Puhemies Vanhanen: Hallitusmuodon ja perustuslain kestävyys osoitus ihmisten tahdosta ylläpitää kansanvaltaa ja oikeusvaltiota

NordenBladet —

Modernissa yhteiskunnassa valta on lähtöisin kansalaisilta. Suomessa tätä valtaa käyttää eduskunta. Se on lakien ja lakeihin rinnastettavien kansainvälisten sopimusten kautta delegoinut valtaa eteenpäin. Valtaa on annettu kunnille, jatkossa ehkä maakunnille ja myös ulospäin erityisesti Euroopan Unionille ja YK:lle. Mutta kaiken keskiössä on siis kansallisvaltio, joka halutessaan voi myös päätöksillään ottaa vallan takaisin.

Sata vuotta sitten oli suuren luokan keskustelun ja kiistan aihe, millä tavalla valtiopäiväjärjestyksen rinnalla valta hallitusmuodolla jaetaan eri valtiollisten toimijoiden kesken. Kiistan ytimessä oli puolentoista vuoden ajan hallitusmuototaistelu tasavallan ja kuningaskunnan välillä, mutta samalla kamppailu oikeasta valtasuhteesta eduskunnan ja hallitsijan kesken. Ja tätä kamppailua käytiin olosuhteissa, joissa sisällissota, suurvaltapolitiikka, Itä-Karjalan kysymys tai pohdinta siitä, hyökkääkö Suomi Pietariin vai ei, sävyttivät politiikkaa. Jos toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia on meillä kutsuttu vaaran vuosiksi, niin ajanjaksoon keväästä 1917 tähän päivään vuonna 1919 mahtui peräkkäin ja päällekkäin sellaisia tasavallan synnytystuskia, joihin nuori valtio olisi saattanut kompastua moneen kertaan kohtalokkaalla tavalla. Kaikki päättyi hyvin, mutta ei suinkaan sattumalta vaan suurten sisäisten väittelyiden kautta.

Hallitusmuoto vahvistettiin valtionhoitaja Mannerheimin allekirjoituksella sata vuotta sitten, mutta kompromissisisältönsä se oli saanut demokraattisessa prosessissa jo kuukautta aikaisemmin. Hyvä kysymys on, miksi Mannerheim viivytteli? Hänen valtansa nojasi Ruotsin itsevaltiuden aikaisiin perustuslakeihin ja ymmärtääkseni moni arvioi hänen painineen Pietarin sotaretken kanssa. 

Hallitusmuodon vahvistamisen kautta valtionhoitajan valta oli siirtymässä valittavalle presidentille kavennetussa muodossa. Eduskunta olisi tuskin valtaa käyttäessään hyväksynyt sotaretkeä Pietariin.

Yksi edeltäjistäni Kalevi Sorsa esitti vuonna 1992 tätä päivää kansanvallan päiväksi ja sinä vuonna liput nostettiinkin salkoon. Monet irvailivat esitykselle ja pitivät sitä surkuhupaisana. Santeri Alkion päiväkirjat löytyivät kymmenen vuotta sitten. Hän oli keskeinen – ehkä jopa ratkaiseva – hahmo noiden vuosien kaikissa olennaisissa ratkaisuissa. Hän kuittaa päiväkirjassaan itsenäistymispäätöksen, joka eduskunnassa sentään  hyväksyttiin enemmistöllään hänen esittämänään, muutamalla rivillä. Mutta tasavaltalaisen hallitusmuodon hyväksymistä hän hehkuttaa laajasti. Siihen asti itsenäisyytemme oli haparoivaa ja ulkomaiden tunnustuksia hakevaa. Hallitusmuoto lopulta loi tasavallan muodon. Valitsimme maailmansodan voittajien ajaman tasavaltalaisen demokratian emmekä enää myöskään hapuilleet Pietariin. Keisareiden vallasta haluttiin Euroopassa eroon ja tilalle tulivat kansallisvaltiot. Me olimme tämän suuren aallon ytimessä.

Hallitusmuoto on kestänyt hyvin aikaansa ja sen keskeiset periaatteet sisällytettiin vuoden 2000 perustuslakiin. Aste asteelta parlamentarismia on myös syvennetty. 

Nykyaikana silti sanottaisiin,  että hallitusmuoto oli setämiesten kirjoittama. Vai miten luonnehtisitte kansalaisuuden määritelmää: ”Suomen kansalaisoikeus on jokaisella, joka on suomalaisista vanhemmista syntynyt, sekä muun maan naisella, joka on mennyt naimisiin Suomen miehen kanssa.”

Perustuslakimme on mielestäni kestänyt hyvin ajan muutoksissa. Sadan vuoden pyykin kohdalla on kuitenkin hyvä arvioida, millä tavalla elämä perustuslain ulkopuolella on muuttunut ja muuttumassa.

Suuri muutos on tapahtumassa ihmisten poliittisessa osallistumisessa. Hätkähdin eduskuntavaalien alla, kun Helsingin Sanomat julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan yli 60 prosenttia sekä vihreiden että perussuomalaisten kannattajista kertoi, että heidän äänestyspäätökseensä vaikutta eniten ”yksittäinen asia”. Monille ihmisille vaikuttamisen kovin palo tuntuu liittyvän yksittäisiin asioihin, joiden puolesta tai vastaan allekirjoitetaan nettiadresseja tai kansalaisaloitteita. Monille tämä myös riittää panokseksi yhteisiin asioihin osallistumiseksi.

Järjestelmämme perusta edustuksellisessa parlamentaarisessa demokratiassa on kuitenkin ajateltu siten, että kansalaiset valitsevat edustajansa, jotka kompromissien kautta hakevat yhteistyön ja joutuvat neljän vuoden kuluessa ottamaan kantaa yksittäisen asian lisäksi tuhansiin muihinkin asioihin. Tässä ristiriidassa valinnan motiivin ja perusteen ja käytännön välissä on riski rakenteelliselle legitimeettikriisille.
Sanomattakin on selvää, että sosiaalisen median ja myös klikkausten hakemiseen perustuvan median logiikka ajaa kohti kärjistettyjen yksittäisten asioiden suuntaan. Niiden asema, jotka yrittävät kantaa kokonaisvastuuta monimutkaisten yhteiskunnallisten syy- ja seuraussuhteiden verkostoissa, on ottaa kritiikkiä ja lyöntejä vastaansa. 

Toinen näkökulma, johon minulla ei myöskään ole vastausta liittyy turvallisuuden riskeihin. Vanhassa hallitusmuotoajattelussa vuosisatojen ajan ulkoisen turvallisuuden vaaliminen – siis sotilaallinen turvallisuus – on meillä ja muualla ajateltu kuuluvan valtion päämiehelle. Riskien luonne on kuitenkin muuttunut. Sotilaallisen riskin rinnalla vaikuttamiskeinot ovat monipuolistuneet ja suurin osa niistä kuuluu perinteisessä ajattelussa sektoriviranomaisille ja sektoriministeriöille. Tämäkään ei enää vastaa tarpeeseen nähdä kokonaisuuksia. Selontekojen ja turvallisuusstrategian tasolla haaste on mielestäni hahmotettu oikein, mutta päätöksentekostruktuuriamme ei ole juuri mietitty. En esitä muutoksia hallituksen ja presidentin valtasuhteisiin, mutta toistan jo noin vuosikymmen sitten esittämäni ajatuksen turvallisuusneuvostosta, jossa poliittinen johto – presidentti mukaan lukien – ja keskeiset turvallisuusviranomaiset kävisivät jatkuvaa hallinnonalat ylittävää turvallisuuskeskustelua. Meillä on oltava kyky ylittää vanha jako ulkosuhteiden ja sisäisen turvallisuuden välillä.

Kolmas näkökulma liittyy unionitasoon, jossa Suomi on kansallisvaltiona valtiosopimuksen kautta jäsenenä ja päättäjänä ja toisaalta tämän seurannaisena kansalaisemme ovat myös unionin kansalaisia. Viime viikkoina lähes jokaisen kynnelle kykenevän tehtävä on ollut arvostella sitä, että valtioiden edustajat sopivat unionin johtopaikkojen jaosta.

Puolustan valittua marssijärjestystä. Me olemme kansallisvaltioina neuvotelleet unionin perussopimuksen ja ratifioineet sen parlamenteissamme. Sopimuksella olemme siirtäneet osan valtiollemme kuuluneesta päätösvallasta päätettäväksi unionin toimielimissä tai kuten esimerkiksi kauppapolitiikassa antaneet vallan unionin komissiolle. Tähän vallan delegointiin istuu mielestäni hyvin se, että jäsenvaltiot, jotka ovat vallan siirtäneet omilta toimielimiltään, vaikuttavat keskeisimpänä päätöksentekijänä vallankäyttäjien valintaan. Tähän asetelmaan liittyvä valtataistelu tulee jatkumaan. Viiden vuoden välein kirjavalla tavalla järjestäytyneet eurooppalaiset puolueet pyrkivät EU:n parlamentin tuella saamaan vahvemman otteen komission nimittämisestä jäsenvaltioiden kustannuksella.

Ja neljäs näkökulma liittyy itse liberaalin demokratian haasteeseen globaalissa kilpailussa tehokkuudesta. Väitän, että ihmisten sivistyksensä voimin luoma demokratia on luonut näille samoille ihmisille annetun vapauden ansiosta ylivoimaisen aseman uusien toimintatapojen ja innovaatioiden synnyttämisessä ja se on taannut länsimaisille järjestelmille taloudellisessa kilpailussa voittajan paikan. Tämä asetelma on muuttumassa nopeassa tahdissa ja osa autoritaarisemmista valtajärjestelmistä on löytänyt tehokkaamman ja nopeamman tavan allokoida voimavaroja uuden luomiseen. Mikäli tämä kehitys jatkuu, tulee reaalimaailma luomaan vaikeasti ennakoimattomia paineita järjestelmäämme kohtaan.

Tällä viikolla on kuitenkin tulevaisuuspohdinnoista huolimatta syytä ja aihetta nauttia useammatkin kakkukahvit sata vuotta sitten tehdyn kauaskantoisen päätöksen ja sen toteuttaneiden keskeisten ihmisten juhlistamiseksi. Tärkeintä on mielestäni silti se, että hallitusmuodon ja nykyisen perustuslain kestävyys yli 30-luvun eurooppalaisen oikeistoradikalismin, sodan ja Neuvostoliiton vaikutusvallan ei ole johtunut sanamuodoista vaan ihmisten tahdosta ylläpitää kansanvaltaa ja oikeusvaltiota. Tämä tahto on sadan vuoden aikana testattu moneen kertaan.

Lähde: Eduskunta.fi