Pohjoismaiden niittyjen kuningattaret – MESIANGERVO (Filipendula ulmaria ja SIKOANGERVO (Filipendula vulgaris)
NordenBladet – Rohdoskasvien keräämisen ja kuivaamisen aika on käsillä! Tämän päivän artikkelissa kerron mesiangervosta ja sikoangervosta. Miltä kasvit näyttävät? Mistä mesiangervoa ja sikoangervoa voi löytää ja miten millaisia kasvinosia käytetään?
Mesiangervo (Filipendula ulmaria) on ruusukasvien heimon angervojen sukuun kuuluva monivuotinen ruohokasvi. Mesiangervolla on kansan suussa lukuisia nimityksiä. Kasvin tieteellinen nimi on latinaa, lisänimi ulmaria tulee sanasta ulmus eli jalava ja merkitsee jalavan tapaista. Oikeastaan mesiangervo ei muistuta jalavaa juurikaan. Kasvi sisältää kuitenkin punajalavan tapaan salisyylihappoa, joka on jo kauan käytetty kipulääkkeenä, ja ehkäpä tämä on auttanut nimen valinnassa. Suvun nimi filipendula tulee sanoista filum eli niitty ja pendulus joka merkitsee riippuvaa. Se saattaa viitata kuitumaisiin juuriin ja suvulle tyypillisesti riippuviin juurimukuloihin.
Levinneisyys ja kasvupaikka:
Mesiangervo on kotimainen kasvi suuremmassa osassa Eurooppaa ja Länsi-Aasiaa. Se on viety myös Pohjois-Amerikkaan ja sinne sopeutunut. Virossa mesiangervo on yleinen. Se suosii kosteita kasvupaikkoja ja sitä voi tavata esimerkiksi soilta, luhdilta, lehdesniityiltä ja vesistöjen rannoilta. Tyypilliset lajit, joiden kanssa se Länsi-Euroopassa kasvaa, ovat suo-ohdake (Cirsium palustre) ja tylppövihvilä (Juncus subnodulosus). Mesiangervo on hemeradiafori (alkuperäiskasvi, jonka esiintymiseen ihmisen toiminta ei vaikuta tai joka on ihmistoiminnan vuoksi menettänyt alkuperäisiä kasvupaikkojaan, mutta saanut tilalle uusia).
Vanhat virolaiset ovat pitäneet mesiangervoa hieman maagisena kasvina, joka suojelee pahuudelta. Juhannusyönä oli tapana panna kukkivia mesiangervoja talon hirsien ja lautojen väliin.
Kansanparannuksessa mesiangervotee on varsin yleinen yskän ja monenlaisten naisten- ja sisätautien sekä tulehdusten ja kuumeen lievittäjänä. Samoin on mesiangervoa käytetty mietona rauhoittavana aineena ja hyvän unen antajana. Rohdoskasviksi kerätään kukintoja kukinnan alussa, tavallisesti hieman ennen heinäajan alkua. Mesiangervon kukinnoista erotettiin vuonna 1835 ensi kertaa salisyylihappoa, joten sitä voi kutsua ikään kuin nykyisen aspiriinin edeltäjäksi. Niinpä ihmisten, joille aspiriini aiheuttaa astmakohtauksia, kannattaa olla mesiangervon suhteen varovaisia. Salisyylihapon lisäksi tämä kasvi sisältää runsaasti parkkiainetta, eteeristä öljyä, C-vitamiinia (tuoreissa lehdissä), glykosideja ja keltaista väriainetta. Kasvin maanpäällisellä osalla voi värjätä vaatteita, tuloksena on keltavihreä sävy. Juurilla värjäämällä saa mustan sävyn. Hieman unholaan jäänyt mesiangervo on uudelleen löytämisen arvoinen. Keväisiä tuoreita versoja ja lehtiä voi lisätä salaatteihin ja käyttää keitoissa lisukkeena. Vaihteluksi tavalliselle mesiangervoteelle voi kokeilla siirapin keittämistä.
Rohdoskasvina mesiangervolla on yleisesti vahvistava, tulehduksen-, kuumeen- ja reumanvastainen, rauhoittava, hikoiluttava, ruoansulatusta edistävä, virtsaneritystä lisäävä ja verenvuotoa pysäyttävä vaikutus. Aikojen kuluessa sitä on, kuten poimulehteäkin, pidetty ennen kaikkea naisten kasvina. Sillä on hoidettu naistentauteja, varsinkin valkovuotoa. Mesiangervolla torjuttiin myös lapsivuodekuumetta.
Miltä mesiangervo näyttää?
Kasvin kuvaus:
Kasvin varsi on pysty, maanpäällisen varren korkeus on 60–150 cm. Varsi on ryppyinen ja punertava.
Kasvin lehdet ovat parilehdykkäiset. Ne ovat päältä tummanvihreät, alta vaaleat ja hienokarvaiset. Päätylehdykät ovat suhteellisen suuret, enintään 3 cm pitkät ja 3–5-luiskaiset. Lehdet ovat epätasaisen sahalaitaiset.
Kasvin kermanvalkeat ja aromaattiset kukat ovat kerääntyneet varren huippuosaan ja muodostavat epäsäännöllisen huiskilon. Verhiö on hyvin pieni ja viisiliuskainen. Kukinnon halkaisija on 2–3 cm. Kukkien tuoksu on voimakkaan makea. Kukinta-aika on kesäkuusta syynkuun alkuun.
Kasvin hedelmä on kierteinen, kietoutunut n. 3 mm pitkä pähkylä.
Mesiangervon voi helposti sekoittaa samaan sukuun kuuluvan sikoangervoon, jonka lehdet ovat kuitenkin sananjalan lehtiä muistuttavat. Kukinnon samankaltaisuuden vuoksi kasvin voi virheellisesti laskea myös ängelmälajiksi (Thalictrum, näistä eniten muistuttaa keltaängelmä).
Sikoangervo
Sikoangervo (Filipendula vulgaris) on kasvilaji, joka kuuluu ruusukasvien heimon tuoksuangervojen sukuun. Se kasvaa Virossa alvareilla ja kalkkikivipohjaisissa männiköissä. Kasvi on Pohjois- ja Länsi-Virossa yleinen, mutta muualla maassa harvinainen. Sillä on Virossa kansankielessä peräti parikymmentä eri nimeä.
Sikoangervo on 30-80 cm korkea monivuotinen kasvi, jonka juurakko on vino ja sen lisäjuuret ovat paksuntuneet. Tavallisesti varsi on yksinkertainen, juuren puolen lehdet sulkamaiset ja parilehdykkäiset. Kukinnot, joiden halkaisija on tavallisesti 1–1,5 cm, ovat yleensä kuusittain. Kukat ovat väriltään valkoisia, mutta ennen puhkeamista vaaleanpunaisesta punaiseen, ja ne kukkivat kesäkuussa ja heinäkuussa. Hedelmät pitkiä ja karvaisia.
Koska sikoangervo pitää kalkkipitoisesta maaperästä, sitä kasvaa Virossa lähinnä pohjoisosissa ja Saarenmaalla alvareilla ja kalkkikivipohjaisissa männiköissä.
Sikoangervon osista käytetään maanpäällistä osaa ja mukulamaista juuren paksunnosta. Näistä maanpäällistä osaa kerätään kukinnan aikaan ja juurta syksyllä.
Kasvin vaikuttavia aineita ovat parkkiaine, eteeriset öljyt, tärkkelys, glykosidit, C-vitamiini (250 mg%) ja vähemmässä määrin muut aineet. Tällä kasvilla on yhteenvetona rauhoittava, rakkokivien ja munuaiskivien vastainen, epilepsian, vesipöhön, suolistoparasiittien vastainen ja naistentauteja hoitava vaikutus.
Teenä sikoangervoa käytetään 1–2 lasillista päivässä. Voi käyttää myös lapsille, jotka itkevät paljon, mutta tällöin tulee antaa mietoa kukinnoista keitettyä teetä maidon kera. Sen lisäksi, että juurimukulat ovat sikojen herkkua, niitä voi käyttää myös leivänteossa.
Sikoangervo kuuluu alvarimetsän aluskasvillisuuteen. Se pitää kosteammasta ja vahvemmasta mullasta. Virossa sikoangervo on apofyytti. Hedelmä on pähkylämäinen. Sen sivu- ja päätylehdet ovat samankokoiset. Lisäksi ne ovat päältä paljaat ja alta hieman karvaiset.
Rohdoskasvina sikoangervoa kerätään yrtin kukinnan aikaan. Sikoangervolla on rauhoittava, hikoiluttava ja virtsaneritystä stimuloiva vaikutus.
Kansanparannuksessa sitä on käytetty virtsarakkoa ja munuaiskiviä, epilepsiaa, vesipöhöä ja suolistoparasiittejä vastaan. Myös naistentautien hoitoon se sopii mesiangervon tavoin. Vanhaan aikaan annettiin itkeville lapsille juotavaksi sikoangervon kukinnoista valmistettua teetä maidon kanssa.
Kuvat: NordenBladet/Helena-Reet Ennet
Lähde: NordenBladet.ee
