OHMYGOSSIP – Istun ikkunapaikalla katsoen kaunista vanhaa vaahterapuuta. Vanhaa, kuin taivas. Kukaan ei edes tarkalleen tiedä, milloin se on siihen istutettu. Mutta se on sama vaahtera paikoillaan, kuin oli lapsuudessani jo. Saman kokoisena ihan minun lapsuudestani lähtien jo ollut – olen katsonut sitä jokaisena vuodenaikana elämässäni. Talvella siinä riippuva pieni punainen ruokintapaikka, pieni mökki, tarjoaa tilaisuuden seurata talven lintuja – korppejakin… ja paljoa määrää erilaisia pieniä lintuja, jotka talvehtivat täällä, uhmaavat pakkasia.
Aamun viileys alkaa väistyä jo, ja aurinko leikkii vaahteran lehvästössä valon ja varjon loputonta leikkiä. Tämä kaikki tässä on tyyntä ja hyvää.
Olen tässä ajatellut sisällön tuottamista blogiin. Siten, että ei se sisältöjen tuotettu määrä tosiaankaan missään teksteissä ole oikotie onneen. Vaikka kirjoittaisi joka päivä jotakin julki aktiivisesti, mutta sisältö ei keräisi lukijoita – ei vakituisia eikä lopulta edes hajanaisia – on sama kuin kirjoittaja kuvittelisi, että jano lähtee lopullisesti, ottamalla yhden lasin vettä. Minä kirjoitan siksi, että kuten monissa muissakin taiteen lajeissa, niin myös taiteesta kirjoittaessa, haluan luoda yhteyden tekijän ja kokijan välille. Sen sellaisen sillan, jolla ajatukset kulkevat.
kuva: Iina Koppinen, omakuva
Isäni on nuoruudestani lähtien ollut hyvin suorasukainen kommentoija liittyen kaikkeen, mitä olen tehnyt. Minähän halusin teini- ikäisenä ollessani ryhtyä runoilijaksi, tai kirjailijaksi.. Ja sitten, alkaessani tehdä kuvallista ilmaisua, hän antoi minulle, ja antaa yhäkin, noita kullanarvoisia kommenttejaan kiertelemättä. Kommunikaatiossamme hän toimii katsojana, eli kokijana, kriitikkona ja joskus hän heittää minulle puolivalmiiseen teokseen jonkin jujun, mikä ei sinällään ole ehkä valmiiksi määritelty, mutta se havahduttaa minut tekijänä tuottamaan idean loppuun.
luonnoskuvat: Iina Koppinen
Tässä on luonnoksia. Kahvikuppi on uudempi luonnoslehtiökuvaus. Ja sitten on vanha omakuvaluonnos, joka on isäni työhuoneen seinällä. Jotenkin muistan, että tämän saman pöydän ääressä, kuin nyt istun – minä toistakymmentä vuotta sitten katsoin peiliin, ja tein tuon nopean luonnoksen kasvoistani. Hän otti sen jossain vaiheessa itselleen, ja laittoi seinälleen.
luonnoskuva: Iina Koppinen – ”Kenkä iltapäivään” // ”Shoe for evening”
Taide ilman kokijaa ei ole mitään. Tulkintaprosessi on jokaisen yksilöllisen katsojan näkökulma, luova tulos siitä, mitä hän näkee. Jokainen teos on jokaiselle kokijalleen erilainen. Samoin se on luultavasti täysin erilainen minulle, joka olen sen tehnyt. Mutta pidän olla läsnä näyttelyissäni, juuri voidakseni vahvistaa tätä taiteen tulkintaa.. tarjota siitä kiinnostuneille toteutukseen liittyvää informaatiota, tekniikkatietoutta, tarinoita – tai ihan mielenkiinnosta kuunnella, kuinka kukin näkee minun työni! Eräs tuttuni huudahtikin kerran aivan yllättäen nähtyään silloisen näyttelyni ”Mitä sinulle on oikein tapahtunut!” Kyseessä oli oikeastikin teokset joissa oli tarkoituksellisesti teollista kliinisyyttä.. paljon kurinalaisia linjoja ja voimakkaita värien vastakkainasetteluja. Todellakin kävin silloin läpi hyvin raskasta vaihetta, läheisen menettämisen pelkoja ja loputtomuuden pelkoa.
En kuitenkaan koskaan ole koskaan tehnyt töitäni huokuen henkilökohtaisia negaatioita, tai tuskaa. Se on sellainen taiteenlajeihin liitetty vanha myytti varmaan. Minä teen töitä keskittyen ja haluan olla silloin hyvin tasapainoinen, ja keskittyminen työhön lisää sen tunteen harmoniaa.
Mielestäni on vähän ehkä väärä lähtökohta ajatella, että taide – kuvallinen, kirjoittava, musiikki.. että se parhaimmillaan syntyisi jonkun yksilön kärsimyksestä! Kärsimyshän on kaikkea muuta, kuin edellytys saada jotain tehtyä, toteutettua! Onhan tuo nyt sanomattakin selvää – ainakin minusta, että usein ihmiset pakenevat omia henkilökohtaisia tuskiaan joihinkin aivan muihin asioihin, kuin ensimmäisenä konkreettiseen työn tekemiseen. Työ, ja sen tekeminen antavat ihmiselle syyn elää, mitä tuskaisuus ja ongelmallisuus taas ei tee. Kärsimyshän saa mielestäni ennemmin haluamaan paeta elämää ja todellisuutta.
teoskuvat: Iina Koppinen, kalligrafia, ”Itku” // calligraphy pens ”Crying”, akvarelli ”Pala banaania” // ”A piece of banana”
Olen jonkin verran tutustunut toki esimerkiksi kuvataideterapeuttien kertomuksiin katsomalla youtube – pätkiä, mutta olen varma, että sitä ei hädän hetkellä ja avun antamisen muotona kannata tarjota kenellekään ihmiselle joka tekee kuvallista ilmaisua vaikka työkseen. Ja vaikka olenkin kiinnostunut psyykestä ja psykologiasta noin ylipäätään – luen vapaa- ajallani paljon sellaista materiaalia – niin minusta ei ainakaan tulisi minkäänsortin kuvataideterapeuttia! Olen siitä varma.. alkaisin luultavasti vahingossakin ohjaamaan, ja neuvomaan.. olemaan kuin jokin opettaja. Olisin varmaan sellainen malttamaton, häiritsevä kommentoija pahimmillaan.
kuva ja teoskuva: Iina Koppinen
Taiteiden tulkinta ei vaadi sinänsä erityistä ikää, tai koulutusta. Jokainen pystyy antamaan vähintään sen oman arvionsa, pitääkö, vai eikö pidä. Mutta kun teoksesta löytää jotakin, mikä herättää ajatuksen, on tullut taiteen koskettamaksi. Yllä olevan teoksen myin näyttelystä henkilölle, joka todella etsi jotakin hyvin uutta, modernia pintaa kotiinsa. Hän laittoi myöhemmin minulle viestin, että nauttii siitä – että se oli tärkeä löytö. Tottakai tuollainen palaute lämmittää!
Olen tässä puolittain onnessani ja puolittain hermostunut kaikesta, kun saatuani sen kutsun näyttelyyn Jyväskylässä sijaitsevaan galleriaan, niin tuossapa tulee kuitenkin aina todettua, millainen operaatio se ripustus on! Olin ajatellut vain pitää myöhemmin syksyllä yhden yksityisnäyttelyn ja osallistua muutamiin tuomaroituihin näyttelyihin. Joten tämä oli yllätys. Positiivinen sellainen! Olisihan se hölmöä olla ottamatta vastaan tilaisuuksia, jotka vievät eteenpäin!
Nyt pitää vain päivittää biografia, tehdä valmiiksi lehdistölle esite omasta työstä, ja laittaa ajoissa valmiiksi työt, joita minulta toivotaan. Jokaisella visuaalisen taiteen tekijällä on paljon lautasellaan, kun ajatellaan, kuinka saada oma työ – mutta siis myös itsensä sen tekijänä, markkinoitua siten.. mikä se jokaisella onkaan, omanlaisensa.. persoonallinen versio menestyksestä?
alkuperäisluonnos: Iina Koppinen ”Kenkä iltapäivään” // original sketch ”Shoe for evening”
Parhain tapa antaa ja kirjoittaa taidekritiikkiä, tai arvosteluja, on ehdottomasti mielestäni se kriitikon ja tekijän välinen keskustelu. Siitä vuoropuhelusta syntyvä kommunikaatio. Mutta voinko minä kirjoittaa asioita tällä tavoin, blogiin – siten että ne kestäisivät aikaa? Että vaikka ne ovat hetken kuvajaisia – niin olen miettinyt sitä.. mikä saa sanat kestämään aikaa? Onko se mahdollista edes?
kuva: Iina Koppinen, ”Vaahtera” // ”Maple”
Tuossa yllä kuva ikkunasta ulos, kohti vanhaa vaahteraa ja puutarhaa.
Nauttikaa auringosta, te ihanat.. Palataan!
xoxo
Iina