Jaana Husu-Kallion MMM Blogi: Omavalvonta on paras renki, mutta isäntääkin tarvitaan
NordenBladet — Kansliapäällikkö Jaana Husu-Kallio pohtii blogissaan elintarvikealain kokonaisuudistukseen liittyvää omavalvonnan ja viranomaisvalvonnan suhdetta.
Lue blogi:
Vanhustenhoitoa koskevassa keskustelussa on pohdittu yritysten omavalvonnan ja työn tilaajan valvonnan suhdetta. Kirjoituksissa on viitattu myös muiden hallinnonalojen omavalvontavelvoitteisiin. Yksi näistä on elintarvikevalvonta.
Eduskunnassa juuri käsittelyssä olevan elintarvikelain kokonaisuudistuksen keskiössä on yritysten omavalvonta. Asia ei ole uusi, sillä käytännössä jokaisen yrityksen tuottaman, jalostaman tai myymän elintarvikkeen turvallisuuden ja laadun pohjana on jo pitkään ollut todennettu vastuu omasta työstä. Käytännössä se näkyy laatujärjestelmien mukaisena toimintana, näytteenottoina, tutkimuksina, mittauksina ja tulosten kirjaamisina. Viranomaisen tehtävänä on osaltaan varmistaa, että näin käytännössä myös tapahtuu.
Viranomaisvalvonnan perustana ovat riskit elintarvikkeen turvallisuudelle. Tuotteet ovat näiden riskien suhteen erilaisia ja niin ovat tuotannon eri vaiheetkin. Vuosikymmenten varrella olemme oppineet entistä enemmän näistä riskeistä ja siitä, mihin viranomaisvalvontaa tulee kohdentaa. Myös paikallistasolla kerrytetty kokemus eri yritysten sitoutuneisuudesta omavalvontaan on ensiarvoisen tärkeää. Kyse on yksinkertaisesti siitä, kuinka käytettävissä olevat viranomaisresurssit voidaan kohdentaa tehokkaasti sekä veronmaksajien että yritysten rahan että riskin suhteen.
Kun kaikki menee hyvin, keskustelu kääntyy kuitenkin usein siihen, että viranomaisvalvontaa on liikaa. Lainsäädäntö tai sen toimeenpano on liian byrokraattista ja maksaa liikaa. Ongelmatilanteissa taas keskustelu kääntyy päälaelleen eli helposti siihen, että kysytään mikseivät viranomaiset valvo riittävästi. Tästä on meillä Suomessakin monia esimerkkejä elintarvikkeista löytyneistä lasinsiruista rehutehtaan salmonellalöydöksiin. Oma lukunsa on EU:n sisämarkkinakauppa, jossa yritysten oma vastuu todellakin korostuu jokaisessa jäsenmaassa, kun tavarat liikkuvat vapaasti.
Suomessa on mielestäni hyvä, yhteinen näkemys työnjaosta koko elintarvikeketjun matkalta. Se näkyi myös lausunnoissa uutta elintarvikelakiehdotusta valmisteltaessa. Tämä ei kuitenkaan takaa sitä, että aivan kaikki yritykset toimisivat aina lainsäädännön velvoitteiden mukaisesti. Monissa kriisitilanteissa olenkin sanonut, että kyllä minä ottaisin paljon enemmän virkamiehiä valvontatehtäviin, mutta en usko, että tulemme saamaan rutkasti lisärahaa siihen. Hyvä osoitus tästä on sekin, että ainoa asia, josta elintarvikelain valmistelussa oli eri näkemyksiä, olivat valvontamaksut.
Käytännössä kyse on mielestäni kahdesta perusasiasta. Tärkein on omavalvonnan perustana oleva ammattitaito ja samalla vastuu omasta työstä. Olen viimeisten vuosien aikana kuullut varmaan tuhansia kertoja, että Suomessa pärjäämme vain laadulla emme määrällä. Jos yritys ei itse kanna vastuuta omasta työstään ja tuotteestaan, emme voisi puhua sanallakaan laadusta.
Hienoimpia hetkiä eri puolilla maailmaa suomalaisten elintarvikeyritysten kanssa kulkeneena ovat ne, kun näen, kuinka ylpeinä edustajat esittelevät omia tuotteitaan. Kunnioituksesta oman yrityksen työtä ja omia tuotteita kohtaan.
Toinen perusasioista on löytää oikea tasapaino yrityksen oman työn ja viranomaisvalvonnan kesken. Siihen tarvitaan kuvaamaani käytännön kokemusta ja ammattitaitoa molemmin puolin. Valvontaa ei kannata kohdentaa sinne, jossa asiat ovat aina olleet hyvin.
Keskinäinen luottamus on pohjana Suomessa mielestäni poikkeuksellisen hyvin toimivassa poikkeamatilanteiden hoidossa. Jos teknisen tai inhimillisen virheen vuoksi elintarvike on vedettävä pois markkinoilta, se tapahtuu välittömästi ja siitä kerrotaan avoimesti sekä viranomaisille heidän toimenpiteitään varten, että median välityksellä kuluttajille. Tällä avoimuuden ja yhdessä tekemisen tiellä on hyvä jatkaa.
Mahdollisuutta ylpeyteen omasta työstä tarvitsemme nykyistä enemmän muuallekin. Kyse ei ole vain vanhusten tai lastenhoidon ammattilaisten mahdollisuudesta siihen työnsä keskellä, jota me kaikki kansalaisina taatusti toivomme. Samaa tarvitsemme esimerkiksi rakennusalalle, jossa oman kokemukseni mukaan ehdottomasti paras lopputulos oli talonrakennusprojektissamme häneltä, joka sanoi työnsä päätteeksi: ”tästä tuli hyvä, koska minä sen tein”.
Kuva: Jaana Husu-Kallio (Sari Gustafsson/ MINISTRY OF AGRICULTURE AND FORESTRY)
Lähde: Jaana Husu-Kallion Blogi
