviin kuviin, oli pukea myös tuo hihaton couture- paita harmaan poolokauluksellisen pitkähaisen, ohuen neuleen päälle. Valkoinen paita näytti kuvissa huonolta, samaten musta alla vaihtoehtona, no, se ei vain sopinut. Mutta juurikin ihoa vasten tuon Ohmygossip Courture paidan kangas siis tosiaan mielestäni on erityisen miellyttävä. Kuvion olinkin nähnyt jo aiemmin, ja nyt sain tutkia sitä läheltä visuaalisessa mielessä, jotta siitä saisi nopeallakin aikataululla mahdollisimman edustavia kuvia jollain hauskalla ideatwistillä. Kuvauspäivä oli hankala kaiken kiireen ja (turhankin) hössötyksen takia, ja lisäksi minulta puuttui yksi kehys, siis sopivan värinen ja kokoinen, mitä olisin halunnut käyttää.

Nämä kuvat ovat nyt siis minun näkemykseni asetelmallisessa mielessä Ohmygossip Couture malliston hihattomista paidoista. Tosin oli ihana, kun ystävättäreni ehti tulla mukaan, silä meillä oli hauskaa kuvatessa näitä. Jotenkin kivempi että on välillä joku joka antaa mielipiteitä valaistuksen käytöstä, ja muutenkin tuli naurun säestyksellä tämä kuvaus toteutettua. Ilo on ihana asia. Niin kuin myös ystävyys. Mitä mieltä olette näistä minun näkemykseni mukaisista Ohmygossip Couture- paitakuvista? Toimiiko?

Kuvat: Iina Koppinen

Näissä kuvissa kehysten ideana on korostaa tuota OHMYGOSSIP- logon kuvaa, ja samalla luoda miltei tekotaiteellista liioittelua kuviin, jolloin ne saattavat muuttua mielenkiintoisemmiksi.

Ja tähän vielä lataan kuvan yhdestä ihan alkupään sarjakuvistani.. – siitä on tosiaan kauan kun aloitin jo opintojen jälkeen sarjakuvien tekemisen.. tai kuvasarjojen.. Korjasin kuvaa sen verran, että teksti näkyy. Tästä alkoi ”Mies ja Kurki” – sarjakuvieni eteneminen, ja tietenkin ne myös koostuivat ja tekniikka muuttui paljonkin, ja on edistynyt, muovautunut tosiaan paljonkin tämän piirroksen ajoista. Ensin mietin, etten uskalla, mutta miksi en uskaltaisi.. On varmaan tietysti aika yleistä, että jotkut taiteen tekijät eivät esitä välttämättä helposti työhistoriansa alkuperäisimpiä duuneja. Tämä taitaa olla aivan 2000- luvun alusta.

sarjakuva: Iina Koppinen

Palataan pian ihanat!

xx,

Iina

Iina Koppinen: ”Aikalailla – omakuva, viini ja rakkaus”

Tekijä

Iina Koppinen

-

2 helmikuun, 2018

OHMYGOSSIP – Kulutammeko me aikaa vai kuluttaako aika meitä – kysyi eräs ekonomiopiskelija. Vastasin, että kumpikin on mielestäni tässä vallitsevassa todellisuudessa faktuaalista. Nykyisinhän ihmisille myydään ”aikaa” monenlaisten elämysten parissa käytettäväksi; ja myydään aikaa, että voi suurinpiirtein unohtaa ajan jollakin kurssilla.. tai kursseja oppia käyttämään aikansa hyvin ja organisoidusti.

Ja joka tapauksessa aika on läsnä, vaika kuinka yrittäisi elää ilman kelloon vilkuilua. Nykymaailmassa se vain tuntuu olevan melko harvinaista.. että eläisi arjessa, ilman aikatauluja.

Todellisuus

Mitä teille kuuluu? Olin kauan poissa, poissa myös kirjoittamasta blogia. Ehkä tämä on helpompaa, palata, jos kerron kiertelemättä. Minulle hyvin rakas ja läheinen ihminen on sairastunut vakavasti, parantumattomasti. Sellaista lääkettä ei ole keksitty, millä hänen sairauden saisi pysähtymään, millä hänet saisi elpymään. Voidaan vain hoitaa, että hänen loppuelämänsä olisi mahdollisimman hyvää. Tämän asian aikaan saama suru on ollut lamaannuttava, ja asioiden hoitamiseen mennyt aika, mutta etenkin suru.. se on niin voimat vievää. Se nielee kaiken. Sitä silloin vain tekee asiat, mitkä on tehtävä. Iltaisin olen itkenyt kylvyssä, niin kauan, että vesi on jo viileää. Jokainen, joka joskus on kokenut menettämisen, tai joutunut valmistautumaan menetykseen, varmasti tietää, kuinka sydäntä raastavaa se on.

Nyt minä sain sen sanottua. Kerron tämän, vaikka en tiedä onko se hyvä..onko se järkevää – mutta tuntuu helpommalta siten, jatkaa kirjoittamista.

Kun avaan suuni tästä asiasta, kerron.. niin ennen kaikkea – minä haluan lähettää voimia ja kaikkea hyvää – etenkin sellaisille ihmisille, joilla on samankaltainen tilanne. Mutta myös kaikille muille. Hyvää energiaa. Sellaista viisauden kiveä minulla ei ole, että osaisin ehkä sovittaa sanani ja kuvani aivan oikein, mutta minä yritän.

Ja tosiaan katkon hieman blogin tekstiä tällä kertaa, koska käsittelen hyvinkin – voisi sanoa, että eriäviä aiheita tällä kertaa, joten koen parhaimmaksi käyttää väliotsikoita selkiyttämään tätä.

Viineistä ja ystävällisyydestä

Etenkin nyt.. kerrottuani tuon äskeisen – niin jatkan, että minulle arjen luksusta ovat tosiaan ihan pienetkin hetket. Kahvittelu talviauringon lyhyessä valossa, ikkunapaikalla, mukavassa asennossa. Tai illalla lukiessani romaania keskittyneenä sen maailmaan, minä siemailen alkoholitonta punaviiniä, tai joskus kuohuviiniä, kuten tuo pinkki Törley esimerkiksi.

Ja siksi alkoholitonta, viikolla etenkin ja iltaisin, että voin nauttia viinin mausta, mutta minun ei tarvitse ajatella että olisi edessä hikinen aamukrapula. Alkoholittomissa viineissä olen vain huomannut, että pitää olla tarkkana, jotta maku vastaa varmasti juurikin aitoa viiniä. Ja vaikuttaahan se esimerkiksi verenkiertoon kehossa positiivisesti!

Ennen epäilin alkoholittomia viinejä jonkin verran.. olin epäluuloinen, mutta nykyään sitä suhtautuu niin toisin. Kokeilin alunperin alkoholitonta viiniä erään tilaisuuden yhteydessä arkipäivänä, ja se olikin todella hyvää. Siitä rohkaistuneena olen ostanut kotiin jo pitkään alkoholittomia viinejä. Ja on siihen toinenkin syy, kuin mainitsemani aamukrapulan pelko.. Alkoholi, pienikin määrä, saa minut niin uupuneeksi viikolla, sen pienen alkuhumauksen jälkeen.. ja siitä sitä myöten ärtyneeksi, kun pitäisi saada kaikenlaista aikaan, mutta se on niin tahmeaa.

Jacob’s Creek lanseerasi käsitykseni mukaan alkoholittomat viinit Suomessa, ja se, että noin suuri viinitalo innostuu alkoholittomiin viineihin ja niiden valmistukseen, sai ainakin minut ajattelemaan, että ainakin laatu ja autenttinen maku olisi taattu. En ole siis mikään viiniekspertti – paitsi että pidän viinistä. Ja tuo vielä – he käyttävät rypäleen omaa makua tiivisteiden sijaan alkoholittomissa tuotteissa, ja valikoimaan on panostettu.

Tästä voi olla montaa mieltä, mutta minusta alkoholiton vaihtoehto on hyvä pelastamaan viikolle sattuvia tapahtumia, avajaisia, ja illanistujaisia ajatellen. Jos joku on liikkeellä vaikkapa autolla, jolloin perinteinen viini ei sovi, niin tarjoilun voi juomien puolesta paikata näillä viineillä ja kuohareilla mielestäni tosi hyvin!

Tänään oli aika erikoinen päivä. Hyvin kummallinen. Joitakin asioita ei voi ohittaa olankohautuksella.. Olen tässä siis aika sydämistynyt tällä hetkellä! Tyrmistynyt. Joten siksi sanonkin, että arvostan todella suuresti kaupoissa juurikin ystävällistä palvelua. Sanaakaan ei kannata hukata mielestäni tässä asiassa negatiivisuuteen. Minä arvostan ystävällisyyttä ylipäätään. Eivät kaikki voi pitää, tai tykätä toisistaan, eikä tarvitsekaan, mutta minun mielestäni voi silti pyrkiä olemaan kohtelias.

Minulle oli todella iso asia, niin kovin kaunis ele, kun kukkakauppaa lähistöllä pitävä rouva esimerkiksi toi minulle ja eräälle toiselle gallerian näytteille asettajalle isot punaiset ruusut avajaisten kunniaksi! Ja toinen aivan mahtava asia, hän on niin sydämellinen ihminen! Jos minä löydän minkä tahansa putiikin, kuten monesti olen sanonut, niin on aivan mahtavaa ja saa aina palaamaan, ainakin minut, takaisin, ja ostoksille, kun on ystävälinen palvelu ja ammattitaito.

Etenkin nyt minä huomaan kuinka paljon se merkitseekään, vieläkin enemmän kuin aikaisemmin – ystävällisyys ja ystävyys. Ja kiva palvelu putiikeissa. Minä kyllä aina kysyn luvan, mikäli tykästyn johonkin liikkeeseen, kuten esimekkinä tuo Kukka- liike, että sopiko kyseisestä liikkeestä ja sen palvelusta mainita julkisesti kirjoittamalla. Minusta se on – no ainakin minulla se on kivempaa siten, koska vaikkei se mitään mainostusta olekaan, niin varmasti yrittäjästäkin on hyvä, mikäli asiakas kysyy, että saako kertoa muillekin, että ”se ja se on hyvä putiikki, ja mahtava palvelu” tms.

Omakuva

Omakuva. Liitän tähän vielä muutamia kuvia. Esiinnyn itse siis omana ”mallinani”.. Mutta tässä on kuvaotteita sekä itse ”omakuvasta”, että sitten myös kokemaani viimeaikaiseen suruun liittyvä kuva ”Verhojen takana”. On myös luonnos, jonka olenkin jo toisaallakin julkaissut – luonnos; akryyli kankaalle ”Hiekkamyrskyn jälkeen”. En ole tämän blogin yhteydessä vielä paljoa julkaissut kuvataidekuvia, mutta sekin aihe on tulossa. Omakuva on tosiaan myös kirja. Ajattelin kirjoittaa osin tuosta aiheesta enemmänkin jossain vaiheessa. Ja tuo yksi kuva on aika hassu, minä joskus vääntelen itseäni kummallisesti, siis samalla kun venyttelen ajatuksissani. Se ei ole siis tarkoituksellinen juttu siinä kuvassa, vaan vain ihan vahinko. Huomasin, että toinen käteni ei näy ollenkaan!

Mitä mieltä olette? Kuvaako esimerkiksi tuo ”Verhojen takana” teille enemmän surua vai pelkoa, vai kumpaakin?

Kuvat: Iina Koppinen

Kaikkea hyvää teille jokaiselle! Palataan pian ihanat!

xoxo,
Iina