MITEN Skandinaviasta peräisin oleva neulakinnastekniikka eli ruotsiksi nålbinding nousi arvostetuksi ja loi nykyisin yleisille käsityötekniikoille perustan
NordenBladet – Käsityö ei ole enää pitkään aikaan ollut pelkästään isoäitien harrastus. Muotikulinaristien keskuudessa on kudotut, virkatut ja kirjotut esineet ovat arvostettuja, villapuseroista alkaen ja aina lapasiin asti. Muotiviikoillakin näkee yhä enemmän kudottua, kirjottua ja virkattua muotia.
Kutomisen historiasta puhuttaessa tulisi kuitenkin aloittaa neulakinnastekniikasta eli nålbinding’istä*. Nålbinding on ikivanha lankatekniikka. Nykyisin ihmiset yhdistävät sen usein viikinkeihin ja Skandinaviaan, ja Suomessa sitä pidetään itäsuomalaiseksi erityispiirteeksi, vaikkakin neulakinnastekniikkaa on todellisuudessa käytetty myös muualla maailmassa.
Mutta totta on, että runsas valikoima neulakinnastekniikkaan liittyviä sanoja on peräisin juuri Suomesta: neulakinnastekniikka eli ”neulakudottujen kintaiden tekniikka”, kinnasneula ”neulakutomisneula”, karjalankielinen sana neulakudotulle esineelle on ”nieglomus” jne. Kaikkein vanhin säilynyt neulakudottu esine on peräisin Israelista noin vuodelta 6.500 eKr. Palasia on löydetty myös Tanskasta ja Kiinasta. Kiinasta on löydetty Tarim-joen valuma-alueelle noin vuonna 1000 eKr haudattujen vainajien yllä olleita neulakudottuja vaatteita. Myöhemmin tämä käsityötapa oli levinnyt kaikkialle maailmassa – Peruun, Egyptiin, Englantiin ja muualle. Nykyisin neulakinnastekniikkaa käytetään edelleen Venezuelan Pemon-intiaanien keskuudessa.
Koska Suomessa ei ollut muinaisaikana tapana polttaa kuolleita ja paikallinen maaperä ei säilytä tekstiilejä hyvin, ensimmäiset neulakinnastekniikalla valmistetut esineet ovat peräisin noin ensimmäiseltä vuosituhannelta jKr – kintaanpaloja Eurasta, Maskusta, Köyliöstä ja Kaukolan Kekomäeltä sekä kaksi eri kinnasta Tuukkalasta, kertoo verkkosivusto neulakintaat.fi. Seuraavat vanhimmat kintaat ovat säilyneet vasta 1800-luvulta. Joutsenossa piti naimisiin halunneiden parien maksaa joko rahassa tai neulakudotuissa kintaissa, jolloin puikoilla kudottuja kintaita ei hyväksytty. Syy saattoi johtua siitä, että neulakudottua pintaa on lähes mahdotonta ratkoa. Naiset, ja jopa miehetkin, eivät tehneet ainoastaan harmaita työkäsineitä, vaan myös valkoisia juhlalapasia, jotka koristeltiin punaisilla ja vihreillä silmukoilla, hapsuilla (Länsi-Suomessa) ja lankariipuksin (Itä-Suomessa) ja joita oli tapana lahjoittaa kiitokseksi. Sunnuntaikintaina pidettiin mustavalkoisin tai pyörein koristein viimeisteltyjä lapasia. Tehtiin myös jouhikkaita eli jonkin eläimen karkeista karvoista valmistettuja kalamiesten työkäsineitä, ja Länsi-Karjalassa miesten tuli tehdä ne itse.
Mainos
Valitse mieleisesi väri(t) ja tilaa itsellesi kaunis ja ainutlaatuinen käsin neulottu Elisheva & Shoshana -neule (Myssy 22.- / Huivi 26.- / Setti 42.- ). Tilaus valmistuu n. 10 päivässä. Kirjoita meille toiveestasi: info@elishevashoshana.com
Parikkalassa edellytettiin 1800-luvun lopulla, että hyvin varustetussa maatalossa on 20 paria neulakudottuja sukkia ja kintaita. Neuloista huolehdittiin hyvin ja ne jäivät perinnöksi. Tällä tekniikalla kudottuja esineitä ei tavallisesti myyty (jokainen osasi tehdä niitä itse), mutta oli myös poikkeuksia. 1900-luvun alussa neulakinnastekniikan maantieteellinen raja kulki Sipoon, Tampereen ja Kokkolan linjalla, jolloin linjan itäpuolella tekniikka tunnettiin ja länsipuolella ainoa neulakutomista käyttävä alue oli Ahvenanmaa. Raja siirtyi yhä itään päin ja toisen maailmansodan aikana tällaiset kintaat tunnettiin jo nimellä Karjalan kintaat. Vaikka neulominen ja virkkaaminen muuttuivatkin jatkuvasti suositummiksi ja neulakudontataito alkoi unohtua, oli neulakinnastekniikka aina 1950-luvulle saakka silti hyvin suosittu. Jatkossa kaksi ensin mainittua tekniikkaa kuitenkin valtasivat Suomen käsityömaailman ja neulakudotut lapaset jäivät vain metsätyömiesten ja poromiesten käyttöön, jotka hekin alkoivat pian suosia kaupasta saatavia vedenpitäviä kintaita.
Virolaisen maatiaislampaan säilytys- ja jalostusseuran tietojen mukaan Viron vanhimmat neulakinnastekniikalla kudotut tekstiilijäänteen ovat peräisin 1100-1200-luvuilta ja vaikka tekniikka unohtuikin suurelta osin ajan mittaan, tällaiset kintaat säilyttivät häärituaaleissa oman paikkansa. Viron hautalöydöistä saadut neulakinnastekniikalla tehdyt palaset on yleensä valmistettu karkeasta villalangasta, mutta Suomeen verrattuja on yksi suuri ero: virolaisissa neulakinnaspalasissa on selviä vanutuksen jälkiä ja kansanomaisesti neulakintaita kutsuttiin huopikkaiksi tai huopakintaiksi, niin Suomessa vuonna 1957 suoritetussa tutkimuksessa ilmeni, että lähes kukaan ei huovittanut neulakintaita. Tietenkin voi olla niinkin, että satoja vuosia sitten kintaat muutettiin Suomessakin huovitetuiksi, mutta ei enää nykyisin. Virossa on talletettu kymmenkunta 1700- ja 1800-luvuilta peräisin olevaa neulakinnasta. Viron museoiden tietokannasta MUIS hakusanalla ”neulakinnas” ja ”neulakintaat” etsimällä löytyvät esineet näyttävät tosin pohjoisnaapurien kintaita vaatimattomammilta, mutta joissakin pareissa voi huomata värillisiä ranneosia ja suomalaistyyppistä aloitusta. Nykyisin on sekä Virossa, Suomessa että muualla kiinnostus neulakinnastekniikkaa kohtaan herännyt uudelleen. Tämän käsityölajin elvyttämiseen järjestetään kursseja ja koulutustilaisuuksia (ks. esimerkiksi sivulla kultuur.ee luunkäsittelykurssi / neulakinnastekniikkakurssi tai Räpinan puutarhakoulun neulatekniikkakurssi aloittelijoille).
Jokaisen edeltäneen kappaleen kohdalla saattoi huomata puikoilla neulomisen voittaneen naulakinnastekniikan. Niin asia todellakin oli. Puikoilla neulonnan synnystä ei ole kovin paljon tietoa. Oletetaan, että se kehittyi naulakinnastekniikasta Rooman ajan Egyptissä, jossa valmistettiin eripituisia sukkia. Paikkoja ja aikoja on kuitenkin vaikea määrittää, sillä säilyneen palasen löytöpaikka ei merkitse juuri sieltä peräisin olemista ja usein palasia on vaikea ajoittaa. Ensimmäiset ajoitettavat neuleet ovat 1200-luvun espanjalaiset tyynyt ja egyptiläiset sukat. Neulonnan historian tutkija Richard Rutt on väittänyt, että vanhaan aikaan neulottiin vain pyöreästi, ja vaikkakin aiemmin voitiin nurjia silmukoita neuloa kantapäihin, niitä alettiin käyttää koristeena vasta 1500-luvun keskivaiheilta alkaen. 1800-luvulle tultaessa oli tasapintainen neulonta muuttunut täysin yleiseksi. Nykyisin neuleita valmistetaan koneilla, mutta neulominen on yleinen harrastus kaikkialla maailmassa ja tärkeä osa lähes jokaista kulttuuria. Samalla neulontatekniikan variaatioita on satoja ja ne eroavat alueellisesti. Virosta on peräisin esimerkiksi Haapsalun pitsi ja erityiset kirjottujen kintaiden ja koristeraitojen tyypit. Viime vuosina on muotilavoille ilmestynyt tuhansia omaleimaisia neuleita, jotka ovat inspiroineet myös harrastajia.
Virkkaaminen on kahta edellistä tekniikkaa huomattavasti nuorempi. Vasta 1500-luvulla se kehittyi sellaiseksi kuin sen nykyisin tunnemme. Virkkaamisen alkuperästä on kolme teoriaa: synty Arabiassa ja leviäminen kauppateitä pitkin, kehittyminen Etelä-Amerikan heimojen keskuudessa (riiteihin liittyvä käsityö) ja synty Kiinassa (sieltä on peräisin muinaisia virkattuja nukkeja). Varsin varmoja voidaan olla kuitenkin siitä seikasta, että tämä käsityölaji kehittyi tambour-nimisestä kirjontatekniikasta ja levisi Euroopassa 1800-luvulla pitsintekotapana, joka auttoi irlantilaisia selviämään nälänhädistä. Ajan myötä virkkaaminen saapui Viroonkin (kintaiden ranteiden, laukkujen ja peitteiden reunojen tekemisessä) ja muuttui vuosikymmenten kuluessa vähemmän hienostelevaksi. Nykyisin virkkaaminen on neulomisen ohella yksi maailman yleisemmistä käsityötekniikoista, josta on myös lukemattomia alueellisia versioita. Virkkaamista ovat kokoelmissaan käyttäneet esimerkiksi Dolce & Gabbana, Rodarte, OHMYGOSSIP Couture, Moschino, Versace ja Chanel.
Kaikilla näillä käsityötekniikoilla on pitkä historia, mutta silti ne ovat säilyneet nykyaikaan asti ja päässeet jopa muotilavoille. Älkäämme siis pitäkö niitä vanhanaikaisina, vaan ihailkaamme niiden kauneutta ja harrastakaamme niitä antamatta niiden vajota unohduksiin.
_________________________________________________
* Neulakinnastekniikka eli neulakutominen on käsityötekniikka, jossa yhdellä luusta tai puusta valmistetulla tylppäpäisellä neulalla tehdään langasta silmukoita ja niitä keskenään punoen muodostetaan tekstiiliesineitä (ennen kaikkea kintaita ja sukkia, mutta myös myssyjä, villapuseroita ym.).
Neulakinnastekniikka on neulomisen ja virkkaamisen oletettu edelläkävijä.
Neulakinnastekniikka antaa mahdollisuuden käyttää myös lyhempiä langanpätkiä ja ei siksi edellytä monimutkaisia kehräystekniikoita.
Neulakinnastekniikka tunnettiin luultavasti jo kiviaikana. Virossa ensimmäiset arkeologiset neulakinnastekniikalla valmistettujen esineiden jäännösten löydöt ovat peräisin 1100-1200-luvuilta. 1600-luvulta alkaen Virossa levisi puikoilla neulonta ja neulakinnastekniikka ajan mittaan unohdettiin, mutta tällä tavalla valmistetut neulakintaat säilyivät paikoin häätapojen rituaaliesineinä. Viime vuosina ovat historiasta ja käsitöistä kiinnostuneet alkaneet herättää neulakinnastekniikkaa uudelleen eloon.
Esitelty kuva: Pexels
Lähde: NordenBladet.ee
