OHMYGOSSIP – Stressaantunut mieli ei ole luova. Olen havainnut sen taas, enkä siis tosiaankaan ensimmästä kertaa, konkreettisesti. Minähän olin niin innoissani uudesta aikataulusysteemistäni, ja sen noudattamisesta prikulleen oikein ja täsmällisesti. Ajattelin, että tästä se lähtee – unohtaen, etten ole kone, vaan ihminen. Ajattelin, että omien unelmien kuunteleminen ja niiden toteuttaminen lähtee käyntiin tuosta noin vain sormia napsauttamalla.
Tiedän, että stressistä ylipääsemiseen kaikissa olosuhteissa, on parasta vain aloittaa tekeminen silti. Eli ei ollenkaan siten päin, kuin minä tein tässä pari viikkoa – lykkäsin tekemisiäni, mikä taas pahensi oloani entisestään. Minulla on siis ollut suuria ongelmia saada itseni rauhoittumaan silloin, kun jokin ei vain onnistu.. unohdin onnistuneesti kaiken, mitä tiedän siitä, kuinka minun olisi pitänyt toimia. Työn on tarkoituskin olla haastavaa, mutta sitä voi lähestyä vaativimpina ajanjaksoina erikanteilta, vaihtamalla vaikkapa tekniikkaa.. Minulla nyt tuli kuitenkin hajautettua ajatukseni totaalisesti aivan muihin maailmoihin. Katselin videopätkiä netistä, kuuntelin, ja luin kaikkea, mikä ei millään liittynyt omaan työhöni, ei edes aihealueina. Kauhistuin joka päivä, kun työhön tarkoitettu ja varattu aika olikin hävinnyt jonnekin huomaamattani.
kuva Iina Koppinen | tuoleja metsäaukealla hiljentymiseen? | 2018
Taisin asettaa itselleni liikaa paineita unohtaen ettei kiireen yllättäessä olekaan käytettävissä sitä ajan tuomaa luksusta, jolloin ideoita voi hioa ja kehitellä rauhassa. Tein kymmeniä muita asioita. Esimerkiksi katsoin historiadokkareita, jotka eivät todellakaan liittyneet taidehistoriaan. Huomatessani että sisäinen kiireen tuntuni alkoi jo pyrkiä uniini, tulin jutelleeksi siitä eräälle ystävättärelleni kävelyllä ollessamme – mainiten siis lähinnä, että olen vähän hidastanut työtahtiani. Huomauttaen, että sain kyllä osallistuttua Nelimarkka-museossa tänä viikonloppuna avattavaan suureen näyttelyyn, ja tehtyä yhden soolonäyttelyn, ettei se kuulostaisi niin pahalta.
Tämä ihminen on tuntenut minut pitkään – ihana ja positiivinen tyyppi kaiken kaikkiaan. Hän siinä kysyi, että missä asioissa erityisesti olen hidastellut? Hänellä on sellainen jännä, painottava tyyli puhua, ja kysyä tiettyjä asioita. Vastasin, että oikeastaan uusissa asioissa, kuten kirjoittamisessa.. kun onhan tämä minulle siten uutta, että olen kirjoittanut tätä nimenomaista blogiani vasta viime joulukuusta saakka. Ja kerroin myös, että aika monessa muussakin järkevää, tai sellaista hyödyllistä työtä tarkoittavissa asioissa olen hidastellut. Hän sanoi yhä huvittuneen näköisenä, että olenko taas luomassa itselleni jotain ahdistavaa, pelottavaa blokkia – mikä johtaa itseen pettymisen kautta siihen että alan olla tuskallisen perfektionistinen, eikä lopulta mikään mitä teen näytä omasta mielestäni hyvältä? Häntä alkoi naurattaa – ja hän oli oikeassa. Kyllä, just tuota rataa olin menossa mielessäni. Unikin on minulle niin tärkeää, etten halua herätä painajaisiin hikisenä, ja sydän pomppien liikakierroksilla – miettien, että tänään minä onnistun, ja aloitan heti työrutiinini ja enkä enää ikinä ajattele sataa muuta asiaa sen sijaan. Ja, että olen itselleni myötämielisempi kriitikko, ja näin ollen työt lähtevät itsestään selvästi rullaamaan.
Suunnitelmana loistava, mutta huonoina päivinä hyväkin suunnitelma saattaa helposti epäonnistua.
Olin jättänyt aika moneksi päiväksi pois sen sellaisen aamuihini liittyvän vapaan piirtämisen, jonka tarkoitus on olla omaksi iloksi piirtämistä – sellaista, mikä saa ihan vapaasti olla vaikka kuinka kitchia. Joka kuitenkin samalla vaikuttaa positiivisesti käden ja silmien koordinaatioon eikä varsinainen studioon siirtyminen näin ollen ole siirtymistä kylmiltään tekemään jotain erityisesti tarkkuuta vaativaa. En ollut myöskään kokeillut uusia, tai pitkästä aikaa erilaisia tekniikoita, vaan olin saanut niistäkin jonkin jännitysreaktion aikaan päässäni.
Kuun alussa olin intoillut uudesta rytmistäni. Rytmeistä vain olen viime päivinä luistanut tehokkaasti tekemällä kaikkea muuta.
On toki paljon niitä aikoja jolloin olen hyvässä vedossa, ja kaikki työt valmistuvat ajallaan. Se on aina aikaa minkä toivoisin kestävän ikuisesti. Se, kun työprosessi tapahtuu ilman ponnisteluja ja muutenkin kaikki luistaa – on sujuvaa, nopeaa ja tehokasta, ja ehdin toteuttaa paljon muitakin asioita.
Mutta vaikka kuinka toivoisin, se erityisen hyvässä fiiliksessä, vedossa oleminen ei koskaan kestä ikuisesti. On aikoja jolloin olen epävarma siitä, mitä teen, ja epävarmuus aiheuttaa pelkoa helposti. Ja pelko aiheuttaa ahdistusta, ja se lisää aikaansaamattomuutta. Kuten nytkin nuo kuluneet pari viikkoa taaksepäin – toivoisin, että olisin käyttänyt aikani edes oman alani tietouden kartuttamiseen. Kun näin pääsee käymään, sisäinen kriitikkoni astuu yhä syyttävämpänä etualalle, jarruttamaan yrityksiäni saada aikaan mitään kunnollista. Tulee olo, että kuka minä taas luulin olevani?
Rutiinit saattavat joskus tuntua tylsiltä. Rutiineilla, jotka itselleni niin innostuneena kehitin.. aiheutinkin lopulta itselleni vain epämiellyttävän olon. Ja silloin helposti rikkoo tuon rutiinin alkamalla tehdä kaikkea sellaista, mitä ei pitänyt. Minä siis menin ja ostin lisää tapettia, tapetoin yhden seinän uudestaan, siivosin officen, työhuoneeni täysin ja pikkutarkasti, ja siitä päästyäni tuijotin historiaa ja avaruutta, ja matematiikkaa käsitteleviä ohjelmia. Sekä tutustuin nettikirppiksiin. Samalla miettien koko ajan, että asioiden täytyy muuttua, tietämättä kuitenkaan, miten olisin saanut sen joksikin oikeasti eteenpäin kehittyväksi ideaksi muotoiltua. Kivulias vaihe! Yritän aina miettiä itseni ulos tällaisesta, mutta sekään ei toimi!
Koska eihän sitä voi miettimällä selvittää ulospääsyä hajanaisista uusista ideoista, jotka kaiken lisäksi eivät vaikuta yhtään tukevan omaa kokonaisuutta. Silloin just pitäisi nimenomaan tehdä eikä vain ajatella, että teen. Tai, että teen kohta.
Tästä syystä siis olen nyt ollut pari viikkoa uupunut rutiineista, ja fiiliksessä, että mikään ei muka toimi. Ja se johtuu siitä, että minä en ole toiminut. Tämmöinen on niin turhauttavaa, että sitä ajatellessakin alkaa ärsyttää. Tämä oli vaikea vaihe. Yleensä olen käyttänyt hyväkseni oppeja, jotka ovat painuneet mieleeni jo kauan sitten opiskellessa, kun luovaan prosessiin tulee tällainen en pääse yli enkä ympäri- tyyppinen tila.
Ainut keino on koota itsensä ja jatkaa harjoittelua, keskittyä tekemään vaikka niitä erilaisia kitchin omaisia luonnoksia, tai pieniä maalauksia, koska niistä tulee olo, että tekee jotain joka tapauksessa. Se on todella tärkeää. Sellaisina aikaan saamattomina jaksoina on aika ajatella prosessin kokonaisuutta vaihe vaiheelta, eikä sitä tuotetta, mitä haluaisi ja pitäisi tehdä.
kuva ja luonnos Iina Koppinen | 2018 | byiinakoppinen | harjoituspiirros
Tuota kautta pääsee lopulta takaisin tilaan jolloin nauttii jälleen siitä, mitä tekee, ja jolloin tietää sen olevan tarpeeksi hyvää – sellaista, minkä tietää päätyvän ainakin näyttelyihin.. tai jopa jonkun toisen ihmisen seinälle.
Mutta sitä ennen pitää välillä tosiaan keskittyä viemään ajatukset pelkkiin työstöprosesseihin, ja tehdä rohkeasti uusia kokeiluja, ja sitä, mikä on myös kiinnostavaa – vaikkeikaan ehkä niin näyttävää. Motivaation nostatus lisää sujuvuutta uusiin työprosesseihin, projekteihin, ja sitä kautta muuhunkin elämään.
Ciao ihanat!
xx
Iina