Puhemies Vanhanen: Suomi hakee EU:ssa ratkaisuja

NordenBladet —

Eduskunnan puhemies Matti Vanhanen:

Lainsäädäntö- ja budjettivalta Suomessa kuuluu eduskunnalle. EU-jäsenyyden myötä siirsimme osan tästä vallasta käytettäväksi yhdessä muiden EU-jäsenmaiden ja niiden kansalaisia edustavan Euroopan parlamentin kanssa. Jäsenmaat kokoontuvat yhteiseen pöytään unionin neuvostossa. Sen eri ministerikokoonpanojen puheenjohtajana Suomi toimii nyt puolivuotisjakson.

Tätä päätösvallan siirtoa eduskunnasta neuvostolle ei Suomessa tehty huomioimatta perustuslakimme eduskunnalle antamaa valtaa. Siksi Suomessa kansallisen parlamentin rooli EU:n päätöksenteossa on erityisen vahva.

Kun muu eduskunta lähti istuntotauolle, kerrottiin uutisissa, että suuri valiokunta kokoontuu myös kesällä. Suuri valiokunta edustaakin koko eduskuntaa EU-asioissa. Ministerin lähtiessä neuvoston kokoukseen, hän hakee poliittisen neuvottelumandaatin suurelta valiokunnalta. Tätä ennen mandaatti on luonnollisesti päätetty pääministerin johdolla hallituksen EU-ministerivaliokunnassa.

Alkaneella puheenjohtajakaudella puheenjohtaja tarvitseekin neuvottelutaitoja ja kykyä tehdä ratkaisuehdotuksia. EU:ssa ei ole näkymätöntä kättä, joka ohjaa päätöksentekoa, vaan päätösten taustalla on aina monimutkainen valmistelu- ja neuvotteluprosessi. Puheenjohtaja onnistuu työssään yleensä parhaiten silloin, kun hän on perehtynyt hyvin sisältöön, muiden maiden kantoihin ja kykenee hankkimaan luottamuksen tasapuolisuuttaan kohtaan muiden edessä. Unionissa päätöksiä ei synny sillä, että joku löisi nyrkkiä pöytään.

Kansalaisten keskuudessa monesta ikäväksi koetusta uudesta päätöksestä mielellään sanotaan, että EU määrää Suomea. Näin ei ole. Kaikessa olennaisessa päätöksiin on tarvittu myös Suomen oma tahto.

EU-keskustelussa ikuisuusaihe on keskustelu liittovaltiosta. Unioni ei ole liittovaltio ja oman kokemukseni perusteella siitä ei ole sellaista tulossa. Jäsenmaiden ylivoimainen enemmistö ei halua sitä. Pääministerinä toimiessani sain toimia Suomen edustajana neuvoteltaessa hallitusten välisessä konferenssissa kahteen kertaan suuresta perussopimuksen uudistamisesta. Perussopimus on se valtiosopimus, joka antaa jäsenmailta unionille sen vallan, joka sille halutaan antaa. Perussopimusta ei muuteta kuin yksimielisyydellä. Ensimmäinen neuvottelu koski ”perustuslaillista sopimusta”, josta olisi varmaankin tullut Rooman sopimus – ellei se olisi kahdessa jäsenmaassa kaatunut. Toinen neuvottelukierros johti vuosia myöhemmin nykyisen Lissabonin sopimuksen hyväksymiseen. Väitän, että molemmissa neuvotteluissa suurin osa jäsenmaista asetti tarkat rajat sille, mitä valtaa unioni voi käyttää. Liittovaltiolle ei ollut kannatusta. Enkä usko, että kymmenen vuoden jälkeen näin olisi nytkään.

Unioni on valtio-oikeudellisesti omanlaisensa yhteisö, jollaista ei ole ennen ollut eikä ole myöskään nyt lukuisten kansainvälisten järjestöjen piirissä.

Omin silmin katsottuna vaikuttaa siltä, että muodollisen vallan rinnalla, unionin puitteissa tapahtuva jäsenvaltioiden vapaaehtoinen yhteistyö on saamassa uusissa asioissa enemmän painoarvoa. Käytän tästä kolmea esimerkkiä: finanssikriisiin liittynyt uhka leviävästä pankkikriisistä torjuttiin jäsenvaltioiden koordinoidulla yhteistyöllä, puolustusulottuvuuden kehitystyötä tehdään nyt jäsenmaiden rakenteellisena yhteistyönä ja osaa pakolaiskriisin vastuunkannosta on hoidettu jäsenmaiden välisin vapaaehtoisin ratkaisuin. Ei kannata vähätellä sen päätöksen symbolista arvoa, jolla Suomi puheenjohtajuuttaan aloittaessaan kertoi ottavansa kahdeksan turvapaikanhakijaa Italiasta. Sillä oli pienenä tekona maamme koko huomioon ottaen merkitystä. Näinhän olemme tehneet Italian kanssa aiemminkin. Tässä Suomen kannattaa olla esimerkillinen, koska me olemme yksi unionin harvoja maarajaa ylläpitäviä maita. Jos Norja ja Sveitsi unohdetaan, taitaa Suomen maaraja kattaa 30–40 prosenttia unionin ulkorajasta. Jos joskus uudelleen kohtaisimme Italian kaltaisen liian suureksi käyvän muuttopaineen,  odottaisimme solidaarisuutta muiltakin.

Unionin kohdalla toteutuukin mielestäni kansainvälisessä yhteistyössä tarvittavat kaksi periaatetta. Täytyy olla säännöt, selkeä päätöksenteko ja kontrolli, että kaikki toimivat päätösten ja sääntöjen mukaan. Mutta sen rinnalla tarvitaan uusissa ja yllättävissäkin haasteissa paljon poliittista yhteistyöhalua, jolla maat hakevat vapaaehtoisia yhteiseen tahtoon perustuvia ratkaisuja.

Uskonkin, että Suomen tänään alkava puheenjohtajakausi muistetaan siitä, että Suomi oli ratkaisuja hakeva puheenjohtaja.

Lähde: Eduskunta.fi