OHMYGOSSIP – Minulla on ystävätär, joka asuu Tukholmassa, joten käymme paljon keskustelua kirjoittamalla. Hänellä on niin kaunis tyyli kirjoittaa – hän kykenee kirjoittamaan samalla tavoin, kuin miten hän puhuu. Se on hyvin hienovaraista ja yksilöllistä. Kirjeitä lukiessa minä tunnen välillä, kuin hän olisi niin lähellä, läsnä.. istuisin häntä vastapäätä kahvilassa, ikkunapaikalla, kun kadulla ihmiset kiiruhtavat ohitse.
Kaikki painotukset, sävyt, erityiset vivahteet liukuvat hänen kirjoituksessaan, niin kuin hän tosiaan ennemmin puhuisi, kuin kirjoittaisi. Hyvin erityistä. Aamulla olin keittämässä kahvia – nojailin keittiötasoon, juoden odottaessani – tämä on muuten yksi minulle tarpeellinen aamurutini, saada juoda raikasta, kylmää sitruunavettä – ja mietin tuota, kun olin juuri lukenut hänen uusimman kirjeensä sähköpostistani.. Sellainen kirjoituksen tyyli ja sanojen valitseminen, niiden käyttö – se on hyvin harvinaislaatuista ja omaperäistä, jotenkin minusta niin runollista. Minäkin haluaisin kirjoittaa siten. Mutta tietenkin omalla tavalla höystettynä.
Silloin tällöin saatan sanoa, että olen kateellinen jostakin asiasta.. mutta hyvällä tavalla kateellinen. Ymmärrättehän.. huono kateus vain lisää negaatiota, kykenemättömyyttä ja paaduttaa, mutta sellainen hyvänlaatuisempi kateus – sanana se tarkoittaa minulle asioita, jotka saavat itsenikin yrittämään olla parempi. Siitä saa omaa näkemystä ja kokemusta, missä voisi itsekin omissa asioissaan petrata. Siten minä sen ainakin olen ajatellut ja koen.
Ai niin, ja tuosta sitruunasta pitikin vielä mainita, tarkentaa tähän hiukan.. kun mainitsin tuon sitruunaveden juomisen aamuisin – en tiedä, kai se vain on minulle jokin tarve saada sellainen kahvista täysin poikkeava piristysruiske sekoittaen kylmään veteen sitruunanmehu aamuisin! Kirpeää. Se on ollut minulla vuosia semmoinen niin totuttu tapa.. rutiini.
kuvat: Iina Koppinen
Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogia, on kirjata aiheita käsin muistiin kalenteriini valmiiksi, sillä pelkään, että unohdan ne muuten ennen kuin alan varsinaisesti kirjoittaa.. Niin on muutaman kerran todellakin käynyt! Omasta mielestä loistoidea on haihtunut jonnekin täysin sanattomaan universumiin. Ja joskus – onneksi harvemmin, mutta joskus – olen kokenut, että kun minun pitäisi alkaa kirjoittaa – tuntuu, kuin keskittymiskykyni muuttuisi lyhyeksi kuin lapsella. Aiheet, ennen niiden saamaa kirjallista muotoa, saattavat muodostua hätkähdyttävän aasinsillattomista jutuista, ja vaikka kirjoittamani onkin minun todellisuuttani, minun faktaani – niin minun pitää kyetä kokoamaan se kaikki ulos päästäni, mielestäni.. jotta ne muodostuvat ymmärrettäväksi tekstikokonaisuudeksi. Ja sekin, että saan sisällytettyä kulloiseenkin teemaan kuuluvat asiat kirjoittamalla.. enkä huitele ajattelemassa tuhansia muita asioita ja aihioita.
Tänään olen nauttinut omasta ajastani. Olen pohtinut ikkunasta lumisadetta katsoen, kuinka olen edistynyt, ja mihin suuntaan haluan edistyä visuaalisen ilmaisun työssäni, kuvataiteessa ylipäätään.
Onneksi silloin, kun vasta aloittelin näyttelyiden ripustuksia, ja hain yksityisnäytelyitä gallerioihin, minulla oli läheisiä, joilla oli jo pidempi, tottuneempi ote asioihin ja niiden hoitamiseen. Olin toki opintojen yhteydessä osallistunut yhteisnäyttelyihin jo muutamia kertoja toisten opiskelijoiden kanssa. Mutta pitää olla oma- aloiteisuutta, että voi edetä. Ja pitää olla unelmia. Tavoitteellisuutta. Kuten oikeastaan kirjoittamisessa – on näyttelyissäkin aina kulloisessakin ripustuksessa oltava tietty selkeä teema. Teosten täytyy olla vaikuttavia sekä yhdessä, että erikseen. Niitä on voitava katsoa läheltä ja kaukaa. Pyrin aina ottamaan näyttelyissäni huomioon sen tilan, mihin ripustus tulee, ja jos galleriatila on jossain kaukana niin on hienoa saada tiedot, kuten pohjapiirros, mahdolliset rajoitteet, ja mittasuhteet etukäteen tiettäväksi, ennen kuin on aika lähteä valmistamaan näyttelyä.
Puhun paljon modernista konkretismista liittyen omaan työhöni. Ajattelin, että voisin vähän avata tätä käsitettä. Moderni taidehan on käsitteenä siis nykytaidetta. Kulloinkin syntynyt nykytaide – ja sen jälkeen tuleva uusi taide tekee nykytaiteen käsitteestä modernin. Tuon takia moderni taide on niin muuttuvaa. Kamerat, kuvaaminen ja muut uudet tekniikat vaikuttavat suuresti juuri moderniin taiteeseen. Konkretismi taas on vastakohta abstraktille. Konkretismi on pääelementteinään väriä, viivaa, ja pintaa. Se on selkeyttä. Konkretismissahan luovuttiin alunperin esittävän taiteen pyrkimyksestä tiettyyn tilallisuuteen. Vaikka konkretismin pohja- ajatuksena on juuri kaksiulotteisuudessa pidättyminen, selkeyden ilmaisu siten, niin silti tämä kolmas ulottuvuus on usein teoksissa mukana optisena ilmiönä. Se on tarkkaa, tutkivaa ja jännittävää.
Tuo ensimmäinen kuva alla, akryyli kankaalle (100X100cm) on yksityiskokoelmassa esillä. Hyvällä tuttavallani oli kerran migreeni – niin hän oli osoittanut muuten kyseistä maalausta, kun häneltä oli sattumalta kysytty, että mikä sinulla on. Se on hänen huumoriaan. Toivottavasti teille ei tule migreeniä, kun katsotte näitä..
kuvat: Iina Koppinen
Moderni konkretismi. Sellaisen käsitteen alle olen asettanut valtaosan työstäni – mutta haluan näyttää myös teoksia, jotka ovat perinteisempää, klassista.. – sitä jo aiemmin sanomaani, esittävää kuvataidetta.
Esittävä taide näissä kyseisissä kuvissa, on nyt muotokuvia, mutta olen tehnyt, ja teen, paljon tutkielmia maisemista – skaala on laaja – ihan vaikkapa nyt vaikkapa puoliksi syötyyn omenaan. – Kaikesta, mikä ympäröi, ja minkä voi tehdä visuaalisesti esittäväksi.
kuvat: Iina Koppinen
Nuo yllä olevat esittävät muotokuvat ovat kaikki yksityisomistuksissa, tai yksityisissä kokoelmissa. Mitä te tuumitte näistä? Haluatteko tietää lisää maalausten taustoista? Voin tehdä niistä myöhemmin erillisen postauksensa.
Onko suunnitelmia viikonlopulle?
Palataan ihanat! Kaikkea hyvää viikonloppuun, menee se sitten töissä, tai vapaalla!
xx
Iina