Helena-Reet: Niiden, jotka lentävät korkealla, tulee myös varautua korkealta putoamiseen
OHMYGOSSIP – Olen ratsastanut aallonharjalla jonkin aikaa ja nyt minun täytyy tunnustaa, että jokaista menestystä seuraa takaisku. Korkealla lentävän lenkokoneen pitää jonakin hetkenä laskeutua tankkaamaan, sillä korkealla lentäminen ei yksinkertaisesti ole loputtomiin mahdollista. Minun suhteeni on sama juttu. Teen yksin yhtä paljon ja yhtä tuloksekasta työtä, kuin useissa muissa mediajulkaisuissa tekee melkein kokonainen toimitus.
Sama koskee kaikkia meidän muitakin tekijöitämme – olemme tehneet mahdotonta – poikkeuksellisen pienellä tiimillä olemme luoneet OHMYGOSSIPista suuren skandinavialaisen mediakonsernin ja tehneet siitä yhden maailman tunnetuimmista viihdesivustoista. Meitä luetaan Virossa, me olemme Skandinavian luetuimpien julkaisujen TOP-listalla ja meidät tunnetaan Brasiliassa ja Amerikassa.
Nyt kun olemme NordenBladetin alaisuudessa, olemme optimaalisen taloudenhoidon nimissä sulkeneet lähes kymmenen skandinavialaista toimistoa ja pyrimme jatkamaan kuviota myös NordenBladet+OHMYGOSSIP -yhteistyönä – menestyksen avaimella, taikasanalla ja passwordillä Helena-Reet. Helena-Reet on taikuri, joka sujuvasti ratkaisee kaiken ja kaikki ongelmat. Olen pisteessä, jossa tunnen, että olen antanut liian paljon – olen luopunut elämästäni ja yksityiselämästäni. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan työtäni ja nautin siitä täysillä, mutta ihmisenä ja naisena tunnen, että voisi olla vielä lisäksi jotain. Suhteeni mieheeni on hyvin heikolla jäällä, hermoni ja kykyni ovat todennäköisesti joutuneet olemassa olevan ihmiskyvyn äärirajoille – rajalle, jolla ihminen tuntee, että olisi aika myös saada jotain, ei vain antaa.
Saaminen ja antaminen ovat seuraava aihe, josta haluan puhua. Suuri joukko ihmisiä ymmärsi edellisen postitukseni (lue TÄSTÄ) väärin. Sain ennätysmäärän palautetta ja yritän tässä vastata kerralla teille kaikille – minä en vihaa köyhiä ihmisiä… enkä ole mikään mielettömän rikas… vihaan köyhää elämään suhtautumista ja ajatustapaa. Vihaan ihmisiä, jotka edistävät kielteisyyttä ja rikkovat muiden haaveita, ihmisiä, jotka kiskovat muita kuopan pohjalle sen sijaan, että auttaisivat heitä eteenpäin. Ihmisiä, jotka kuluttavat muiden energiaa ja aikaa ja jotka haluavat ratsastaa muiden vaivannäöllä. Vihaan niitä köyhiä ihmisiä, jotka eivät anna mitään, mutta joilla on käsi ulotettuna pitkälle eteen ottaakseen muilta ja sen jälkeen vielä loukatakseen ja pilkatakseen näitä. Vihaan ihmisiä, joilla ei ole moraalia, omaatuntoa ja muita sellaisia ominaisuuksia (äitini voisi jatkaa tätä luetteloa monta tuntia…). On paljon ihmisiä, jotka ovat taloudellisesti köyhiä, mutta henkisesti rikkaita. Raha ei merkitse rikkautta. Raha merkitsee varallisuutta. Rikas voi olla myös ihminen, joka elää ilman senttiäkään, mutta sielukkaasti, ja sellainenkin voi olla köyhä, jolla wc-istuimen nuppi on kultaa.
Mutta palaan menestykseen ja takaiskuihin. Tunnen, että olen saapunut pisteeseen, jossa jo hävitän itseäni ja muita ympärilläni olevia, minusta on hyvin pian tulossa juuri sellainen äsken haukuttu köyhä ja katkeroitunut ihminen – sellainen, joka kylvää ympärilleen paskaa ja masennusta (Excusez-moi!), jos ei itse pian muuta omassa elämässään jotakin. En halua olla se pikkusieluinen ja olematon kärpäsen istuma, en halua olla se katkeroitunut köyhä ja huono ihminen, jonka energia on suunnattu näkemään hyvän sijasta huonoa – ja juuri niin minun suhteeni on viime aikoina tapahtunut. Näen vain huonoa ja jätän huomaamatta hyvän, ja satutan ihmisiä, jotka eivät suinkaan ole sitä ansainneet. Maailmassa kukaan ei satuta muita niin paljon kuin me itse itseämme omalla kielteisyydellämme. Kielteisyys tappaa sekä ihmisen itsensä että ystävät hänen ympärillään. Olen saapunut pisteeseen, jossa minun täytyy tunnustaa itselleni, että olen umpikujassa, tarvitsen restartin, tarvitsen lomaa, tarvitsen tunnustusta ja todennäköisesti myös kunnon… ah, se jääköön minun tietooni.
Ne, joita olen loukannut, antakaa minulle anteeksi. Joka tapauksessa pyrin korjaamaan itseäni, enkä jäämään siksi katkeroituneeksi ja työstä liikarasittuneeksi paskiaiseksi (Désolé encore!), joka olen viime aikoina ollut.
