OHMYGOSSIP – Tiistaiaamuna kello 09.00 nostin ämpärin, kastelukannun ja joitakin muita tavaroita autoon ja lähdin liikkeelle Viljandin suuntaan. Ämpäri ja kastelukannu siksi, että tekisin vähän töitä Paistun hautausmaalla. Olin edessä odottavasta minimatkasta erittäin innostunut! Lapset lähtivät edeltäneenä päivänä Saarenmaan isoäidin luokse ja minulle avautui pitkästä aikaa myös aikaa itselleni. Yleensä olen käyttänyt tällaista itselle jäävää aikaa aikana muille, aikana siivoamiselle, aikana super-intensiiviseen työhön tai johonkin muuhun käyttöön – tällä kertaa varasin sen todellakin itselleni!
Tiistaiaamu… heräsin kello kahdeksan suureen krapulaan, ripustin blogiin suomenkielisen postituksen, katsoin uteliaana montako tykkäystä vironkieliseen blogiini sosiaalimediassa on tullut (täysin sairasta ja itseä hävittävää toimintaa – niinkuin se merkitsisi jotain tai antaisi jotain!) ja aloin pakata tavaroita. Edellisenä iltana olin ns. henkisestä heräämisestäni niin innoissani, että menin juhlistamaan sitä, ja alkoholin suhteen tuli liioiteltua. Otin aamun aikana kolme aspiriinia ja vannoin, etten enää koskaan käytä alkoholia. Sitten menin peseytymään, pesin hiukset ja jopa poistin jaloista karvat ja päätin, että ”tänään mikään ei pilaa hyvää tuultani”. Nostin tietokoneen laukkuun, sitten nostin tietokoneen uudelleen laukusta pois. Sitten nostin uudelleen laukkuun ja taas pois – ajattelin, että minun pitää murtautua tästä tietokoneen ääressä istumisen tottumuksesta. Tietokone jäi kotiin ja se oli minulle erittäin, erittäin suuri askel! Se oli minulle samaa kuin alastomana aikakauslehden kannessa poseeraaminen – jotain täysin uutta ja yllättävää, jotain, jota en tavallisesti tee tai todellisuudessa tahdokaan tehdä. Jotain tavallisesta rutiinista poikkeavaa. Pian aloitinkin matkan reittiä Saku-Rapla-Türi-Viljandi. Tõdvan Alexela-huoltamolla täytin auton tankin. Se maksoi tarkalleen 31,31 € (minulla on pieni ja taloudellinen auto ja tankki ei ollut aivan tyhjä!) ja viillätin eteenpäin. Tiellä ajattelin kaikenlaisia ajatuksia, pääosan ajasta huomasin pohtivani, että tällä hetkellä olen hirveän onnellinen. Hymyilin ajatuksilleni koko ajan ja ajattelin, että satakoon taivaalta mitä tahansa, minun lomaani ja minimatkaani se ei häiritse. Sanottakoon, että tavallisesti en siedä sadetta lainkaan. Ja viime aikoina hymyilen sekä muille että itselleni hyvin harvoin jos koskaan. Ennemminkin olen sellainen vihainen ja vastenmielinen, josta Margus käyttää ilmaisuja ”vanha”, ”lihava” ja ”noita”. En ole mainittavampi ilon lähde ollutkaan, puhumattakaan silmänilosta, suurine ylipainoineni. Lääkäriksi opiskelemattakin ja ilman ammattilaisen diagnoosiakin on täysin selvää, että olen vuosia potenut hyvin syvää masennusta. Minun osaltani se ilmenee niin, että elämästä on kadonnut kaikenlainen ilo ja välistä löydät itsesi pohtimasta ajatusta, että ”lopulta ehkä haudassa tulee rauha”. Minua ympäröivät tosin rakastavat läheiset ja sukulaiset, mutta usein en pysty erottamaan, ovatko he ”liian rakastavia” vai ”liian hallitsevia, valvovia ja sanelevia, mikä on oikein, mikä väärin ja millä ehdoilla mitäkin tulee tehdä”.
Ajoin ja ajoin ja yhtenä hetkenä saavuin Türille. Türillä tervehti iso kyltti – ”Tervetuloa kevätpääkaupunkiin! Hymyilkää!”. Hymyilin ja ajattelin, että onpa kiva kyltti. Sitten ajattelin, että minun Margukseni veljen vaimon isoäiti asuu täällä, näin kivassa paikassa ja että täällä on vuosittain mukavat kukkamarkkinat, ja että ensi vuonna pitäisi niilläkin käydä… ja sitten ajoinkin jo pienen Türin keskustan läpi, siellä näin hyvin paljon eläkeläisiä ja huomasin ajattelevani, että Türi on Viron Miami Boca Raton, johon vanhukset kerääntyvät nauttimaan rauhallisesta elämästä. Näitä ajatuksia pohtien jatkoin Viljannin suuntaan, jossa minun piti tavata sisareni noin 11 aikaan, aloittaaksemme kahdestaan verrattoman seikkailumme Viljandin läpi!
Kello 11 aikaan olin sitten Viljandissa. Pysäköin auton ja suuntauduin Amrita Cafe’hen, jossa isosiskoni jo odottelikin minua. Koska hän oli vasta hiljattain oli myynyt autonsa eikä ollut vielä ostanut uutta, hän oli saapunut Tartosta bussilla. Hän on muutaman vuoden minua vanhempi (se tarkoitta, että yli nelikymppinen!), mutta suuren fitness-riippuvuutensa ansiosta näyttää minua puolet hoikemmalta ja nuoremmalta. Bussinkuljettaja oli häneltä kysynytkin, haluaako hän täysihintaisen lipun vai opiskelijahintaisen lipun! Hehhee… hienoa, eikös?! Tilasimme vihreän salaatin paahdetun punajuuren ja fetan kera 6,20 €, Mancello-pizzan 9,20 €, teen ja kahvin. Käyn Viljandissa poiketessani aina tuossa kahvilassa, viihdyn siellä ja saan sieltä aina positiivisen alun päivälle. Kahvilan jälkeen katselimme, myytäisiinkö jossain läheisyydessä kumisaappaita, mutta ei myyty. Siskolla oli hienot Ted Bakerin kumisaappaat mukanaan, koska suunnittelimme jo menevämme suolle, metsään ja kukaties minne, mutta minulla oli aamulla niin kova krapula, että tulin varvassandaaleissa ja unohdin tossut ja kumisaappaatkin. Sanotaan niin, että se ei ole lainkaan minun tapaistani, sillä tavallisesti teen jopa luetteloita siitä, mitä minnekin otan mukaan ja pakkaan tavarat viikon etukäteen valmiiksi. Olen tavallisesti erittäin velvollisuudentuntoinen, harkitseva ja suunnittelen asioita kauan ja perusteellisesti etukäteen. Tällä kertaa oli kuitenkin mennyt aivan päinvastoin. Koko käyttäytymiseni ja olemukseni olivat täysin toisessa ääripäässä. Lähellä kumisaappaita ei myyty ja pitempään me viitsineet niitä etsiä… Lähdimme matkaan Ruudikülan suuntaan, ajatellen presidentin Ärman tilaa tai lähemmin tilalle poikkeamista. Ärman nimittäin pitäisi sijaita jossain meidän lapsuuden ajan kesämökin lähellä, mutta koska emme ole ikinä olleet siitä erityisemmin kiinnostuneita, emme ole tarkemmin ja enempää tutkineet asiaa…
jatkuu… (seuraavassa postituksessa: Ruudiküla, Holstre ja Mustla sekä kysymys lukijoille jo ennakkoon: voiko vanhoissa paikoissa kohdata kummituksia? Uskotteko kummituksiin? Onko henkiä todellisuudessa olemassa?)
